sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Teodikea -pahan ongelma 3

Teodikea -pahan ongelma 3

Uudempi ulkoinen eli evidentiaalinen argumentti pahasta hyvän ja kaikkivoivan Jumalan olemassaoloa vastaan

Aikaisempi sisäinen teodikea-argumentti on siten aika laajalti hylätty filosofiassa kestämättömänä ja huonona kristillisen Jumalan olemassaoloa vastaan suunnattuna argumenttina, mutta sen tilalle on kehitetty uudempi ulkoinen eli evidentiaalinen argumentti pahasta osoittamaan kristillisen Jumalan olemassaolo mahdottomaksi.

Tässä argumentissa ei väitetä, että kaikki maailmassa esiintyvä kärsimys - kuten vaikka nuhan sairastaminen - olisi epäyhteensopivaa Jumalan olemassaolon kanssa, vaan että ainoastaan tietynlainen, nimittäin tarkoitukseton, aiheeton kärsimys kyseenalaistaa tai kumoaa Jumalan olemassaolon.

Evidentiaalinen eli ulkoinen argumentti pahasta koskee sitä ongelmaa, että onko olemassa sellaista pahaa (tai pahan ilmentymiä ja lajeja), joka muodostaisi todisteen (evidenssin) siitä, että kokonaan hyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa ei ole olemassa. Kyseinen argumentti pahasta yrittää näyttää, että kun laitamme sivuun kaiken todistusaineiston, joka saattaa tukea Jumalan olemassaoloa, tulee erittäin tai ainakin melko todennäköiseksi, että maailmaa ei ole luonut eikä sitä hallitse kokonaan hyvä, kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala.

Sellaisia argumentteja ei pidä sekoittaa loogisiin (ja sisäisiin) argumentteihin pahasta, joilla on kunnianhimoisempi tavoite näyttää, että maailmassa, jossa on pahuutta, on loogisesti mahdotonta - eikä vain epätodennäköistä - että (hyvä ja kaikkivaltias) Jumala on olemassa. Tällaiset loogiset argumentit, kuten edellisessä artikkelissani kirjoitin, eivät ole onnistuneet kuitenkaan tavoitteessaan. Silti niitäkin voi vielä nähdä populaarikeskusteluissa netissä.

Evidentiaaliset argumentit pahasta etsivät keinoja näyttää, että maailmassa läsnä oleva paha induktiivisesti tukee tai tekee todennäköisesti sen väitteen, että Jumalaa (tarkemmin sanottuna "oikeauskoisen" kristinuskon Jumalaa) ei ole olemassa. On muotoiltu useita erilaisia evidentiaalisia argumentteja, joista tässä yhteydessä voidaan mainita filosofi William Rowen argumentti, joka on saanut paljon huomiota siitä alkaen kun vuonna 1978 hän julkisti sen. Sitä on pidetty älykkäimpänä esityksenä pahan evidentiaalisesta ongelmasta. Myös esim. filosofi Walter Sinnott-Armstrongilla on evidentiaalinen argumentti pahasta.

Evidentiaalinen argumentti pahasta on ulkoinen argumentti toiselta nimeltään, koska kristillisen teistin kannalta katsottuna kristinusko ei sisällä väitettä tarkoituksettomasta, aiheettomasta kärsimyksestä. Kristitty sitoutuu siihen uskoon, että kärsimystä on olemassa, mutta ei tarkoituksetonta, hyödytöntä kärsimystä, joka ei joskus saisi hyvitystä.

Synnin ja syntiinlankeemuksen avulla sekä viittaamalla vapaaseen tahtoon kristitty teisti voi kattaa omalta kannaltaan täysin tyydyttävästi laajan kirjon kärsimystä. Kärsimyksestä osa selittyy myös Jumalan rangaistuksilla synnin tähden tai kasvatustarkoituksessa annetulla kurituksella. Sen lisäksi kristitty voi viitata eskatologiseen toivoon, jonka mukaan Jumala tulee asettamaan asiat kohdalleen ja poistamaan kaiken kärsimyksen viimeisenä päivänä, jolloin Jumala ottaa vallan maailmassa ja luomakunta saa hyvityksen aikaisemmasta kärsimisestään synnin seurauksien alaisuudessa.

Evidentiaalinen argumentti pahasta Sinnott-Armstrongin mukaan koostuu seuraavista kolmesta askeleesta:

1. Jos Jumala on olemassa, ei aiheetonta ja perusteetonta kärsimystä ole olemassa
2. Tarkoituksetonta ja perusteetonta kärsimystä on olemassa
3. Sen tähden, Jumala ei ole olemassa.

Kiistanalaisin premissi Sinnott-Armstrongin argumentissa on toinen kohta. Jokainen varmaan myöntää, että tarkoituksetonta ja perusteetonta kärsimystä esiintyy maailmassa. Emme useinkaan voi nähdä, miksi meille sattuu jotain ikävää tai kenelle muulle ihmiselle tahansa (tai luontokappaleille).

Mutta tästä meidän kyvyttömyydestämme nähdä ja tietää syitä, päämääriä tai perusteita kärsimyksille ei seuraa se johtopäätös, että niitä ei voisi olla. Kärsimyksien olemassaolosta ei siten kiistatta ja itsestään selvästi seuraa, että kärsimys olisi aiheetonta ja tarkoituksetonta. Jokin kokemamme kärsimys on sillä hetkellä voinut tuntua tarkoituksettomalta, mutta jälkeenpäin, monen vuodenkin jälkeen, voimme huomata, että sillä kärsimyksellä olikin jokin hyvä tarkoitus: se sai aikaan myönteisen elämänmuutoksen tai jotain muuta hyvää, kuten henkistä kasvua ja uuden oppimista.

Evidentiaalisen argumentin kaksi heikkoutta: virheellinen analogia ja syiden monimuotoisuus kärsimyksen sallimisessa


On kaksi yleistä heikkoutta, jotka esiintyvät Sinnott-Armstrongin ja muiden vastaavien filosofien evidentiaalisissa argumenteissa pahasta. Ensinnäkin Sinnott-Armstrong käyttää tyypillisesti analogian avulla järkeilyä verraten Jumalan suhdetta meihin meidän suhteeseemme vaikkapa naapureihimme. Tämän analogian ongelmana on, että mikä tahansa esimerkki analogian virheellisyydestä kaivaa maata pois Sinnott-Armstrongin käyttämän analogian alta.

Ja tämä pätee erityisesti Jumalan suhteeseen ihmisiin, sillä se suhde on jyrkästi erilainen kuin meidän suhteemme kanssanaapureihimme: me ja naapurimme ovat tavallisia, samanveroisia ihmisiä, mutta Jumala on meidän yläpuolellamme luojana ja ylläpitäjänä. Näin ollen en voi olla vastuussa naapurieni luonteiden moraalisesta kasvatuksesta enkä heidän ikuisesta pelastuksestaan. Jumala sen sijaan on sitoutunut kaikkien ihmisten pelastamiseen ja moraaliseen kasvatukseen käyttäen siihen kaikkia keinoja, jotka ovat tarkoituksenmukaisia.

Minua sitovat Jumalan asettamat moraaliset normit (älä tapa, älä varasta, rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi jne.). Mutta Jumalaa ne eivät sido, ainakaan kaikilta osin. Toisin sanoen, Jumalalla suvereenina Luojana on oikeus ottaa elämä ja antaa elämä tahtonