Arkeologia ja Israelin exodus

Exodus ja arkeologia eli Israelin kansan lähtö pois Egyptin orjuudesta kohti ”Luvattua maata” ja israelilaisten 40 vuotta kestänyt autiomaavalleus sekä exoduksen todisteet arkeologisissa tutkimuksissa. Mitä arkeologian ja egyptologian perusteella voidaan nykyään sanoa tästä Vanhan testamentin merkittävästä kertomuksesta? 

Exodus ja arkeologia: minimalistit ja maksimalistit

Arkeologit ja Raamatun tutkijat jakautuvat kahteen vastakkaiseen koulukuntaan siinä mitä tulee Israelin kansan exoduksen historiallisuuteen ja myös kaikissa muissa Raamatun kertomuksien historiallisuutta ja luotettavuutta koskevissa kysymyksissä. Minimalistien mukaan ei ole mitään todisteita israelilaisten olemisesta Egyptin orjuudessa eikä Mooseksen kirjojen (Pentateukki) kuvaamasta autiomaavaelluksesta, eikä kumpaakaan ole tapahtunut. Kyseiset Pentateukin tekstit ovat fiktiivisiä ja tuotettu paljon jälkeen Pentateukissa kuvattujen väitettyjen tapahtumien. 

Maksimalistien mukaan Pentateukki on vähintään suurimmaksi osaksi historiallinen ja luotettava ja voidaan löytää ainakin joitain todisteita israelilaisten Egyptissä olemisen ja sieltä lähtemisen puolesta. Maksimalistit katsovat, että Raamattua tulisi pitää luotettavana historian lähteenä ellei ole todisteita sitä vastaan.

Minä en asetu kertakaikkisesti ja jyrkästi kummallekaan puolelle, vaan esittelen sekä minimalistien että maksimalistien argumentit ja ne arkeologiset löydöt – sekä toisaalta arkeologisten todisteiden puuttumisen -, joita käytetään perusteina. Lukijat arvioikoot onko minimalismi vai maksimalismi perustellumpaa. 

Minimalismi: israelilaiset eivät olleet Egyptissä orjuudessa eivätkä lähteneet sieltä ja vaellelleet autiomaassa 40 vuotta miljoonapäisenä kansana

Raamatullinen minimalismi tunnetaan myös Kööpenhaminan koulukunnan nimellä, koska kaksi sen huomattavinta edustajaa opettivat Kööpenhaminan yliopistossa. Raamatullinen minimalismi alkoi 1990-luvulla esittäen kaksi pääväitettä:

1. Raamattua ei voi pitää luotettavana todistusaineistona sille, mitä tapahtui muinaisessa Israelissa

2. ”Israel” itsessään on ongelmallinen aihe historialliselle tutkimukselle.

Minimalistien ja maksimalistien (kumpikaan osapuoli ei hyväksy heistä käytettyä nimitystä) kesken käydyissä väittelyissä ja argumentoinneissa useimmat tutkijat pysyttelivät keskivaiheilla minimalistien ja maksimalistien välissä arvioiden kummankin osapuolen argumentteja kriittisesti. 1990-luvun jälkeen osa minimalistien argumenteista on haastettu tai hylätty ja toisia argumentteja on jatkojalostettu ja valtavirran raamatuntutkimus on omaksunut ne.

Valtavirran historioitsijat ja arkeologit nykyään ovat päätyneet siihen, että Pentateukissa kuvailtu Israelin exodus ei ole koskaan tapahtunut ja kertomukset exoduksesta Egyptistä ovat kokonaan fiktiivisiä ja ne on koottu 8. ja 5. vuosisadan välisenä aikana eaa. Luonnollisesti juutalaiset ja kristityt Raamatun erehtymättömyyteen uskovat literalistit eivät tätä tulosta hyväksy. Exodus-traditiot ovat teologinen ja poliittinen manifesti, jonka tarkoitus oli yhdistää israelilaisia heidän taistelussaan Egyptiä vastaan.

1970-luvulle tultaessa arkeologit olivat laajalti lopettaneet käyttämästä Raamattua minkäänlaisena ”kenttäoppaana” arkeologisissa tutkimuksissa. Arkeologinen todistusaineisto katsotaan olevan ylivoimaista eikä se jätä mitään tilaa exodukselle Egyptistä eikä 40-vuotiselle Israelin kansan autiomaavaellukselle. Vanhimpien israelilaisten asutuksien kulttuuri on kanaanilaista, heidän kulttiesineensä liittyvät kanaanilaiseen El-jumalaan. Saviruukut ovat paikallista kanaanilaista perinnettä ja heprean aakkosetkin ovat varhaisia kanaanilaisia aakkosia. Melkeinpä ainoa merkki siitä, onko kylä Kanaanin maassa israelilainen vai ei, on se, että israelilaisten kylistä ei löydy sian luita.

Mahdollisesti pieni ryhmä Egyptistä tulleita seemiläisiä liittyi kanaanilaisiin, jotka alkoivat pitää itseään israelilaisina ja noilla egyptiläisperäisillä seemiläisillä oli tarinoita liittyen exodukseen.

Arkeologi William Dever on nimittänyt kysymystä exoduksen historiallisuudesta ”kuolleeksi”. Israelilainen arkeologi Ze’ev Herzog esittää nykyisen konsensuksen tutkijoiden parissa Israelin exoduksesta Egyptistä:

"The Israelites never were in Egypt. They never came from abroad. This whole chain is broken. It is not a historical one. It is a later legendary reconstruction—made in the seventh century [BCE]—of a history that never happened."  (It Ain’t Necessarily So, s. 74).

Eli Israelin kansa ei ollut koskaan Egyptissä. Israelilaiset eivät tulleet ulkoapäin, koko ketju on poikki. Se ei ole historiallista. Se on myöhäinen legendaarinen rekonstruktio, joka tehtiin 7. vuosisadalla historiasta, jota ei ollut koskaan tapahtunut.

Muinaishistorian ja arkeologian professori Eric. H. Cline tiivistää tutkijoiden konsensuksen kirjassaan Biblical Archaeology: A Very Short Introduction (julkaisija on Oxford University Press ja kirjansa voitti palkinnon vuonna 2011: Biblical Archaeology Societyn ”Best Popular Book on Archaeology”).

”Despite attempts by a number of biblical archaeologists – and an even larger number of amateur enthusiasts – over the years, credible direct archaeological evidence for the Exodus has yet to be found. While it can be argued that such evidence would be difficult to find, since nomads generally do not leave behind permanent installations, archaeologists have discovered and excavated nomadic emplacements from other periods in the Sinai desert. So if there were archaeological remains to be found from the Exodus, one would have expected them to be found by now. And yet, thus far there is no trace of the biblical ”600,000 men on foot, besides children” plus ”a mixed crowd…and live stock in great numbers” (Exod. 12:37-38) who wandered for forty years in the desert.”

Faraonisen Egyptin lähteet ja exodus

On epäuskottavaa, että egyptiläiset lähteet olisivat jättäneet täysin kertomatta 603550 aikuisen miehen ja päälle vielä naiset ja lapset (arviolta yhteensä 2 miljoonaa ihmistä) läsnäolosta orjuudessa Egyptissä ja heidän ihmeellisestä paostaan ja Punaisen meren ylityksestään. Ei myöskään 2 Mooseksen kirjan kuvailemista vitsauksista ole mitään varmaa tietoa Egyptin lähteissä. Ottaen huomioon egyptiläisten tavan kirjoittaa muistiin tapahtumia niin tällainen vaikeneminen edellyttää kunnollista selitystä. Jos joku maksimalisti väittää, että egyptiläisiä nolotti kirjata talteen noita tapahtumia niin se ei ole mikään vakuuttava vastaus skeptikoiden haasteeseen. Tuollainen maksimalistien selitys on vain sen väittämistä, että Pentateukin kertomukset orjuudesta ja exoduksesta ovat tosia, koska niiden tueksi ei ole todisteita Egyptin lähteissä. 

Historiaan liittyvää teoriaa tulee testata todistusaineistoa vasten. Merkittävä raamatuntutkija Michael Coogan on huomauttanut väitetystä egyptiläisten kieltäytymisestä kirjata muistiin exoduksen tapahtumia, että se ei ole ainoa ongelma.

”We should observe that the biblical sources for the earlier periods are remarkably unspecific. Although pharaohs of Egypt are described as having had dealings with biblical figures such as Abraham, Joseph and Moses, none of the pharaohs referred to in the books of Genesis and Exodus is named by the biblical writers, so that we cannot fit them into the well-established chronology of ancient Egypt. Nor do Egyptian sources make any mention of the biblical figures. As a result, scholars have no conclusive answers to such questions as these: When did Abraham live or did he even exist? When did the Exodus from Egypt take place, if at all?” – The Old Testament: A Very Short Introduction, s.32 (julkaissut Oxford University Press, 2008).

Maksimalistit ja arkeologia: tukea exodukselle tai ainakin sen mahdollisuudelle, että se saattoi tapahtua. Toisenlainen exodus Egyptistä

Maksimalistien mukaan exoduksen on täytynyt tapahtua historiallisesti, koska Raamattu niin kertoo. Suoraa todistusaineistoa exoduksen historiallisuuden puolesta ei ehkä ole olemassa, mutta tapahtuma itsessään pysyy uskottavana. Maksimalistit katsovat, että exodus tapahtui, koska ei ole todisteita päinvastaisesta eli että se ei olisi tapahtunut. Maksimalistit heittävät framille Raamatulle ulkoisia ”todisteita” exodukselle vahvistamaan exoduksen historiallisuuden, mutta monet minimalistiset tutkijat näkevät ne todisteet ongelmallisina. Täten arkeologian riittämättömyys todistaa tai kumota exodus leikkaa molemmat koulukunnat. 

Arkeologian avulla ei siis voida kumota exoduksen historiallisuutta, mutta ei myöskään voida vahvistaa, että exodus olisi historiallinen tapahtuma maksimalistien käsityksen mukaisesti (juuri siten kuin Raamattu kertoo). Maksimalisteille se todiste, joka ”ylivoimaisesti” tukee exoduksen historiallisuutta, on Raamatun kertomus itsessään. Valitettavasti maksimalistien kannalta, ei edes Raamattu kerro yksiselitteisesti exodukseen liittyvistä tapahtumista. Niinpä näyttää siltä, että ratkaiseva tekijä maksimalistien harjoittamalle exoduksen historiallisuuden puolustamiselle onkin heidän olettamansa teologinen välttämättömyys exoduksen kirjaimelliselle tapahtumiselle.

Biblical Archaeology Societyn julkaisussa ”Ancient Israel in Egypt and the Exodus” (pdf-kirja, 2012) osiossa ”Out of Egypt” James K. Hoffmeier kysyy kuinka todennäköistä on, että israelilaiset olivat orjina Egyptissä? Ja jos he olivat Egyptissä, mitä reittiä he menivät kun he lähtivät? Hoffmeier käyttää viimeisimpien arkeologisten kaivauksien avulla saatua tietoa Egyptistä levittämään uutta valoa israelilaisten aikaan Egyptin orjuudessa, paikkoihin, jotka on mainittu Pentateukissa ja israelilaisten reittiin Egyptistä luvattuun maahan.

Voi olla useampia mahdollisia syitä sille, miksi todisteet kuitenkin puuttuvat israelilaisten olemisesta Egyptin orjuudessa ja heidän ihmeellisestä exoduksestaan sieltä. Ensimmäinen mahdollisuus on se, minkä minimalistit toteavat eli että israelilaiset eivät koskaan edes olleet Egyptissä eikä exodusta ole tapahtunut historiallisesti. Toinen, todennäköisempi selitys on, että meillä on epärealistiset odotukset siitä, mitä todisteita ja tietoa arkeologia voi tarjota. Arkeologian keinot esim. määrittää arkeologiseen löytöön liittyvien ihmisten etnisyys ovat rajoitetut, Hoffmeier selittää.

Hoffmeier vetoaa siihen, että egyptiläiset eivät kirjoittaneet talteen tappioita, vaan ainoastaan voittoja (tätä näkemystä ja sen kyseenalaisuutta käsittelin jo ylempänä). Hän jatkaa, että koska emme voi odottaa löytävämme kirjallisia todisteita israelilaisten olemisesta Egyptin orjuudessa, meidän on kysyttävä onko Raamatun kertomus ja sen yksityiskohdat kuten se, että ulkomaalaisia pakotettiin kovaan työhön faraon hyväksi, uskottava/vakuuttavan oloinen toissijaisen, arkeologian tarjoaman todistusaineiston valossa.

Egyptiläisten lähteiden tutkimus antaa Hoffmeierin mukaan uskottavan ja autenttisen oloisen kuvan 1 ja 2 Mooseksen kirjan kuvaamista tapahtumista. On epätodennäköistä, että Raamatun kirjoittajat olisivat satoja vuosia myöhemmin keksineet tuonkaltaisen puhtaasti fiktiivisen kertomuksen kansansa alkuperästä ja vaiheista Egyptissä, vaan Raamatun kirjoittajat olisivat käyttäneet mielikuvitustaan tuottamaan loisteliaamman menneisyyden. 

Saman pdf-kirjan osiossa ”Let My People Go and Go and Go and Go” Abraham Malamat toteaa, että Egyptin lähteet tukevat satoja vuosia jatkunutta exodusta Egyptistä Kanaanin maahan. Meillä on todisteita seemiläisten saapumisesta Egyptiin, mutta mitä todisteita meillä on seemiläisten – etenkin muinaisten israelilaisten – paosta Egyptistä luvattuun maahan. Malamat kertoo, että on vähän suoria vahvistavia todisteita exodukselle, mutta on olemassa epäsuoraa todistusaineistoa. Ei kuitenkaan äkillisestä ihmeenomaisesta paosta Egyptistä, vaan asteittaisesta exodus-liikehdinnästä, joka sai huippuvaiheensa noin vuonna 1200 eaa.

Ei mikään arkeologinen todiste suoraan vahvista eikä osoita oikeaksi Raamatun kertomusta (joka on kansantarina luonteeltaan) Israelin kansan exoduksesta. Silti huomattava määrä egyptiläistä aineistoa antaa läheisiä analogioita Raamatun kertomukselle, niin että ne voivat, osittain ainakin, palvella epäsuorina todisteina israelilaisten exoduksesta.

Suorien egyptiläisten todisteiden puuttuminen israelilaisten exoduksesta ei Malamatin mukaan todista, että se ei ole koskaan tapahtunut. Egyptiläisten lähteet saattoivat olla välinpitämättömiä heprealaisten muuttoliikkeestä Kanaanin maahan ja Kanaanin maan haltuunotosta sen tähden, että nuo tapahtumat eivät ravistelleet eivätkä koetelleet Egyptin poliittisia ja sotilaallisia perustuksia millään tavalla. Ne tapahtumat olivat silti israelilaisille keskeisiä, heidän myrskyisässä historiassaan.

Exodus ei kuitenkaan ollut Raamatun kuvailema ”pistemäinen”, kertakaikkinen ihmeenomainen tapaus, vaan vähittäinen, sisältäen kaksi tai useampia exoduksia tai satoja vuosia kestäneen tasaisen virran israelilaisia siirtymässä Kanaanin maahan. On kuitenkin ilmeisesti ollut niin sanottu ”Mooses-liikehdintä” eli huippukohta tässä exoduksen prosessissa, kun israelilaisten enemmistö lähti Egyptistä.

Merneptahin steela ja Israel

Kerrottakoon vielä, että vaikka tällä ei ole suoraa yhteyttä exodukseen niin kuuluisassa Merneptahin steelassa sanotaan, että kansa, jota kutsutaan Israeliksi elää Kanaanin maassa. Steela on ajoitettu vuoteen 1208 eaa. Uusi hieroglyfikirjoitus saattaa ajoittaa Israelin kansallisen syntymisen 200 vuotta vanhemmaksi kuin mitä on tätä ennen oletettu. Tämä tulkinta on kuitenkin vielä kiistanalainen. Mutta jos tulkinta on pätevä, on sillä merkittäviä seurauksia Israelin varhaishistorialle, merkiten sitä, että Raamattu onkin näissä asioissa luotettavampi historiallinen tietolähde kuin mitä jotkut skeptiset tutkijat ja uskontokriitikot ovat halunneet myöntää.

Alkuräjähdys ja Jumala

Kristitty apologi (uskon puolustaja) Danny Faulkner toteaa: alkuräjähdys (Big Bang) ei todista Jumalan olemassaoloa. Faulkner näyttää – monien muiden kriitikoiden tavoin – että jos aika alkoi alkuräjähdyksessä niin vetoaminen kausaliteettiin (syy-seuraus- suhteeseen) ei osoita, että Jumala on olemassa.

Antiikin Kreikan ajoista 1900-luvun alkuun asti useat tiedemiehet olettivat maailmankaikkeuden olevan ikuisen. Yksi tulos alkuräjähdysteoriasta on, että useimmat tiedemiehet ovat vakuuttuneet siitä, että maailmankaikkeudella on alku. Vuonna 1978 kirjoittamassaan kirjassa Robert Jastrow huomautti, että ensimmäisen kerran historiassa valtavirran tiede ja Raamattu ovat samaa mieltä: maailmankaikkeuden ikä on äärellinen, sillä on alku.

Jastrow on agnostikko ja hän pitää lumoavana sitä, että moderni tiede on vastahakoisesti samaa mieltä Raamatun kanssa tässä asiassa. Moni nykyinen kristitty apologi menee selvästi Jastrowista ohitse ja väittää, että alkuräjähdysteoria merkitsee täydellistä hyväksyntää raamatulliselle luomiskertomukselle ja että kaiken lisäksi alkuräjähdys osoittaa, että Jumalan täytyy olla olemassa. On siten erittäin perusteltua tarkastella alkuräjähdyksen käyttämisen oikeutusta ja pätevyyttä sen väitteen tukena, että on olemassa Jumala / luoja.

Kausaliteetti (syy-seuraus -suhde)

Argumentti Jumalan olemassaolon puolesta käyttämällä alkuräjähdystä luottaa kausaliteetin periaatteeseen. Kausaliteetti tarkoittaa, että jollakin ilmenneellä tapahtumalla/seurauksella, on jokin syy. Olkoon A syy tai toimija (agentti), joka suoraan saa aikaan tapahtuman B. Siten loogisesti voidaan sanoa, että A on syy ja B on vaikutus/seuraus. Kaikki seuraukset/vaikutukset tulevat sitten vuorostaan syiksi uusille seurauksille ja niin edelleen. Meillä voi olla laskematon ketju syitä ja seurauksia, jotka ovat paralleeleja ja toisiinsa kietoutuneita. Käänteiseti sanoen jokaisella seurauksella on oltava syy. Loogikot ja filosofit ovat kauan tiedostaneet, että etäisessä menneisyydessä on saattanut olla ”aiheuttamaton aiheuttaja” (alkusyy, ”liikkumaton liikuttaja”). 

Eli oli syy, jolle ei ollut syynä sitä edeltänyt syy ja josta myöhemmät syy-seuraus-suhteet ovat peräisin. Tietystikin moni voisi samastaa aiheuttamattoman syyn Jumalaan. Kuitenkin, ikuisessa maailmankaikkeudessa ei ole tarvetta aiheuttamattomalle syylle (alkusyy, ”luoja”), koska syy ja seuraus (vaikutus) olisivat silloin olleet käynnissä kaiken aikaa. Tämä alkusyyn, aiheuttamattoman aiheuttajan välttäminen ikuisen maailmankaikkeuden avulla on saattanut viehättää länsimaisia ajattelijoita. Kuten jotkut kristityt apologit huomauttavat, alkuräjähdysteoria esittää, että maailmankaikkeudella oli alku, joten päättymätön/ikuinen syys-seuraus-ketju ei ole enää perusteltu.

Jastrow hyväksyisi tämän, mutta olisi eri mieltä siitä, että mikä on sen aiheuttamattoman aiheuttajan/syyn henkilöllisyys (tai mikä/kuka se ylipäätään on). Kristityt tietysti samastavat aiheuttamattoman aiheuttajan/syyn Raamatun Jumalaan. Mutta kysyä sopii, että millä filosofisella tai muulla perusteella juuri siihen Jumalaan (tai miksi se syy olisi ylipäätään mikään ”jumala”)? Jastrow väittäisi, että alkuräjähdys oli se aiheuttamaton syy.

Kristittyjen apologien perustavanlaatuinen puute alkuräjähdysmallin ymmärtämisessä

Jos A aiheuttaa B:n eli A on syy B:lle, niin silloin B:n täytyy ilmaantya A:n jälkeen, sillä mikään seuraus ei voi edeltää sen syytä. On myös epäilyksenalaista, että seuraus/vaikutus ja sen syy voisivat ilmaantua samanaikaisesti. Kristittyjen apologien tyypillinen lähestymistapa on väittää, että jos B on alkuräjähdys niin siinä tapauksessa ainoa saatavilla oleva syy eli se A, on Jumala (erittäinkin vielä nimenomaan Raamatun Jumala, vaikka tosiasiassa tuosta A:sta ei ole mitään filosofista saati muutakaan välttämätöntä perustetta johtaa juuri Raamatun Jumalaa tuoksi syyksi). 

Kristityt apologit perustelevat päätelmäänsä sillä, että mikään fysikaalinen ei voi edeltää alkuräjähdystä. Mutta tämä paljastaa perustavanlaatuisen puutteen kristittyjen apologien ymmärryksessä alkuräjähdysmallia kohtaan tai kausaliteettiin liittyen (tai molempiin).

Faulkner viittaa Smithiin tässä yhteydessä:

”Smith makes this point in his discussion of the equations that give rise to the big bang. These equations relate physical qualities (space and time) of the universe.”

Faulkner jatkaa, että on hyvin selvää, että tällaiset rinnastukset ehdottavat tai jopa vaativat, että aika ei alkanut olla olemassa ennen alkuräjähdystä. Kysymyksellä ”mitä oli ennen alkuräjähdystä?” ei ole mitään järkeä. Aika alkoi alkuräjähdyksen kanssa ja alkuräjähdys oli ensimmäinen tapahtuma ajassa. Sen tähden alkuräjähdystä ei edellä mikään tapahtuma. Jos aika ei ollut olemassa ennen alkuräjähdystä, silloin ajallisen periaatteen ekstrapolointi, sellaisen kuten kausaliteetti, ohi ajan alun, on epäoikeutettu. Täten vetoaminen kausaliteettiin argumentoidessa Jumalan olemassaolon puolesta on täydellisesti epäloogista.

Tämä asiantila ei tosin tarkoita, että Jumalaa ei ole olemassa tai että Jumalaa/jumalia ei voisi olla olemassa. Se pelkästään tarkoittaa, että kausaliteettiin vetoaminen ei todista Jumalan olemassaoloa jos alkuräjähdys on tapahtunut.

Apologien yrityksiä väistellä ongelmaa

Apologit yleisesti yrittävät väistellä tätä vaikeutta eri tavoin. Yksi keino on ehdottaa, että on jokin ekstra-dimensionaalinen (dimensio = ulottuvuus) kausaalisuusperiaate, joka toimii meidän maailmankaikkeutemme tuolla puolen, missä meidän kausaalisuusperiaatteemme on ajan sitoma vain osittain. Tämä on vetoamista hypoteettiseen periaatteeseen, jota ei voida todistaa eikä näyttää toteen, ja siten tuskin muodostaa hyvän todisteen.

Toinen lähestymistapa on väittää, että syy ja seuraus ovat samanaikaisia. Jos aika alkoi alkuräjähdyksessä, silloin ikuinen Jumala varmasti olisi olemassa samaan aikaan kun maailmankaikkeus tuli olemassaoloonsa ja täten voitaisiin näyttää, että Jumala on maailmankaikkeuden syy.

Analogia on tehdä pehmeä alusta, vaikka tyyny, jonka varaan asetetaan raskas paino, kuten keilapallo. Paino painaa alustaa, mutta voiko joku sanoa, että oliko paino syy sille painumiselle vai esiintyivätkö paino ja pehmeä alusta samanaikaisesti? Fysiikka selvästi kertoo, että todellakin paino aiheuttaa painumisen pehmeässä alustassa kuten tyynyssä. Tämä näyttäisi ratkaisevan asian, eli että mikä on syy (paino) ja mikä on seuraus (painautuma tyynyssä).

Tähän voidaan kuitenkin vastata, että tämä on totta äärellisessä tilanteessa, mutta olisiko päätelmä oikeutettu tilanteessa, jossa paino ja tyyny olisivat ikuisesti olemassa olevia? Tähän kysymykseen ei voida vastata joko fysiikan tai logiikan varmuudella. Mutta tällaisen kysymyksen nostaminen ongelmaksi on karkeasti epäjohdonmukaista ottaen huomioon sen, mitä kristityt apologit koettavat väittää ja perustella. 

Koko se ydinajatus alkuräjähdykseen perustuvassa kristillisessä apologiassa on, että maailmankaikkeudella on alku. Kuinka sitten apologi voi turvautua ikuiseen tilanteeseen tukeakseen järkeilyä sen puolesta, että Jumala on olemassa käyttämällä perusteena ajallisesti äärellistä, ei-ikuista maailmankaikkeutta?

Alkuräjähdys ja Jumala: yhteenvetoa. Sekä ateistilla että teistillä on validi ja mahdollinen johtopäätös

Yhteenvetona sanottakoon siis, että alkuräjähdyksen käyttö todistamaan Jumalan olemassaoloa edellyttää kausaliteettiperiaatteen käyttämistä. Kuitenkin syyn täytyy edeltää seurausta. Jos maailmankaikkeus alkuräjähdyksen kautta on se seuraus, silloin sen syyn (Jumalan) täytyy edeltää alkuräjähdystä ajassa. Oikea näkemys alkuräjähdysmallista on, että aika alkoi alkuräjähdyksessä. Alkuräjähdyksellä ei ole edeltäjää. Sen tähden kausaalisuusargumentin käyttö poikki ja yli ajan rajojen maailmankaikkeuden alussa on vailla oikeutusta oleva ekstrapolaatio (laajennus). 

Tämä ei ole väite Jumalan olemassaoloa (tai Jumalan olemassaolon mahdollisuutta) vastaan, vaan se pelkästään tarkoittaa, että emme voi päätellä mitään Jumalan olemassaolosta tämänkaltaisella argumentilla, jollaista kristityt apologit käyttävät.

Nykyinen kosmologinen tutkimus on paljoti yritystä selittää kuinka maailmankaikkeus olisi voinut saada alkunsa tavalla, joka on johdonmukainen fysikaalisten lakien kanssa, mitkä me havaitsemme maailmankaikkeudessa. Koska maailmankaikkeudella on alku menneisyydessä (yli 13 miljardia vuotta sitten), täytyy Faulknerin mukaan olla aiheuttamaton syy. Teisti eli Jumalaan uskova voi päätellä, että syy, jolle ei ole syytä, on Jumala.

Kuitenkin ateisti tai agnostikko voisi päätellä ihan yhtälailla, että alkuräjähdys on se aiheuttamaton syy / syy, jolle ei ole syytä. Molemmat johtopäätökset ovat päteviä, perusteltuja ja järkeviä. Ateisti tai agnostikko voisi väittää, että hänen johtopäätöksensä on perustellumpi, koska teisti yrittää vedota kahteen syyhyn, joille ei ole aiheuttajaa / syytä, eli sekä alkuräjähdykseen että jumaluuteen.

Jotkut kristityt apologit täysin harhaanjohtavasti väittävät, että ”monet ammattikosmologit” ovat (muka) oivaltaneet alkuräjähdysteorian tähden, että täytyy olla olemassa luojajumala ja ovat sitten jopa kääntyneet uskomaan Raamatun Jumalaan. Tämä väite ei todellakaan ole totta, sillä vain jotkut harvat kosmologit ovat kristittyjä tutkimuksiensa perusteella. Esimerkiksi Martin Rees on kirjoittanut multiversumista ja on ilmeistä, että Reesin näkemyksessä ei ole tarvetta luojajumalalle.

Ehkäpä jotkut kristityt apologit ovat tehneet noin karkean virhetulkinnan, kun ovat hämmentyneet tosiasiasta, että jotkut kosmologit käyttävät sanaa ”Jumala” suurelle yleisölle tarkoitetuissa kirjoituksissaan, kuten esim. Paul Davies tekee. Stephen Hawking käyttää sanaa ”Jumala” useasti Ajan lyhyt historia- kirjassaan. Selvää on, että he eivät tarkoita mitään edes etäisestä Raamatun Jumalaa muistuttavaa ”Jumalaa” kirjoissansa. Heille ”Jumala” on persoonaton. 

Useat tutkijat myöntävät, että he eivät tiedä kuinka kosmoksen järjestys on saanut alkunsa, se voi olla jonkinlainen mystinen ominaisuus, mutta epäilevät, että luonnonlait todennäköisesti piilevät aineessa enemmin kuin avaruudessa. Kaiken kaikkiaan, sen sijaan että kosmologien enemmistö kääntyisi kristityiksi tai edes ylipäätään teistiseen jumalaan uskoviksi, melkein kaikki modernit kosmologit ovat silminnähtävän ateisteja. Kuten Amerikan huipputiedemiehistä ylipäätään suurin osa on.

Kuolleiden tila Raamatussa

Sielu, kuolema, tuonela ja kuolemattomuus Raamatussa. Onko raamattuperusteita uskolle sielun kuolemattomuuteen?

Onko sielu kuolematon raamatullisessa ihmiskuvassa? Mikä on sielu Raamatun teologiassa?

Onko sielu kuolevainen vai kuolematon ja mikä ylipäätään sielu on raamatullisessa ajattelussa? Hyvin yleinen uskomus kristillisissä piireissä on oppi sielun kuolemattomuudesta. Ajatellaan, että kuolema koskee vain ruumista, mutta sielu (tai henki) erkanee ruumiista ja siirtyy heti joko taivaaseen tai helvetin tuleen (tai johonkin välitilaan/tuonelaan). Modernissa Raamatun historiallisessa tutkimuksessa esiintyy kuitenkin paljon tulkintaa, että Raamattu ei sisällä oppia sielun kuolemattomuudesta, vaan Raamatun sanoma on ylösnousemususkoa.

Tässä artikkelissa tarkastelen Raamatun teologioita kuolemasta. Keskeisiä tutkittavia kysymyksiä ovat tässä yhteydessä myös Raamatun ihmiskuva ja etenkin raamatullinen ajattelu ”tuonelasta” sekä sielusta ja hengestä. 

Raamatun ihmiskuvasta: mikä on sielu Raamatussa?

Lähtökohdaksi voisimme ottaa toisen luomiskertomuksen kuvauksen ihmisen tekemisestä.

”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen, ja puhalsi hänen sieraimeensa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu” (1Moos.2:7).

Vanhatestamentillinen ihmiskuva on holistinen (kokonaisvaltainen). Kertomuksen kirjoittaja ei sano, että ihmisellä on sielu, vaan että ihmisestä tuli elävä sielu (psyykkis-fyysinen kokonaisuus) saatuaan luojalta sieraimiinsa elämän hengen. Tämä elämän henki on siis verrattavissa ihmisen hengitykseen, sieraimissa kulkevaan ilmavirtaan. Niin kauan kuin ihminen hengittää, hän elää. Jahve elävöitti maasta muovailemansa ihmisen elämänhenkäyksellään, jolloin ihminen alkoi elää. Sanalla sielu (nefes) ei ole 1 Moos.2:7 yhteydessä enempää merkityssisältöä. 

Jumalan henkäys pitää sielun (hepr. nefesh) ja ruumiin yhdessä ja ihmisen sekä myös eläimet elossa (esim. Job 27:3) ja tämä sama henkäys/henki (hepr. nishmat ) on myös eläimillä, eikä vain ihmisillä. Sanan nefes juurisana tarkoittaa ”hengitystä”. Kun kuolemassa tämä Jumalan henkäys/henki palaa Luojan luokse, ihmisen ja myös eläimen elämä loppuu VT:n mukaan (Ps.104:27-30 ”...otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun”). 

VT:n ajattelussa korostetaan ihmisen katoavaisuutta ja hänen elämänsä lyhytaikaisuutta verrattuna Jumalan ikuisuuteen ja katoamattomuuteen (esim. Ps. 103:15-18; Ps.146:3-4). VT painottaa, että vain Jumala on ikuinen ja kaiken elämän lähde ja ylläpitäjä. Kun ihmispari karkotettiin kertomuksen mukaan paratiisista ja heitä estettiin menemästä elämänpuun luokse, heillä ei ollut mitään mahdollisuutta kuolemattomuuteen, koska he eivät saaneet enää kuolemattomuuden tuovaa ruokaa (vrt. kreikkalaisen mytologian ambrosia, jumalten ruoka, jota kuolevaiset eivät saaneet syödä). 

Kuolema on VT:ssa ”lepoon menemistä isien tykö” (esim. 1 Kun. 16:28, jossa jumalaton kuningas Omri meni myös lepoon, eikä siis siirtynyt välittömästi helvettiin piinattavaksi). 

Hes.18 luvussa korostetaan kuinka se sielu, joka syntiä tekee joutuu kuolemaan – ei siis sanota, että kuolemassa sielu erkaantuu ruumiista ja menee helvettiin. Kuolema ei ole VT:ssa kuolemattoman sielun erkaantumista ruumiista, vaan elämän loppu: ruumis maatuu maan tomuksi, elämänhenkäys palaa Luojalle ja kuollut menee alas sheoliin tiedottomuuteen eikä hänellä ole tietoa jälkeläistensä kohtaloista eikä mahdollisuutta palata takaisin eloon. Kuollut tuntee vain oman murheensa ja ruumis oman tuskansa (Job 14:14-22).

Kreikkalaiselle sielun kuolemattomuus-opille vastakkainen on myös Pentateukin (Mooseksen kirjojen) toteamus, että sielu on veressä, 3 Moos.17:11 ”Veressä on elävän olennon elämänvoima” uuden käännöksen mukaan, siis sielu. Kun elämänvoima (”sielu”) vuodatetaan pois, ihminen ja myös eläin kuolee – eikä olemassaolo jatku irrallaan ruumiista taivaassa tai helvetissä.

”Heprean nefes ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, ’itseä’.” – Jussi Aro, Psalmit nykysuomeksi, s.233.

”Sielu ei…merkitse mitään sellaista, mikä ihmisellä olisi, mutta eläimiltä puuttuisi. Heprealaisessa tekstissä käytetään eläimistäkin samaa sanaa, vaikka se onkin suomennettu [kirkkoraamatussa] toisin…Tavallisimmin nefes merkitsee elävää ja toimivaa olentoa….”- prof. H.Palva, Raamatun tietosanasto, s.246.

Mikä on tuonela?

Tuonelaksi, helvetiksi ja haudaksi VT:ssa eri käännöksissä käännetty heprean sana sheol on etymologialtaan epävarma. Se on synonyymi kuopalle ja kuilulle sekä mahdollisesti myös syvyydelle ”abaddon” , ”tehom” (abyssos). Sheol tarkoittaa VT:ssa paikkaa, jonne kuolleet koottiin. Sheol on maan alla ja se on hyvin syvä sekä valtavan kaukana taivaasta (Sananl.9:18; Jes.7:11; Aam.9:2 jne.). Kuolleet laskeutuvat sheoliin, ja sheolilla on portit (Job 38:17). Kuolleet eivät enää palaa sieltä eikä heidän kotinsa tunne heitä (Job 7:9-10). Mutta Jahve saattoi nostaa pelastavana tekonaan kuolleita sheolista ylös (1 Sam.2:6). 

Sheol on kuvattu myös maaksi: pimeän, sekasorron ja kuoleman varjon maaksi, jossa valokin on pimeää (Job 10:21-22). Sheolissa ajateltiin olevan kammioita ja syvyydeltään erilaisia kerroksia (Sananl.7:27; Jes.14:15 ”..tuonelaan sinut on syösty, sen pohjimmaiseen kuiluun”). Kuolleet ja tuomitut pakanakansat kohtaavat sheolissa toisensa, missä heidän osansa on häpeä ja siellä he lepäävät aseineen (Hes.32:18-32). Sheolissa ei ole enää mitään arvojärjestystä eikä erotusta rikkaiden ja köyhien, orjien ja vapaiden, vallanpitäjien ja alamaisten välillä. Kuitenkin kansallisuuteen perustuva ryhmittely säilyy sheolissakin. 

Kuolleet joutuvat varjomaiseen olotilaan vailla elämää, tekoja ja tietoisuutta. Heillä on pelkkä heikentynyt, hiipunut olemassaolo, mutta ei tietoa, tekoja eikä tunteita, eivätkä kuolleet tiedä jälkeläisistään mitään (Saarn.9:4-6;Job 26:5-6; Ps.6:6; Ps.30:10, Jes.38:18-19). Kuolleet eivät kiitä eivätkä ylistä Jumalaa, vaan ainoastaan elävät ihmiset. Tuonelassa ei ole mitään erilaisia ”osastoja” hurskaille ja jumalattomille, joissa kuolleiden olotila olisi erilainen. 

Ei kuvauksia hurskaiden onnesta ja autuudesta taivaassa tms. paikassa heti kuoleman jälkeen Vanhassa testamentissa

Hurskaiden onnesta ja ilosta kuoleman jälkeen ei ole mitään kuvauksia Vanhassa testamentissa, eikä jumalattomien rangaistuksesta helvetin kaltaisessa kärsimyksen paikassa. Kuolleet nukkuvat heräämättä sheolissa ja sieltä takaisin paluuta ei ole odotettavissa (2 Sam.12:23), sillä sheol on ihmisen lopullinen määränpää. Ihmisellä ole mitään etua eläimiin verrattuna, vaan samanlainen loppu tulee ihmisille sekä eläimille. Ihmisetkin ovat vain luontokappaleita ja ihmiset sekä eläimet kuolevat samalla tavalla, kaikki menee samaan paikkaan ja maatuu tomuksi (Saarn.3:18-22;12:5). Tällainen vanhatestamentillinen ajattelutapa ei sovellu mitenkään kreikkalaiseen oppiin sielun kuolemattomuudesta. 

Joskus sheol personifioidaan, se on kuin elävä olento, joka toimeenpanee Jahven rangaistuksen väärämielisille (Jes.5:14, vrt. Ilm.6:8 Kuolema ja Tuonela). Sheol ei anna omaansa pois, mutta Jumala hallitsee myös sheolia, joka on paljaana hänen edessään (Hoos.13:14; Job 25:5-6). Sheol on käytännössä kuin perhehauta suuremmassa mittakaavassa: vartioitu, sisältää kammioita, koko suku kootaan sinne. 

”Vainajahenget” Vanhassa testamentissa: elämä jatkuu kuoleman jälkeen kuitenkin? Lainatavaraa israelilaisten naapurikansoilta?

VT:ssa on muutamia mainintoja ”vainajahengistä” ja niiden puoleen kääntymisestä (esim. kertomus Saulista ja Samuelin hengen esiin manaamisesta, 1 Sam.28:3-19). Pyhyyslaissa kielletään ottamasta yhteyttä vainajahenkiin (3 Moos.19:31), mikä rinnastetaan muiden jumalien palvontaan. Tämä viittaa israelilaisten parissa varhain esiintyneeseen uskoon, että ihmisen hengen elämä jatkui kuoleman jälkeen tietoisessa muodossa tuonelassa. Mutta ilman kuitenkaan mitään erottelua hyvien ja pahojen ”osastoihin” (vrt. 1 Sam.28 kertomus, jossa jumalaton Saul menee hurskaan Samuelin kanssa ”samaan paikkaan” kuoleman jälkeen. Myös Job 25:5-6 kuvataan maan alla oleva tuonela, jossa kaikkien vainajien henget ovat erotuksetta). 

Juutalaisuudessa esiintyi myös alkukantaista esi-isien henkien palvontaa ja rabbiinisessa traditiossa esiintyi ajatustapa, jonka mukaan kuolleen sielu pysyy ruumiin lähellä jonkin aikaa kuoleman jälkeen (Shab. 152b). 1 Sam.28 kertomuksen perusteella rabbit kehittivät teorian, jonka mukaan vainajahenkien manaaja näkee hengen, mutta ei kuule sen puhetta, kun taas hengen esiin kutsumista pyytänyt ihminen kuulee vainajahengen puheen, mutta ei näe henkeä. Juutalaiset lainasivat vainajahenkien esiin manaamisen tavan mahdollisesti persialaisilta, joiden keskuudessa tapa oli yleinen. 

Koska kuolleiden esiin manaaminen rinnastetaan VT:ssa epäjumalanpalvontaan ja muihin vieraisiin, torjuttaviin kultteihin, on tapa todennäköisesti ulkolaista alkuperää, eikä kuulunut alunperin israelilaisten uskontoon.

Apokryfiset kirjoitukset ja rabbiininen juutalaisuus

Juutalaiset omaksuivat hellenistisestä filosofiasta, etenkin Platonin filosofiasta ajatuksen kuolemattomasta sielusta. Apokryfisissä juutalaisissa kirjoituksissa (Aabrahamin testamentti, Eenokin kirja) ennen ajanlaskumme alkua ilmenee uskoa sielun kuolemattomuuteen. Etenkin essealaisten liike uskoi vahvasti myös marttyyrien kuolemattomuuteen (vrt. Ilm.6:9-11 kuvaus marttyyriuskovien sieluista taivaassa). Eräät juutalaiset rabbit opettivat myös käsitystä sielujen ennalta olemisesta (pre-eksistenssi) seitsemännessä taivaassa Jumalan luona. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa vallitsevat käsitykset tulevasta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, eivät olleet sielun kuolemattomuuteen perustuvia, vaan ruumiin ylösnousemukseen. Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa (”Elohai Neshamah”ja ”Shemoneh ’Esreh”) kun taas sielun kuolemattomuus jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi.

Lähde juutalaisuudesta.

Kuten edellisistä kappaleistakin jo näemme, Israelin uskonto oli alunperin hyvin tämänpuoleinen uskonto. Siunaukset ja kiroukset / rangaistustuomiot saatiin tämän elämän aikana ja maan päällä hyvin konkreettisilla tavoilla (pitkää ikää, vaurautta, paljon lapsia ja vastaavasti sairautta, nälkää, hedelmättömyyttä ja ennenaikainen kuolema). Vasta VT:n nuorimmissa osissa esiintyy usko kuolleiden ylösnousemukseen ja hurskaiden ikuiseen elämään ja jumalattomien ikuiseen rangaistukseen (Danielin kirjassa 160-luvulta eKr.). 

Ylösnousemuksesta on maininta myös Jes.26:7-20, mutta tämän profetian mukaan vain Israelin hurskaat herätetään elämään, mutta jumalattomat eivät nouse, vaan Jahve on tuhonnut heidät. 

Myös Hes.37 luku kuvaa israelilaisten ylösnousemusta, vaikkakin tässä tekstissä ylösnousemus on vertauskuvana Israelin elpymisestä ja pelastumisesta. Tämä ylösnousemususko on voinut saada Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana vaikutteita persialaisesta zarathustralaisuudesta, joka sisältää vastaavankaltaiset opit. Mutta toisaalta on täysin mahdollista, että usko ylösnousemukseen, ikuiseen elämään, viimeiseen tuomioon ja ikuiseen kadotukseen sai alkunsa israelilaisten oman historiallisten kokemuksien pohjalta ja niiden seurauksena. 

Vanha tämänpuoleisuuteen pitäytynyt usko ja luottamus, että Jahve pelastaa ja rankaisee tämän elämän aikana ei ollut uudessa historiallisessa tilanteessa enää vakuuttava. Jerusalem ja Juuda oli tuhottu, pakanallinen Uus-Babylonian valtakunta oli voittanut ja israelilaiset olivat pakkosiirtolaisuudessa vieraalla maalla. Niinpä alettiin odottaa pelastusta ja tuomiota kuoleman jälkeen ja tulevana viimeisenä päivänä. Nuoremmissa VT:n kirjoituksissa Messias-toivoon liitettiin myös toivo kuoleman kukistamisesta ja ikuisesta elämästä messiaanisessa valtakunnassa (Jes.25:6-8).

Teologian tri Kari Kuula selittää VT:n kuolemakäsityksiä ja ihmiskäsitystä kirjassaan Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan: 

”Kun Jumala ottaa elämän lahjan pois, ihminen haihtuu olemattomiin kuin nuotion savu ja häviää tavoittamattomiin kuin maahan kaadettu vesi. Elämä on kuin ohikiitävä hetki, ihminen kuin tuulenhenkäys, joka tulee ja menee, katoaa kuin varjo (Ps.39). Kun ihminen tulee jälleen tomuksi, josta hänet on tehty, häntä ei enää ole. Kaadumme, maadumme ja katoamme. Tässä on lyhykäisyydessään Vanhan testamentin käsitys kuolemasta. Kun elämä päättyy, sitä ei enää ole … Vanhan testamentin uskoon ei kuulunut ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa hurskaat saisivat palkkionsa ja syntiset rangaistuksensa … Vainajan elämä jatkuu vain hänen jälkeläistensä muistoissa.

Ihmisen katoaminen kuolemassa on looginen seuraus Vanhan testamentin ihmiskäsityksestä. Toisin kuin kreikkalaisten ajattelussa, ihminen ei jakaudu osaan, sieluun ja ruumiiseen. Sielu on yhtä kuin elävä ihminen. Kun Luoja puhalsi ensimmäiseen ihmiseen elämän henkäyksen, ihmisestä tuli elävä sielu eli elävä olento” – Kuula, s.52-53.

Psalmin 73 tulkinnasta 

”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä.” (Ps.73:24-25). 

Psalmi 73 on ei sisällä oppia kuolemanjälkeisestä "kuolemattoman sielun" elämässä taivaassa, vaan psalmissa opetetaan, että Jumalaan turvaava elää pitkään ja onnellisena. Esimerkiksi tässä kommentaarissa kyseiseen psalmiin 73 liittyen selitetään:

Ellicott’s Commentary for English Readers

”(24) To glory.—Better, With honour, as LXX. and Vulg.; or achar may be taken as a preposition: Lead me after honour, i.e., in the way to get it. The thought is not of a reward after death, but of that true honour which would have been lost by adopting the views of the worldly, and is only to be gained by loyalty to God.” 

Sielu, henki ja kuolema Uudessa testamentissa

Sana ”kuolematon” esiintyy koko Raamatussa kahdessa yhteydessä, molemmat Uudessa testamentissa. Paavali kirjoittaa 1 Kor.15:53-54 miten tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen (Kristuksen toisessa tulemuksessa). Lisäksi Paavalin 1. kirjeessä Timoteukselle sanotaan 1 Tim.6:16, että vain Jumalalla on kuolemattomuus. 

Missään kohtaa Raamatussa kuolemattomuutta ei liitetä ihmisen ominaisuuksiin, ei sieluun eikä henkeen. Kuolemattomuus, ikuinen elämä on ainoastaan Jumalan armolahja, joka saadaan ottamalla evankeliumi vastaan uskolla, mutta synnin palkkana on kuolema (Room.6:23). Jos ihminen olisi itsessään kuolematon hänen ei tarvitsisi ”pukeutua” kuolemattomuuteen, eikä ikuista elämä voisi pitää ”armolahjana”.

UT:ssa myös esimerkiksi Apt.3:29,34 Pietari sanoo, että kuningas Daavid on haudattu eikä hän ole noussut taivaisiin. Myös johanneslaisessa teologiassa todetaan, että kukaan ihminen ei ole noussut taivaaseen (Joh.3:13). VT tuntee poikkeuksena kuitenkin Elian, joka otettiin elävänä taivaaseen tuulenpyörteen avulla. Näin ollen Eliakaan ei ole todiste sielun kuolemattomuudesta (2 Kun.1:1-12). Tosin Moosekseen viitataan Elian rinnalla toisena VT:n henkilönä, joka ilmestyi kirkastusvuorella Jeesukselle ja tämän lähimmille apostoleille (Mark.9:4). 

UT:n kreikassa heprean nefesh sanaa vastaa sana psykhe (vrt. psyyke, psyykkinen, psykologia). Luuk.6:9 on esimerkki sanan käytöstä: sielu eli elämä (psykhe) voidaan tuhota ja sielun/elämän voi kadottaa (Matt.10:39). Kristillinen usko on kauttaaltaan ylösnousemususkoa, kuten Paavali korosti korintolaisille (1 Kor.15). 

Sanaa psykhe käytettiin klassisissa kreikankielisissä kirjoituksissa tarkoittamaan ihmisten lisäksi eläimiäkin. UT:n kreikassa sana sielu ei merkitse Platonin filosofiasta tunnettua sielua, joka kuuluu ikuiseen ideamaailmaan. 

”Kristillisen hautaamisen määrääväksi aspektiksi muodostui alusta lähtien ylösnousemustoivo… Hauta on vain lepokammio ennen ylösnousemusta… Ei puhuta kuolleen sielun harhailemisesta, vaan levosta, ’nukkumisesta’. Hellenistisen sielun kuolemattomuusopin liittyminen alkukristilliseen ylösnousemususkoon johti vähitellen tuonpuoleisuuden kartoittamiseen ja kiirastuliopin kehittymiseen. … Hautaaminen on kristikunnassa aina merkinnyt kahden täysin vastakkaisen elämänkäsityksen kohtaamista, ja pakanalliset ainekset voivat kristittyjenkin parissa päästä yllättävästi näkyviin. … Oppi sielun kuolemattomuudelle jäi hänelle [Lutherille] vieraaksi, lähinnä hän ajatteli kuoleman olevan uni, josta aikanaan herätetään”- Pentti Lempiäinen: Pyhät toimitukset, s.193-197.

Jeesuksen sanoja (Matt. 10:28) : ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua…”

on joskus pidetty todisteena kuolemattomasta sielusta. Tulkintaa voidaan kritisoida perustellusti. Jeesuksen sanojen tähtäyspiste on opettaa oikeaa pelkoa: Jumalalla on valta hukuttaa/tuhota koko ihminen lopullisesti helvetissä. Toisilla ihmisellä ei ole sellaista valtaa, joten ihmisiä ei tarvitse pelätä, vaan Jumalaa. 

”Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä; ruumiin voi tappaa, sielua ei! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen, häviämättömän sielun olemassaolon ruumiin rinnalla. Ihmisessä ei ole kahta eriarvoista osaa; mutta – näin ymmärrämme Jeesuksen tarkoittaneen – ihmistä voi katsoa kahdesta näkökulmasta. Ihmiset voivat kyllä tappaa ruumiin, so. raivata lähimmäisensä hänen historiallis-konkreettisesta ympäristöstään ja ajallisesta yhteisöstään mutta itse olemassaoloa he eivät voi tuhota… sen voi vain Jumala tehdä” - Piispa Aimo T. Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa. 

Piispa Nikolainen kuvasi ihmistä – ruumista, sielua, henkeä ja sydäntä – evankeliumien valossa seuraavalla tavalla:

”Evankeliumien valossa ihminen on osoittautunut ensinnäkin kokonaisuudeksi, joka on jakamaton. Eri näkökulmista ihmistä tarkasteltaessa hän on vuoroin ruumis, liha ja veri, vuoroin sielu, vuoroin henki ja vuoroin sydän. Ruumis, sielu, henki ja sydän kuvaavat jokainen jotakin määrättyä inhimillisen ominaisuutta, mutta eivät osia, joihin ihmisen voisi jakaa. Dichotomia (kaksijakoisuus) on evankeliumeille yhtä vieras kuin trichotomiakin (kolmijakoisuus)… Ruumis on ihminen konkreettisena olentona, lihaa ja verta on luotu ihminen luojastaan erotukseksi, sielu on elävä ihmisyksilö, henki on ihminen Jumalaan perustuneena ja sydän on ihminen toimintaan valmiina kokonaisuutena.

Evankeliumien valossa nähdään toiseksi, että inhimillinen, ihmiselle ominainen, on joka suhteessa jotain Jumalasta johdettavaa. Ihminen on joka solussaan Jumalan tekoa (ruumis), hän on kaikissa vaiheissaan Jumalan omaisuutta (sielu), hän on täydellisesti Jumalasta riippuvainen (henki) ja hän on kaikissa toimissaan Jumalaa joko totteleva tai vastustava tahto (sydän). Jumala-suhde ei ole vain ihmisen ”ylimmän osan” elämää, ihminen on alhaalta ylös saakka Jumalan ihminen”.

Näin ollen ihmistä UT:n mukaan voidaan tarkastella erilaisten tehtävien kannalta kolmijakoisesti – yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, joka on ruumis, sielu ja henki (1 Tess.5:23). Ensimmäisen alkukirkon marttyyrin Stefanoksen kuolemasta kerrotaan Apt.7:59-60. Stefanos rukoilee siinä kuolemansa hetkellä Herraa ottamaan vastaan hänen henkensä (vrt. Ps.31:6). Vanhatestamentillinen sanonta, jonka avulla hurskas jättää henkensä, elämänsä, Jumalan käsiin ei tarkoita kuolemattoman ”hengen” irtoamista ruumiista kuoleman hetkellä. Jakeessa 7:60 Stefanoksen kuolema kuvataan: 

”Sen sanottuaan hän nukkui pois”.

Mistään välittömästä sielun taivaaseen nousemisesta ei sanota mitään, vaan Stefanoksen tilana on nukkuminen.

Kuuluisimpia tekstejä, joilla on perusteltu sielun kuolemattomuutta ja heti kuoleman jälkeen tapahtuvaa erottelua vaivan paikkaan ja paratiisin iloon on Luukkaan evankeliumista löytyvä Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, mitä ei esiinny muissa evankeliumeissa (Luuk.16:19-31). Tätä kertomusta käytetään usein todistaman, että heti kuoleman jälkeen ihminen joutuu joko paratiisiin tai helvettiin (tai ns. välitilaan). Luukkaan tallettama vertaus ei kuitenkaan ole tarkoitettu olemaan kirjaimellinen kuvaus kuolemanjälkeisestä todellisuudesta.

Kyseessä on ensinnäkin juutalaisille tuttu kertomus, eikä opillisia päätelmiä saa tehdä koskaan joitain tiettyjä opetuksia havainnollistavan kertomuksen kirjaimellisen tulkinnan perusteella. Jos tulkitsemme kertomuksen kirjaimellisesti päädymme jo pelastusopissa täysin evankeliumin vastaiseen oppiin: ihmisen hyvä osa kuoleman jälkeen perustuu elämän aikana koettuun kurjuuteen ja vastaavasti vaivat kuoleman jälkeen perustuvat tässä elämässä koettuun yltäkylläisyyteen (sekä välinpitämättömyyteen köyhiä kohtaan). Sanallakaan ei ole puhetta evankeliumiin uskomisesta, Jumalan armosta ja ihmisen suhteesta Jeesukseen ihmisen iäisyysosan ratkaisijana.

Toiseksi Raamatussa ei missään ole sellaista opetusta eikä suorasanaista esimerkkiä, jossa Aabrahamia rukoiltaisiin Jumalan asemasta, eikä mitään sellaista mainintaa ole, että Aabrahamilla olisi valta määrätä ihmisten kuolemanjälkeistä olotilaa. Koko kertomuksen tähtäyspiste onkin selvästi muualla. Jeesuksen tarkoitus oli opettaa kuulijoitaan uskomaan Raamatun kirjoituksia. Jos ihmiset eivät usko Raamattuun, eivät he uskoisi vaikka Jumala lähettäisi kuolleita todistamaan. Ihmeilläkään ei voida pakottaa ketään uskomaan.

Jotkut sielun kuolemattomuuden kannattajat vetoavat Matt.22:23-32 kertomukseen, jossa saddukeukset esittivät Jeesukselle kysymyksen ylösnousemuksesta. Kuolemattomuusopin kannattajat vetoavat Jeesuksen sanoihin jakeessa 32: 

’Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien”. 

Jo sekin pitäisi riittää vastaukseksi, että tekstin aiheena on nimenomaan ylösnousemus, eikä kertomuksessa puhuta sanallakaan ihmisen sielun kuolemattomuudesta. Jeesus osoitti ylösnousemuksen kieltäville saddukeuksille, millä tavalla ylösnousemus on todellisuutta ja torjui heidän järkeilynsä. Jakeessa 32 Jeesus tuo esiin esiin sen, että Jumalan näkökulmasta kaikki elävät hänelle, ovatpa ihmiset sitten elossa maan päällä tai kuolleina.

Viitteitä elämän jatkumiseen kuoleman jälkeiseen UT:ssa

Uusi testamentti sisältää joitakin hyvin mielenkiintoisia tekstejä kuolemasta antaen aihetta päätellä, että Raamattu ei näytä olevan täysin yhtenäinen ja yksimielinen kuolemaan liittyvässä teologioissa. Paavalin toisen korintolaiskirjeen perikooppi (2 Kor 4:16-5:10) saattaa sisältää yhteyksiä platonistiseen dualistiseen (kaksijakoiseen) terminologiaan. Tähän johtopäätökseen päätyy ainakin TT Fredrik Lindgård väitöskirjassaan Appearance and Reality. Lindgård yrittää ymmärtää Paavalin ajatuskulkuja tekstin kontekstin näkökulmasta, päinvastoin kuin useimmat tutkijat jotka pitävät perikooppia dogmaattisena syrjähyppynä eskatologiaan. Hän ei esittele dogmeja vaan puhuu sisäisistä motivaatioista, Paavalin halusta esiintyä uskottavana ja vilpittömänä apostolina. Kuolema-kysymyksen kannalta kiintoisa kohta on 2 Kor.5:6-8:

”…niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota…vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo”.

Toinen samankaltainen teksti on Paavalin sanat Fil.1:23:

”..Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon”. 

Nämä Paavalin tekstit tuovat uuden ja toisenlaisen näkökulman kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (ainakin uskovaisille). Molemmat tekstit on luontevasti tulkittavissa siten, että Paavali tarkoitti uskovaisen ihmisen pääsevän tästä maallisesta ruumiistaan kotiin Herran luo kuolemansa jälkeen, siis taivaaseen. Tosin tarkemmin ei Paavali kuvaile uskovaisen olotilaa kuoleman jälkeen taivaassa. Ja tekstejä on toki tulkittu muillakin tavoilla.

Joka tapauksessa yllä viitatuissa Paavalin teksteissä on nähtävissä teologinen kehitys kristillisyydessä, jossa innokas Jeesuksen pikaisen toisen tulemisen odotus ja vasta silloin alkava autuus muuntuu vähitellen uskoksi heti uskovan kuoleman jälkeen alkavaan autuuteen taivaassa tai ns. välitilassa.

Lisäksi johanneslaisessa teologiassa on radikaali korostus: se, joka uskoo Jeesukseen ei kuole, vaan omistaa jo nyt ikuisen elämän ja on jo siirtynyt kuolemasta elämään, eikä uskova joudu tuomittavaksi. Ylösnousemuskin on tässä ja nyt koettavaa todellisuutta eikä vasta viimeisenä päivänä odotettavissa, vaikka toisaalta Johanneksen evankeliumiin sisältyy myös opetus viimeisenä päivänä tapahtuvasta ylösnousemuksesta ja tekojen mukaan tapahtuvasta tuomiosta. Johanneksen evankeliumi ei kuitenkaan edusta mitään kreikkalaisperäistä dualistista (kaksijakoista) ihmiskäsitystä, jossa ihminen jaetaan kuolevaiseen kehoon ja kuolemattomaan sieluun (Joh.5:24;6:50-58;11:23-26).

Vaikka Johanneksella Jeesus puhui kuolemasta ”unena”, ei johanneslaisen teologian valossa ole ainakaan joissakin tulkinnoissa pidetty perusteltua olettaa, että kuollut uskova ”raukeaa tyhjiin” ja menettää olemassa olonsa sekä hänellä olevan ikuisen elämän. Jeesushan nimen omaan korosti, että häneen uskova ei kuolekaan iankaikkisesti, vaan elää vaikka olisi kuollut. Kuolema ei häiritse eikä keskeytä uskovalla jo olevaa ikuista elämää. 

”Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh.11:25-26).

Tosin ei ole yksiselitteistä, että Joh.11:25-26 edellyttäisi uskovaisen tietoisen elämän ja olemassaolon jatkuvan katkeamatta fyysisen kuoleman jälkeen taivaassa tai muualla. Kyse voi olla viittauksesta hengelliseen kuolemaan, ei fyysiseen. Johanneksen evankeliumissa kuitenkin puhutaan siitä, että kuolleet (ei erotusta uskoviin ja epäuskoisiin) ovat lepäämässä haudoissaan, joista Jeesus heidät herättää viimeisenä päivänä (Joh.5:28-29 jne.).

Myös Ilmestyskirjan teksti (6:9-11) on mahdollista tulkita siten, että uskossa kuolleiden ihmisten sielut ovat tietoisessa tilassa Jumalan luona. Toisaalta tulkintaa voisi kritisoida sanomalla, että teksti on apokalyptiikkaa (ilmestyskirjallisuutta), eikä sitä voi ymmärtää kirjaimellisesti kuten ei muitakaan apokalyptisiä vertauskuvallisia näkyjä. Tämän tekstin tulkintaan emme saa lopullista varmuutta.

Unohtaa ei sovi myöskään Luukkaan evankeliumissa olevia Jeesuksen sanoja katuvalle ryövärille, jolle Jeesus lupasi, että tänä päivänä sinä olet kanssani paratiisissa (Luuk.23:42-43). Teksti on tulkittavissa todellakin, että heti fyysisen kuoleman jälkeen ryöväri on Jeesuksen kanssa paratiisin autuudessa. Tämä tulkinta ei silti ole täysin vastaansanomaton, mutta lopullinen vastaus jää aukottomasti ratkaisematta tämän harvinaislaatuisen tekstin suhteen (etenkin kun muiden UT:n tekstien mukaan Jeesus ei heti kuoltuaan ollut paratiisissa, sillä hän ei ollut noussut vielä Isä Jumalan luokse tai Jeesus oli erään UT:n tekstin mukaan jopa tuonelassa saarnaamassa vangituille hengille - Joh.20:17 ja 1 Piet.3:18-20). 

Sielun kuolemattomuus-opin ja kristillisen ylösnousemususkon ristiriita

Jos ihmisten sielut heti kuoltuaan erkanevat ruumiistaan helvettiin/tuonelaan – ja toiset taivaaseen/paratiisiin – niin minkä ihmeen takia pitää olla viimeisenä päivänä vielä ruumiin ylösnousemus ja nostaa se sielut sieltä helvetistä (ja toiset taivaasta) taas maan päälle ja laittaa ruumiiseen ja pitää heille vielä toistamiseen tuomiopäivä? Johan se tuomio oli jo kuoleman jälkeen tiedetty ja päätetty jos on niin, että heti kuoleman jälkeen sielut joutuvat ”välitilaan”, tuonelaan tai suoraan helvettiin ja toisen paratiisiin/taivaaseen. 

Tuollaisen opin logiikkaa on todella vaikea käsittää. Koko ylösnousemusoppi ja viimeinen tuomiohan ovat turhia episodeja, tehdään sama tuomio toistamiseen. Ja sitten taas viimeiseltä tuomiolta lähetetään sielut helvettiin (ruumiineen päivineen) ja toiset sielut taivaaseen / Jumalan tulevaan näkyvään valtakuntaan, vaikka sielut olivat olleet jo iät ajat joko vaivassa tai autuudessa. Ei kai Jumala vaihda päätöstään viimeisellä tuomiolla, ja laita sieluja eri paikkoihin. Tällaista sekavuutta syntyy, kun koetetaan väkinäisesti yhdistellä yhteensopimattomia aineksia: raamatullista ruumiin ylösnousemus-uskoa ja kreikkalaisperäistä uskoa sielun kuolemattomuuteen.

Sielun kuolemattomuus-oppi ei saa tukea tieteellisistä tutkimustuloksista

Ihmisen tulisi olla dualistinen olento, jotta sielun kuolemattomuus-oppi (ja tietoisen olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen) olisivat mahdollisia. Ihmisen olisi oltava kuolevainen ruumis, jossa asuu kuin astiassa kuolematon sielu ja kuolemassa vain ruumiin tulisi kuolla.

Mutta sellaisella dualistiselle ihmiskuvalle ei ole löytynyt tähän asti objektiivista todistusaineistoa, vaan tieteellinen tieto viittaa vahvasti siihen, että ihminen on holistinen, yksi jakamaton psykofyysinen kokonaisuus. Mieltä ei ole ilman kehoa. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli kehoon. Kartesiolainen dualismi eli kuolematon sielu vs. ruumis on tieteessä ollut jo hyvän aikaa hylättynä kestämättömänä. 

Lisäksi voidaan kysyä, että millä tavalla ”kuolemattoman sielun” olettaminen osaksi ihmisen psykofyysistä apparaattia tuo lisäarvoa ja paremmuutta verrattuna tieteen keräämään tietoon ihmisestä (= ei mieltä ilman kehoa, mikä on ainakin tällä hetkellä vallitseva tieteen kanta)? Mitä se ”kuolematon sielu” selittäisi ihmisen psykofyysisessä toiminnassa paremmin?

Kuolemanjälkeinen elämä ja Raamattu

Tarkastelen erityisesti Jobin kirjan teologiaa kuolemasta. Onko perusteltua varsinkin Jobin kirjan pohjalta olettaa, että ihmisen ”sielu”/”henki” on kuolematon ja että se jatkaa elämäänsä tietoisessa olotilassa taivaassa/paratiisissa tai tuonelassa/ helvetissä, kun ruumis on kuollut (sen mukaan oliko ihminen uskova vai jumalaton)? 

Jotta saisimme mahdollisimman hyvän käsityksen siitä, mitä kuolema on ja mikä on kuolleiden tila Jobin kirjan mukaan, esittelen Jobin kirjan kohtia, jotka liittyvät kuolemaan.

Job 3:11 

Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?

13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.

14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

18 siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

Kuolema on Jobin kirjan kolmannen luvun mukaan lepoa, unta, rauhaa, olemattomuutta ja hiljaisuutta. Kuollut on poissa, jopa olematon ja kaikki pääsevät kuolemassa vapaaksi vaivoistaan ja eläessään kärsimästä sorrosta ja vankeudesta yms. pahasta. Mikään ei tässä tekstijaksossa viittaa tietoiseen elämään sen enempää taivaassa kuin helvetissä kuoleman jälkeen. Hurskas Job ei odota hänelle koittavan kuoleman jälkeen taivaallista autuaallista olotilaa Jumalan luona jonain ”kuolemattona sieluna”. Job on kuoltuaan kuin olematon keskonen, joka on poissa päivänvaloa näkemättä (eikä tekstissä löydy uskoa ruumiin ylösnousemukseenkaan).

Mainittakoon jakeesta 3:16 yksi englanninkielinen käännös.

GOD’S WORD Translation:

”I would be buried like a stillborn baby. I would not exist. I would be like infants who never saw the light.”

Lisää kohtia Jobin kirjasta, joiden mukaan kuolema on lopullinen tila

Job 7:8-10

8 Sinä näet minut nyt, mutta kohta et enää näe. Kun katsahdat minuun, minua ei ole.

9 Pilvi hajoaa, haihtuu tyhjiin. Tuonelaan mennyt ei tule takaisin.

10 Hän ei kotiinsa palaa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne

21 Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni? Pian minä muutun maaksi. Kun katsahdat minuun, minua ei enää ole.

Job 16: 

22 Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.

Job 17:

13 Minullako toivoa? Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni.

14 Hautaani minä tervehdin: ”Sinä olet isäni!” Madoille sanon: ”Äitini, sisareni!”

15 Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni?

16 Se vaipuu minun kanssani tuonelaan. Yhdessä katoamme maan tomuun.

Katso myös Job 21:23-26, jonka mukaan kuolleet lepäävät maassa ja madot peittävät heidät – mikä onkin varsin realistinen arvio kuolleiden tilasta. Mikään näistä Jobin kirjan kuolemakuvauksista ei tue oletusta ”sielun kuolemattomuudesta” eikä tietoisen sielun (tai hengen) elämän ja sen olemassaolon jatkumisesta kuoleman jälkeen. Näissä yllä viitatuissa Jobin kirjan teksteissä ei esiinny myöskään odotusta eikä toivoa ylösnousemuksesta aikojen lopulla. 

Kuolemassa ihmisen olemassolo loppuu, hän maatuu, lepää ja nukkuu haudassa (sana sheol eli ”tuonela” merkitsee myös hautaa). Kuten syntiinlankeemuskertomuksessakin sanotaan niin kuoltuaan ihminen palaa tomuksi ilman mitään sen enempää taivaallista kuin helvetillistä välitöntä jatkoa ”kuolemattomalle sielulle”, sillä tomusta ihminen on otettu ja maan tomuun hän palaa (1 Moos.3:19).

Katso lisäksi Elihun puhe Jobin kirjan luvussa 34, jossa sanotaan:

14 Jos hän [Jumala] ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä, elämän henkäyksen,

15 koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun.

Ihminen voi elää vain niin kauan kuin hänessä on Jumalan antama elämän henki ja kun Jumala ottaa pois elämän hengen, ihminen muuttuu uudestaan maan tomuksi, josta hänet oli otettu.

Jobin kirjan jakeita, joissa jotkut ovat nähneet viittauksen ylösnousemususkoon

Eräät kristityt teologit näkevät Jobin kirjassa uskoa kuolleiden ylösnousemukseen. Tällaisia jakeita ovat seuraavat:

Job 14:

10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?

11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.

12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.

13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!

14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.

15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.

16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.

17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.

18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,

19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.

Kyseinen tekstijakso on oikeastaan jännitteinen: yhtäältä Jobin mukaan kun ihminen on vaipunut lepoon eli kuollut, ei hän nouse enää ylös eikä herää unestaan, vaikka taivaat revähtäisivät auki. Toisaalta Jobin mukaan Jumala piilottaa ihmisen tuonelaan ja asettaa hänelle määräajan ja muistaa ihmistä sitten. Ja heti perään Job kysyy voiko kuollut herätä eloon? Jakeet 15-19 näyttävät antavan tukea tulkinnalle, että kuoleman jälkeen voi nousta ylös ja palata elämään. 

Toinen Jobin kirjan teksti, jonka on tulkittu puhuvan ylösnousemustoivosta on Jobin kirjan luvussa 19 jakeissa 25-27, jonka suomennokset KR-33 ja KR-92 ovat huonosti perusteltuja alkutekstin valossa.

Job 19:

25 Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

26 Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan,

27 saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.

Katso täältä useita parempia, englanninkielisiä käännöksiä Job 19:26 jakeelle: raamatunkohta ei puhu minkään kuolemattoman sielun tietoisesta elämästä ja taivaaseen Jumalan luokse menemisestä fyysisen kuoleman jälkeen, vaan Job odotti ”lihassa näkevänsä” Jumalan tietäen, että hänen lunastajansa elää. 

Esim. New International Version: ”And after my skin has been destroyed, yet in my flesh I will see God;”

Katso vielä interlineaaristakin: 

 ”[body] yet in my flesh”. 

Lihassaan, ei siis ”irti lihastaan” tms. kuten suomennokset väittävät.

On yleinen, erityisesti kristillinen, tulkinta, että Job 19:25-27 puhuu ruumiin ylösnousemuksesta, ei suinkaan sielun/hengen tietoisen elämän jatkumisesta ruumiin kuoltua ja heti kuoleman jälkeen tapahtuvasta Jumalan näkemisestä. Moni teologinen kommentaari tulkitsee tällä tavalla eli kyse on ylösnousemuksen jälkeisestä liharuumiissa näkemisestä, eikä siitä, että ”kuolematon sielu” näkee heti ruumiin kuoltua Jumalan. Tulkinnat eroavat siinä, että viittaako Job noissa jakeissa omaan ylösnousemukseensa kuolleista vai lunastajan ylösnousemukseen, ellei peräti molempiin.

Näyttää kuitenkin kelvolliselta tulkinnalta niin vanhojen raamatunkäännöksien kuin monien kommentaarien perusteella, että Job 19:25-27 puhuu siitä, että Job uskoi saavansa Jumalalta oikeutta asialleen ruumiinsa ylösnousemuksen jälkeen. Esim. VT:n kreikannos Septuaginta sekä syyrialainen Peshitta ovat kääntäneet juuri näin.

Kritiikkiä ruumiin ylösnousemus-tulkintaa kohtaan Jobin kirjassa

Mutta hieman kritiikkiä ylösnousemus-tulkintaa kohtaan. On nimittäin Jobin kirjan kokonaisuuden ja kaikkien kuolemasta puhuvien Jobin kirjan kohtien perusteella kuitenkin varsin epätodennäköistä, että Job 14 ja 19:25-27 puhuisivat tulevasta ruumiin ylösnousemuksesta (ja jopa tulevata Messiaasta). Nimittäin missään kohtaa muualla Jobin kirjassa ei esiinny selkeää ja kiistatonta odotusta ruumiin ylösnousemukseen (kuten totesin, on Job 14 varsin jännitteinen kuvauksessaan kuoleman jälkeisyydestä). 

Jobhan suorastaan uskoo täysin vastakkaisella tavalla, eli kuolleet eivät nouse ylös haudasta, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan, vaan jää kuin olematon lepäämään hautaansa/tuonelaan, mikä on kaikkien ihmisten loppusijoituspaikka ja lopullinen kohtalo. Olisi aika erikoista, jos etenkin Job 19:25-27 kuitenkin sisältäisi varsin kristillisperäisen uskon Kristuksen ylösnousemukseen ja Jobin omaan tulevaan ruumiin ylösnousemukseen.

Eivät Jobin ystävätkään uskoneet ruumiin ylösnousemukseen. Juutalaisissa legendoissakin kerrotaan, että Job ei uskonut kuolleiden nousevan ylös. Sitä paitsi kun otetaan huomioon Israelin uskonnon teologinen kehitys niin ylipäätään idea kuolleiden/ruumiiden ylösnousemuksesta saapui vähitellen ja verrattain myöhään Vanhan testamentin kanonisoituihin kirjoituksiin.

Varhaisin selkeä maininta kuolleiden ylösnousemuksesta esiintyy Jes.26:19, jonka mukaan nimenomaan vain Herran omat kuolleet nousevat ylös (saman Jesajan luvun jakeen 14 mukaan – täysin Jobin kirjan kanssa linjassa – mutta muut kuolleet pysyvät kuolleina, eivätkä he nouse ylös kuolleista. Heidän muistonsakin on Jumala pyyhkinyt pois). 

Lisäksi Danielin kirjassa (12:2), joka on yleensä ajoitettu vasta 160-luvulla eaa. kirjoitetuksi, puhutaan kuolleiden ylösnousemuksesta. Danielin kirjan mukaan ”monet” heräävät maan tomusta ja selvästikin nyt myös jumalattomia herätetään kuolleista (toisin kuin Jesaja antaa ymmärtää), sillä osa herätetyistä joutuu häpeään ja ikuiseen kauhuun, kun taas toiset saavat ikuisen elämän.

Kun katsotaan Jobin kirjan kokonaisuutta ja etenkin myös ko. kirjan lopetusta, niin on todennäköisintä, että Job odotti saavansa jo tämän maisen elämän aikana Jumalalta avun ja oikeuden itselleen. Sillä kirjan lopullahan ”lihassansa” eli sairauden riuduttamassa ruumiissaan Job sai ”nähdä” Jumalan kun Jumala puhui Jobille myrskyn keskeltä ja niin Job tuli ymmärtämään miten asiat ovat (Job 38 ja siitä loppuun). 

Ja Job sai Jumalalta entistä suuremman ajallisen siunauksen loppuelämäkseen. Näin ollen on varsin selvää – toisin kuin eräiden huonosti perusteltujen käännösratkaisujen perusteella voisi äkkiseltään ymmärtää – että Jobin kirjassa ei opeteta uskoa sielun kuolemattomuuteen eikä heti ruumiin kuoltua tapahtuvaan Jumalan näkemiseen ja Jumalan luokse siten pääsemiseen (ei edes Job 19:25-27). 

Mitään teologista oppia ei saisi rakentaa yksittäisten ja mahdollisesti hankalasti tulkittavien sanojen varaan, etenkään kun mitään selkeää ja kiistatonta tukea kyseiselle tulkinnalle ei löydy alkutekstissä.

Kuolemanjälkeinen elämä Vanhassa testamentissa: loppusanat

Niinpä kenenkään kristityn, joka uskoo sielun kuolemattomuuteen ja sielun elämän välittömään jatkoon joko taivaassa / paratiisissa tai helvetissä (helvetti kuuluu vasta eskatologiseen todellisuuteen, kukaan ei ole nyt helvetissä) ei kannata käyttää raamattuperusteena uskomukselleen Jobin kirjaa. Jos joku haluaa välttämättä löytää Vanhasta testamentista jakeita, jotka ovat tulkittavissa niin, että ne opettavat hurskaan elämän jatkuvan Jumalan luona heti kuoleman jälkeen niin lähinnä sellainen kohta on Psalmi 73:23-28.

Eikä tämäkään teksti ole yksiselitteinen tulkinnallisesti, sillä Psalmi 73 ei välttämättä ja kiistatta puhu mistään kuolemanjälkeisestä taivaallisesta olotilasta Jumalan luona, vaan tässä elämässä saatavasta tosi kunniasta ja onnesta Jumalalta. Katso varsinkin jae 24 BibleHub-sivulta.

Ja lue esimerkiksi tästä kommentaarista kyseiseen psalmiin liittyen.

Ellicott’s Commentary for English Readers:

”(24) To glory.—Better, With honour, as LXX. and Vulg.; or achar may be taken as a preposition: Lead me after honour, i.e., in the way to get it. The thought is not of a reward after death, but of that true honour which would have been lost by adopting the views of the worldly, and is only to be gained by loyalty to God.”

Lähde.

Kuolemanjälkeinen kohtalo Jobin kirjan mukaan on siten varsin moderni ja tieteellisestikin tarkasteltuna pätevä: nimittäin kuoleman jälkeen ei ole tietoista elämää missään millekään sielulle tai hengelle, vaan mihin ruumiis kaatuu niin siihen se maatuu ja kuolema on koko ihmisen lopullinen tila, kuin unta ja lepoa kaikille. Eikä ylösnousemustoivoa (todennäköisesti) ole Jobin kirjan teologiassa. Kun ihminen tulee kuolemansa jälleen maan tomuksi, josta hänet on tehty, häntä ei enää ole.

LISÄTIETOA:

Kari Kuula: Helvetin historia – pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan

Louis Ginsberg: Legend of the Jews, Vol. 1

Onnellisuus ja skeptisismi

Voitaneen turvallisin mielin väittää, että kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Filosofi Aristoteleen mukaan onnellisuus on kaikkein korkein päämäärä, jota tavoitellaan sen itsensä vuoksi, kun taasen muita asioita tavoitellaan, koska ne edistävät onnellisuutta. Antiikin aikaan onnellisuutta etsittiin kuitenkin monin eri tavoin. 

Jotkut ajattelijat etsivät filosofisesta mietiskelystä pysyvää lähdettä mielihyvälle. Toiset filosofit rakensivat loogisesti pitävää ajattelujärjestelmää kuin vedenpitävää tiilitaloa. Ja joillekin oli tärkeintä se etsiminen itsessään. Tai sitten nautintojen tavoittelu.

Skeptikoille kuten Sekstos Empeirikokselle onnellisuus löytyy, kun ihminen on ilman uskomuksia. Skeptisessä elämäntavassa etsijä ja onnellisuuden tavoittelija lopettaa pyrkimyksensä saavuttaa varmoja totuuksia, jolloin yllättäen juuri tällä tavalla mielenrauha löytyy - turhauttavan varmojen ja lopullisten totuuksien etsimisen jälkeen. 

Sekstoksen mukaan skeptinen tie johtaa tunteiden maltillistumiseen. Tällaista oli skeptikoiden tarjoama filosofinen terapia antiikin terapiamarkkinoilla kilpailussa muiden filosofikoulujen (kuten stoalaisten) kanssa. Filosofiaa näet kuvattiin yleisesti lääkintätaitoon verrattavana toimintana hellenistisenä ja roomalaisena aikakautena.

Tämä on pitkälti omakin kokemukseni. Kun koetin saavuttaa sitä ainoaa oikeaa ja absoluuttista uskonnollista totuutta ja oppia, minä turhauduin ja sitä paitsi koin sisäisesti uhkana kaikki kilpailevat totuudet ja opit. Olin tarrautunut johonkin fundamentalistiseen "varmuuteen" ja "totuuden tietämiseen", lisättynä vielä taakalla noudattaa kaikenlaisia sääntöjä ja vaatimuksia (niitä väitettiin lahkossa "Jumalan tahdoksi").

Mutta mielenrauhaa, lepoa ja onnellisuutta minä en löytänyt. "Varmojen ja ehdottomien lopullisten totuuksien" etsimisen ja muka tietämisen tie vei siten umpikujaan ja sisäiseen tyytymättömyyteen, enkä sitä luvattua "rauhaa" saavuttanut.

Vaikka skeptisyydessäkin (ja etenkin liian pitkälle viedyssä skeptisismissä) on omat ongelmansa niin juuri se, että lopetin juoksemisen ainoiden oikeiden uskonnollisten totuuksien ja oppien perässä johti vapauteen ja mielenrauhaan. Ja nykyaikana on helppo löytää vasta-argumentteja ja erilaisille uskomusjoukoille kriittistä tietoa uskontokysymyksissä, kun meillä on Internet. Tuohon aikaan ei sitäkään vielä ollut.

Näkisin niin, että onnen/onnellisuuden voi saavuttaa, mutta siten, että lakkaa juoksemasta onnen perässä ja keskittyy elämiseen - hyvän arjen rakentamiseen. Onnellisuus tulee sitten siinä kaiken muun ohessa, elämisen mukana kuin sivutuotteena. Ei ollakseen onnellinen ja kokeakseen mielenrauhaa tarvitse tietää (tai pikemminkin luulotella tietävänsä) jonkin uskonnollis-metafyysisen lopullisen, ehdottoman ja varman "totuuden". 

Riittää, että on tavallista tietoa (niin arkielämän tietotaitoa kuin tieteellistäkin tietoa, joka sekään ei ole absoluuttinen, lopullinen, erehtymätön totuus, vaan tällä hetkellä paras vastaus ja likiarvo johonkin asiaan liittyen. Todennäköisesti tosi, muttei ikuisesti kiveenhakatusti).

Ja uskontoasioissa se "ainoa oikea totuus" on viime kädessä valta-asemaan tavalla tai toisella (monesti pakolla ja valtiovallan avulla) noussut uskomusjoukko. Olen todennut tutkiskeltuani, että mikään uskottavaksi tarjottu "absoluuttinen / lopullinen / ainoa oikea totuus ja oppi" ei kestä lähempää kriittistä analyysia ja tutkimista. Kaikista noistas löytyy loogisia ja selitysopillisia sekä historiallisia virheitä, aukkoja ja ongelmia (samoin ristiriitoja tieteen tuloksien ja maailmasta tehtyjen havaintojen kanssa).

Tosin en ole henkilökohtaisesti ateisti enkä ole eronnut luterilaisesta kirkosta ja tähän asiantilaan on omat syyni, joita en ala tässä enempää avaamaan. Ihminen voi suhtautua uskontokysymyksiin - myös omaan uskonnolliseen viiteryhmäänsä - kriittisesti, skeptisesti ja rationaalisesti. Samoin kuin hän voi nähdä sekä avoimesti myöntää siinä uskonnossa olevat ongelmallisuudet, vaikka ei olisi ateisti. Ihminen on monimutkainen "otus", jossa on järkeä ja tunnetta ja vaikka järki sanoisi yhtä niin tunteilla ym. tarpeilla on silti suuri voima.

Hengellisyyttä ilman Jumalaa

Skotlannin episkopaalisen kirkon primas (1992-2000) Richard Halloway: Katse kaukaisuuteen - elämän tarkoitusta etsimässä (LIKE). Kirja ei ole sinänsä uusi, mutta siinä esitetyt Hallowayn näkemykset eivät ole kadottaneet ajankohtaisuuttaan ja tarpeellisuuttaan. 

Halloway on kirjoittanut aiemmin teoksen Jumalaton moraali: etiikka ilman uskontoa (julkaistiin 1999) ja Hallowayn uusin teos jatkaa siitä, mihin hän pääsi aiemmassa kirjassaan. 

Skotlantilainen kirkonmies Richard Halloway antaa mainiossa kirjassaan, jossa ei hellitä kristillisyyden perinnäisiä konservatiivisia uskomuksia, eväitä ja suuntaviivoja henkisyyteen/hengellisyyteen vapaana kristillisestä Jumalasta ja Raamatusta ihmisten yläpuolelle asetettuna sanelijana siitä, miten meidän pitäisi ajatella. 

Entinen Edinburghin piispa Halloway, joka luopui virastaan, tuulettaa raikkaasti ja reippaasti kristillisyyttä. Hän toteaa, että kristinuskon suuri kertomus on väistymässä ja se yritetään korvata tieteen suurella kertomuksella. Moniarvoisessa yhteiskunnassa on löydettävä uusia tapoja eettiseen keskusteluun.

Moraalia ei pidä perustella yliluonnollisella auktoriteetilla

Moraalia ei voida perustella vetoamalla tuonpuoleiseen auktoriteettiin. Eettisiin kysymyksiin ja ongelmiin ei ole helppoja yksinkertaisia vastauksia, eikä Raamatunkaan lehdiltä löydy yksiselitteisiä vastauksia eri kysymyksiin ja tilanteisiin. 

Halloway tunnustaa, että kirkolla ei ole ehdotonta eikä perimmäistä totuutta, ja että kirkon pitäisi olla nöyrempi totuus-asioissa. Hän varoittaa väärästä vallankäytöstä ja haluaa antaa ihmisille luva epäillä (hän itse on ikänsä kamppaillut uskon tuonpuoleisen, ylimaallisen puolen kanssa).

Kristinusko on Hallowayn mukaan ihmisen luomus, kuin eräänlainen taideteos tai kaunis runo. Halloway haluaa antaa ihmisten olla rauhassa. Apokalyptisten kauhukuvien maalailu on vaarallista. Raamatun on oltava dialogissa ihmiskunnan kanssa, eikä sitä määrittelevä diktaattori.

Uskonnon avulla ei saa perustella eriarvoisuutta ja poliittista vallankäyttöä

Kristinuskon sijaissovitus-oppi on hänelle vaikea ja sakramentteja hän ei ota kirjaimellisina. Halloway ei hyväksy sitä, että satunnaiset kärsimykset selitetään Jumalan tahtona eikä sitäkään, että kehitellään uskonnon avulla perusteluja eriarvoisuudelle ja poliittiselle vallankäytölle.

Loppukommenttini

Miksi todellakin edes pitäisi olla jokin absoluuttinen (uskonnollinen) totuus? Muuten kuin siksi, että voitaisiin kinata ja taistella siitä kenen absoluuttinen totuus on se kaikkein paras ja lopullisin totuus sekä nauttia oikeassaolemisen halustaan? Eikä tarvitsisi olla kuten nuo "jumalattomat syntiset", jotka vaeltavat "pimeässä" ja "valheessa"? Itselleni riittää suostua itseni ja koko ihmislajin rajallisuuteen ja epävarmuuteen. "Totuus" on minulle nykyään lähinnä päivittyvä prosessi, jossa edetään aina hivenen parempien likiarvojen ja karkeistuksien kautta eteenpäin joko vähittäisesti tai välillä suurten tieteellisten vallankumousten kautta.

Varmastikin totuus on olemassa myös uskonnolliis-metafyysisissä sekä teologisissa asioissa, mutta itselläni ei sellaista varmaa, lopullista ja kiistatonta tietoa ole.

Evoluutio, kreationismi ja teologia

Kreationismi - kritiikkiä: teologisia ja katsomuksellisia väitteitä evoluutiota vastaan ja niiden kumoaminen

Evoluutio vs. kreationismi -väittelystä joukko evoluutiota koskevia syytöksiä ja väitteitä, jotka ovat luonteeltaan teologisia ja uskonnollisia / filosofisia. Sekä vastaukset väitteisiin.

"Evoluutio edellyttää naturalismia, evoluutio sulkee ulos irrationaalisesti jumaluuden vaikutuksen mahdollisuuden"

1. Tieteessä käytetty naturalismi on metodologista naturalismia. On tärkeää oivaltaa merkittävä ero metodologisen ja metafyysisen naturalismin välillä. Metodologisen naturalismin mukaan ilmiöt selitetään vain luonnollisilla, havaittavilla syillä eikä yliluonnollisilla voimilla (joista ei saada havaintoja). Metafyysinen naturalismi on filosofinen, ontologinen laajennus metodologisesta naturalismista. Sen mukaan vain luonto on olemassa, eikä mitään yliluonnollisia olentoja tai ylimaallisia todellisuuden tasoja ole olemassa. Metodologisesta naturalismista ei seuraa se johtopäätös, että vain luonto on olemassa, eikä mitään jumaluutta ole. 

Metafyysinen naturalismi on filosofinen uskomus, jota ei voida todistaa oikeaksi, mutta metodologinen naturalismi ei sisällä oletusta, että vain luonto on olemassa. Metodologinen naturalismi vain huomauttaa, että luonto on se ainoa, jota voimme havaita, tutkia ja mitata. Luonto on ainoa objektiivinen standardi, joka meillä on. Yliluonnollinen ei ole a priori suljettu pois, se vain jätetään huomiotta koska meillä ei ole siitä mitään luotettavia, objektiivisia havaintoja. On monia tutkijoita, jotka käyttävät metodologista naturalismia työssään, mutta yksityisesti uskovat, että on olemassa enemmän kuin vain luonto.

2. Evoluutio ei millään muotoa poista mahdollisuutta, että on olemassa jumaluus, joka voi vaikuttaa asioihin luonnossa. Jos todisteita ulkopuolisesta vaikutuksesta luontoon saadaan, ne otetaan huomioon. Tieteessä ei hyväksytä sellaista, mikä ei jätä mitään jälkiä tai vaikutuksia itsestään ja jota ei voida testata mitenkään. Yksittäiset subjektiiviset näyt enkeleistä tai muista henkiolennoista eivät ole mitään toistettavia objektiivisia todisteita, että sellaisia olentoja on olemassa. Testaamattomat subjektiiviset ilmiöt, kuten enkelinäyt, on rajattu ulos ainoastaan tieteellisestä harkinnasta, mutta niitä ei tarvitse jättää pois yksityiselämästä, jossa ihmiset ovat vapaita uskomaan mihin haluavat.

3. Evoluutioteoria ei suinkaan ole ainoa tieteenhaara, joka on naturalistista, vaan kaikki tieteenalat ovat naturalismia. Kaikki rakentaminen, kaikki tavaroiden valmistus, kaikki lujuuslaskelmat jne. Kaikki sellainen on naturalistista eikä testaamattomilla ja havaitsemattomilla yliluonnollisia tekijöillä ole niissä mitään sijaa. Jos evoluutioteoria pitää hylätä naturalismin takia, silloin pitää hylätä samasta syystä kaikki muutkin tieteenhaarat, meteorologia, navigointi, maanviljely, arkkitehtuuri, kirjanpainanta, kaikki teollisuus, liikenne jne. inhimillisen toiminnan ja tutkimisen alueet. 

4. Siitä huolimatta, että kaikki inhimillisen toiminnan alueet perustuvat luontoon, ei se estä maanviljelijöitä, insinöörejä, kemistejä, laitteiden valmistajia ym. ihmisiä ajattelemasta, että on olemassa jotain enemmän kuin vain luonto. Sen sijaan älykkään suunnittelun liikkeen piirissä ei näköjään osata nähdä mitään luontoa enempää muuten kuin vain löytämällä jotain aineellisia, konkreettisia todisteita (vaikka bakteerimoottorista, josta sellaista todistetta ei kuitenkaan löydy) sille, että on jokin ylimaallinen todellisuus. He haluavat tieteen todistavan heidän uskonsa ei-materialistiseen hengelliseen todellisuuteen, kun taas useimmat muut eivät sellaista tieteellistä todistamista tarvitse.

"Evoluution materialistisuus tai naturalistisuus kieltää Jumalan roolin"

1. Väite on virheellinen jo siitäkin syystä, että on monia tutkijoita, myös biologien joukossa, jotka hyväksyvät sekä evoluution, metodologisen naturalismin että uskon Jumalaan. He uskovat, että Jumala loi maailmankaikkeuden, jossa esiintyy sitten evoluutiota, jonka kautta elämä on kehittynyt ja että Jumala vaikuttaa ihmisten elämään edelleen. Ei näiden asioiden tarvitse sulkea pois toisiaan.

2. Jälleen tämäkään kreationistien väite ei voi kohdistua vain evoluutioteoriaan, vaan sitä pitäisi johdonmukaisuuden nimessä soveltaa kaikille tieteenhaaroille ja elämänalueille, jotka perustuvat luontoon ja joissa sovelletaan täsmälleen samaa metodologista naturalismia. Oikeastaan kreationistit väittävät, että jokainen on ateisti, jos hän ei usko Jumalan aktiivisesti pitävän planeettoja radoillaan tai tuottavan tuulta ja sadetta.

3. Tuollaisen väitteen kannattajat ovat oikeastaan kieltämässä myös teistisen evoluution ja väittämässä, että teistinen evoluutio ei eroa ateistisesta evoluutiokäsityksestä, koska teistisessä evoluutiossa Jumala ei toimi suoraan ja aktiivisesti luonnossa.

4. Jos mitään yliluonnollista ei esiinny havaittavasti ympärillämme, todistaako se, että mitään Jumalaa ei ole tai että "Jumalan käsi" ei voisi ympäröidä meitä?

"Evoluutio on ateistista"

1. Tämä kreationistien väite toistuu yllättävän usein ollakseen kuitenkin virheellinen. Evoluutio ei edellytä Jumalan olemassaoloa ja vaikutusta luonnossa, mutta ei evoluutio myöskään kiellä Jumalan olemassaoloa tai rajaa ulos Jumalan toimintaa. Evoluutio ei siten ole sen ateistisempaa kuin biokemia, maatalous, tekniikka, öljynporaus, taide, oikeustiede, laivanrakennus jne.

2. Monet, elleivät jopa useimmat, evoluution hyväksyvät ihmiset, eivät ole ateisteja vaan jonkin uskonnon tunnustajia. Useimmat kristilliset kirkkokunnat hyväksyvät evoluution teistisen evoluution muodossa eivätkä kannata kreationismia, sellaisena kuin se näyttäytyy amerikkalaisperäisissä fundamentalistisissa lahkoissa. Useimpien kristittyjen mukaan evoluutioteoria ei ole ristiriidassa kristinuskon kanssa. Tunnettuja kristittyjä, jotka ovat hyväksyneet sekä Jumalan että evoluution ovat esimerkiksi Sir Ronald Fisher, paavi Johannes Paavali II, Pierre Teilhard de Chardin ja USA:n entinen presidentti Jimmy Carter (etelän babtisti).

3. Jokaisen, joka on huolissaan ateismista pitäisi olla enemmän huolissaan kreationismista. Kreationismi on kahden totuuden teoriaa ja se tekee karhunpalveluksen kristinuskolle tekemällä kristityistä ja heidän uskostaan naurettavia tutkijoiden silmissä. Kreationismista tulee taakka uskolle, kun pitää haalia todisteita Raamatun tietynlaisen tulkinnan ja luomisuskon pönkittämiseksi. Kreationismi voi johtaa uskon haaksirikkoon, kun sen korttitalomaisuus, valheellisuus ja sen keinojen toistuva epärehellisyys paljastuvat. Jos uskoa on yritetty vahvistaa luonnontieteellisillä tosiasioilla ja sitten juuri luonnontiede kumoaa ne uskomukset - kuten se kumoaakin - usko voi sammua.

"Darwin teki helpoksi ja mahdolliseksi olla älykkäästi ateisti" - Richard Dawkinsin näkemys

1. Naturalistiset selitykset eliöiden alkuperästä ja kehityksestä eivät välttämättä johda ateismiin. Dawkinsin väite luiskahtaa "aukkojen jumala"-ideaan (evoluutioteoria tekee jumaluuden tarpeettomaksi tarjoamalla luonnollisen selityksen, josta päätellään, että jumaluutta ei ole olemassa).

2. Ateistit voivat perustella ateismiaan evoluutiolla, mutta naturalistiset selitykset elämän kehityksestä eivät tee ateismista pakollista eikä välttämätöntä, eikä ainoaa rationaalisesti perusteltua näkemystä. Jos Jumala on olemassa, hän on hyvin voinut luoda myös evoluution ja luonnonlait, joiden puitteissa elämä alkaa ja kehittyy itsestään, ilman tarvetta tehdä yliluonnollisia väliintuloja.

3. Itse asiassa oli mahdollista olla älykkäästi ateisti - ei ole mitään pahaa siinä, että on ateisti - jo ennen Darwinin aikaa. Monet ihmiset ennen Darwinia olivat jo poistaneet Jumalan tarpeettomana selitysperusteena kuten Laplace, joka tarjosi luonnollisen selityksen aurinkokunnan alkuperälle ja vakaudelle ilman Jumalaa. Filosofi David Hume esitti argumenttinsa sen puolesta, että suunnittelua ei tarvita elämän alkuperän selittämiseksi. Darwin pelkästään liittyi edeltäjiensä seuraan ja täytti yhden aukon selittämistä vaativista asioista. 

"Tutkijoiden, etenkin biologien ja kosmologien, tavoite on tehdä Jumala tarpeettomaksi"

1. Tieteen tekemisen tavoite on yksinkertaisesti selittää maailmankaikkeutta ja kaikkea mitä siinä on ja siinä kaikki. Jos maailmankaikkeus elottomine ja elollisine ilmiöineen selittyy parhaiten ilman oletusta Jumalan toiminnasta niin sitten se vain on niin ja piste. Koska kristillisessä teologiassa usein korostetaan Jumalan selittämättömyyttä ja tutkimattomuutta - apostoli Paavalia myöten - , on Jumala näin ollen hyödytön (miten jokin, jota itseäänkään ei voida selittää eikä tutkia voisi antaa selityksen minkään ilmiön alkuperästä ja toiminnasta? Miten tieto lisääntyy jos väitetään, että "Jumala teki sen"?).

2.Asioiden selittäminen ilman Jumalaa ei tee Jumalaa tarpeettomaksi. Moni ihminen uskoo, että Jumala on välttämätön heidän henkilökohtaisessa elämässään lohdun, turvan ja johdatuksen tuojana ja antamaan elämälle päämäärän.

3. Moni tutkija on vahvasti sitoutunut Jumalaan ja he tulkitsevat tieteellisten löytöjensä kirkastavan Jumalaa.

4. On totta, että ainakin osalla fyysikoista on tavoitteena löytää sellainen tieteellinen kokonaisselitys maailmankaikkeudelle, että Jumala jää tarpeettomaksi. Mutta mitä siitä sitten, kreationistit tekevät vain päinvastoin koettamalla saada Jumalastaan tarpeellisen?

"Naturalistinen evoluutio sulkee pois kaikki muut paitsi deistisen jumalan, joka ei puutu maailman menoon"

1. Tämä väite ei liity vain evoluutioon, vaan kaikkeen toimintaan, missä toimitaan naturalistisesti kuten esim. elektroniikka, optiikka, meteorologia, painovoima, kemia, maatalous jne. Mutta monet uskovaiset niin kristinuskon kuin muiden uskontojen puitteissa ovat kiistäneet tehokkaasti tämän kreationistisen väitteen aina siitä lähtien, kun Darwin esitteli evoluutioteoriansa. He uskovat, että luonto ja Jumala eivät ole epäyhteensopivia ja että Jumala voi toimia evoluution kautta. On uskovia, jotka uskovat Jumalan antavan heidän persoonallisessa elämässään voimaa ja inspiraatiota, vaikka he eivät selitäkään Jumalalla luonnon tapahtumia.

2. P.E. Johnson, joka teki yllä olevan väitteen, itse asiassa hylkää koko Jumala-idean näkemyksellään, sillä hän asettaa yliluonnolliset ilmiöt olennaiseksi osaksi Jumalaa ja hänen toimintaansa: jos ei esiinny mitään yliluonnollisia ilmiöitä kuten raamatullisia ihmeitä, ei Jumalaakaan ole.

"Evoluutio on uskonto, sillä se kuvaa arvot ja perimmäisen tarkoituksen"

1. Evoluutioteorian tehtävänä on pelkästään kuvailla luontoa eikä "elämän tarkoitusta", ei myöskään moraaliarvoja. Se ei se tee evoluutiosta uskontoa. Evoluutioteorialla ja uskonnoilla on suuria eroja: uskontojen tehtävä on yleisesti ottaen kuvata perimmäistä todellisuutta, kun taas evoluutioteoria rajoittuu elämän kehityksen kuvailuun. Uskonnoissa kuvataan ihmisten rooli ja paikka perimmäisessä todellisuudessa, mutta evoluutioteoriassa kuvaillaan ainoastaan meidän biologinen taustamme. Evoluutiossa ei myöskään ole mitään oppia eikä uskomuksia yliluonnollisista olennoista eikä ihmisen kuolemanjälkeisestä kohtalosta, kuten uskonnoissa yleensä on. Evoluutioteoria ei aseta mitään moraalisia normeja ihmisille eikä rangaistuksia niiden rikkomisesta, kuten uskonnoissa tehdään. Uskonnoissa on rituaaleja ja seremonioita, mutta evoluutioteoriassa ei ole.

2. Kuinka voi olla olemassa uskonto, jolla ei ole kannattajia: monet ihmiset kuvaavat uskonnokseen kristinuskon, buddhalaisuuden tai hindulaisuuden, eikä suinkaan evoluutiota vaikka he hyväksyvät evoluutioteorian.

3. Evoluutiota voisi pitää uskontona metaforisessa mielessä tarkoittaen joidenkin ihmisten hyvin suurta intoa ja omistautuneisuutta evoluutioteorian edistämiseen. Tällainen uskonto-termin käyttö kuitenkin sopii vaikka postimerkkien keräilyyn, jos se on hyvin innokasta ja kuin elämää suurempi asia. Evoluution kutsuminen uskonnoksi tekee uskonnoista merkityksettömiä, sillä jos melkein mikä tahansa inhimillinen ajattelu ja toiminta voi olla uskontoa niin termi uskonto ei selitä enää mitään.

4. Evoluutioteoriaa on käytetty viitekehyksenä tutkittaessa ja spekuloitaessa arvojen ja uskonnollisten uskomuksien biologista perustaa. Uskonnon tutkiminen ei tee itse tutkimisesta uskontoa, ei yhtään enempää kuin arkeologian käyttö raamatullisten paikkojen tutkimiseen tekee arkeologiasta uskonnon.

5. USA:n tuomioistuimissa on torjuttu väitteet, joiden mukaan evoluutio on uskonto (eikä sitä siksi pitäisi sallia kouluopetuksessa, sillä USA:n kouluissa ei opeteta uskontoa).

6. Evoluutioteorian pohjalta voidaan tehdä erilaisia filosofisia johtopäätöksiä koskien ontologiaa ja elämän tarkoitusta ja evoluutioteoriaa voidaan käyttää tukemaan erilaisia maailmankatsomuksia, mutta se ei tee biologisesta evoluutiosta uskontoa (eikä niistä filosofisista katsomuksistakaan. Filosofian ja uskonnon välillä on ero).

"Evoluutiota ei saa arvostella, evoluutio on kuin pyhä ilmoitus"

1. Evoluutioteoriaa voi ja saa arvostella. On vain ymmärrettävä se perusasia, että arvostelun pitää olla tieteellisesti perusteltua eikä uskonnollisten, biologian kannalta irrelevanttien, tekstien siteeraamista. Evoluutioteorian kritiikki on yleensä aina uskonnollisesti motivoitua ja tähtää jonkin uskonnollisen agendan ajamiseen. Sen tähden evoluutioteorian "kriitikoita" kohdellaan älyllisinä hylkiöinä, koska he eivät tiedä, mistä he puhuvat ja mitä he arvostelevat - eivätkä useinkaan vaivaudu ottamaan ensin selvää.

2. Evoluutioteoriaa on historiansa aikana haastettu ja kritisoitu ja teoriaa on päivitetty eikä nykyinen tilanne tee poikkeusta: tälläkin hetkellä evolutiivisen ajattelun piirissä on useita mielenkiintoisia ja kenties jopa mullistavia kiistoja käynnissä, missä aiemmin selviöinä pidettyjä näkemyksiä on päivitettävä. Se on vain osa luonnollista tieteellistä itsekorjautuvuutta ja edistystä.

3. Kreationisti-fundamentalistien oma oppi ja Raamattu ovat sitä pyhää ilmoitusta, jota ei kukaan saisi arvostella eikä vastustaa.

"Evoluutio vaatii yhtä paljon uskoa kuin kreationismi, koska evoluutiota ei ole koskaan havaittu"

1. Todellisuudessa evoluutioteoria perustuu todisteisiin, joista on havaintoja. Todisteita on paljon olemassa. Kun löydetään todisteita, jotka ovat ristiriidassa edellisten johtopäätöksien kanssa, ne johtopäätökset hylätään ja korvataan uusilla todisteisiin perustuvilla johtopäätöksillä. Juuri näin on tehty evoluutiotutkimuksessakin.

2. Oheinen kreationistinen väite samastaa uskon (faith) sellaisen uskomisen kanssa (believing), jolla ei ole perusteita. Sellainen usko (faith) tunnetaan paremmin herkkäuskoisuuden nimellä. Usko kristilliseen Jumalaan samastuu samanlaiseksi kuin usko ufoihin, lumimieheen tai Loch Nessin hirviöön tässä väitteessä.

3. Evoluution toteutumisesta on luotettavia havaintoja, toisin kuin Raamatun Jumalasta. Biologiassa tunnetaan esimerkkejä lajien muuttumisesta sekä uusista lajeista, joten evoluutio on tosiasia eikä uskon asia. Evoluutioteoria puolestaan on paras olemassa oleva selitys ja kuvaus evoluution tosiasiasta.

"Jos ihminen kehittyi sattumalta, ei elämällä ole tarkoitusta eikä päämäärää"

1. Elämälle voi todellisuudessa saada tarkoitusta ja merkitystä mistä asiasta tahansa, minkä yksilö sellaiseksi vain kokee. Elämän tarkoitus voi olla yksinkertaisesti elämä itse, elää se elämä, minkä on saanut loppuun asti niin hyvin kuin mahdollista edellytyksiensä mukaan. Ihmisen elämän tarkoitus ei ole riippuvaista luomisesta tai oletetun Luojan kosmisesta maailmansuunnitelmasta, vaan ihmiset ovat vapaita löytämään itse itselleen elämänsä tarkoituksen.

2. Evoluutio ei ole pelkkää sattumaa, eikä ihminen syntynyt pelkästä sattumasta evoluutioteorian mukaan, joten väite ihmisen sattumanvaraisesta alkuperästä on virheellinen.

3. Alkuperä ei määritä tarkoitusta. Asioilla voi olla tarkoituksensa vaikka ne olisivat syntyneet sattumalta.

"Ilman kirjaimellista Adamin ja Eevan syntiinlankeemusta ei ole tarvetta Jeesukselle eikä syntien sovitukselle"

1. Uskontokriittinen näkökulma: ja sen asiantilan ongelmallisuus on mikä? Mitä siitä sitten, jos ei ole tarvetta millekään sovitusopille eikä Jeesukselle? Sittenpä ei vaan tarvita.

2. Kristinuskomyönteinen kommentti: kristikunnassa kaikki eivät ajattele noin ehdottomasti, että ilman kirjaimellista syntiinlankeemusta muutama tuhat vuotta sitten ei olisi tarvetta evankeliumille. Syntiinlankeemus ja synti ei ole vain jotain, mikä tapahtui kahdelle ihmiselle kauan sitten, vaan sellaista, mikä vaikuttaa nykyäänkin kaikissa ihmisissä ja siksi ihmislajin alkuperästä ja varhaishistoriasta riippumatta jokainen ihminen on oma Adaminsa ja Eevansa - syntinen, joka tarvitsee sovitusta, lunastusta ja anteeksiantoa syyllisyydestään.

Evoluutioteoria ei tee tyhjäksi kristinuskon perussanomaa useimpien kristillisten teologien mukaan (jos tekisi, miksi suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy enemmän tai vähemmän evoluutioteorian?).

"Evoluutio sanoo, että ihminen on eläin, mutta eläimillä ei ole moraalia, esteettisyyttä tai uskonnollisuutta"

1. Miten niin ei eläimillä ole moraalia, esteettisyyttä tai uskonnollisuutta? Korkeammilla eläimillä on moraalin alkeita, jopa politiikkaa, ja moni eläinlaji osoittaa altruistista käyttäytymistä. Osa eläimistä osoittaa kunnioitusta kuolleita lajitovereitaan kohtaan ja näyttää muistelevan niitä (elefantit esimerkiksi).

2. Ei vain "evoluutio sano", vaan biologia kaiken kaikkiaan, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa. Juuri tämä ihmisen aseman pienentyminen ja joutuminen ulos "luomakunnan kruunun" asemasta muiden eläinlajien joukkoon on se, mikä kreationismia sympatisoivia ihmisiä kiusaa.

"Haluatko polveutua apinasta"

1. Se mitä me haluamme ei vaikuta siihen, mikä on totta, miten asiat ovat todellisuudessa. Meidän haluamisemme ovat aivan samantekeviä. Luonnolla ei ole velvollisuutta toteuttaa meidän toiveitamme.

2.Mitä vikaa edes on siinä, että polveudumme aikaisemmista elämänmuodoista? Olemme osa elämän vuosimiljardista kudelmaa, mistä on selviä todisteita.

"Kuoleman ja kärsimyksen olemassaolo eläinkunnassa ennen ihmistä viittaa armottomaan jumalaan"

1. Evoluutioteoriassa oletetaan, että kärsimistä ja kuolemaa esiintyi muinaisuudessa niin kuin nytkin. Ja siitähän on todisteita geologisissa kerrostumissa, jotka todistavat valtavista sukupuutoista, eli kärsimyksestä ja kuolemasta satojen miljoonien vuosien aikana. Jos ajatellaan kuoleman ja kärsimyksen tarkoittavan, että Raamatun Jumala ei ollut armon ja rakkauden jumala ennen ihmiskuntaa, silloin samat olosuhteet - kärsimys ja kuolema - merkitsevät, että hän ei ole nytkään sellainen jumala.

2.Ihmisten osa ei ole kertoa oletetulle Jumalalle, miten Jumalan pitäisi järjestää asiat. Jos Jumala näki parhaaksi toteuttaa asioita kärsimyksen ja kuoleman kautta, sitten se on niin.

3. Kreationismikaan ei ratkaise ongelmaa, sillä kreationismissa ajatellaan Jumalan sallineen kärsimystä ainakin 2000 vuotta ennen kuin lunastus Jeesuksessa tuli. Jos Jumalaa pidetään julmana hänen salliessaan kärsimystä ja kuolemaa miljardeja vuosia, ei 2000-4000 vuoden pituinen kausi kärsimystä tee Jumalasta sen parempaa, vaan hän on siltikin julma ja sadistinen.

"Jos evoluutio on totta, Jumala sanoi luomistyönsä päätyttyä myös kuolemaa ja kärsimystä hyväksi (1 Moos.2:1), mikä vihjaa Jumalan olevan sadisti. Sen tähden armon Jumala ei voi käyttää sopivimman eloonjäämisen periaatetta"

1. Ihmiset eivät ole siinä asemassa, että he voisivat määrittää mitä ja miten Jumala tekee tai ei saa tehdä. Sellaisen vallan omiminen itselle korottaa ihmisen Jumalan yläpuolelle.

2. Jos armon Jumala ei sallisi luonnonvalintaa - joka kuitenkin on tosiasia -, silloin armon ja rakkauden Jumalaa ei ole. Sukupuuttoon kuoleminen ja kärsiminen jatkuvat tänäkin päivänä ja luonnonvalinta toimii. Jos luojajumala on olemassa, on hän vastuussa vähintäänkin niiden olosuhteiden ja lainalaisuuksien luomisesta, jotka mahdollistavat kuoleman ja kokonaisten lajien sukupuutot sekä kärsimisen. Minkä lisäksi jumala sallii niiden olosuhteiden jatkumisen. Asiantila on sama, vaikka uskoisimme kuoleman olevan synnin seurausta. Jumalahan sallii jatkuvasti kuolemaa ja kärsimystä niin eläimille kuin ihmisille, eikä Jeesuksen toimintakaan lopettanut sitä. Jeesuksesta huolimatta miljardit ihmiset ja eläimet ovat kärsineet ja kuolleet tuskallisesti jo 2000 vuotta.

3. Jos kreationismi on totta, silloin Jumala on suoraan vastuussa kärsimyksen ja kuoleman esiintymisestä, sillä Raamatun mukaan Jumala langetti ne rangaistuksiksi Adamin ja Eevan rikkomuksesta. Adamin moittiminen on vain syntipukin etsintää Jumalan asemasta, sillä Adam oli vain ihminen, jolla oli rajalliset tiedot ja edellytykset, kun taas Jumala on kaikkitietävä ja tiesi etukäteen, mitä tulee tapahtumaan.

4. Kuolema on välttämätön ja luonnollinen osa elämää. Jos mikään ei kuolisi koskaan, Maa olisi ollut ajat sitten ylikansoitettu eläimistä ja ihmisistä, eikä eläimillä ja ihmisillä olisi tilaa liikkua. Esimerkiksi kärpäsiä olisi monimetrinen, ellei jopa kilometrin paksu kerros maanpinnalla. Vakavat sairaudet jäytäisivät ihmisiä loputtomiin piinaten, ellei kuolemaa olisi vapauttajana kärsimisestä.

5. Lajien alkuperä ei määräydy sen perusteella, millaista uskontoa joku päättää seurata.

Kirjallisuus:

Mark Isaak: The Counter-Creationism Handbook, 2007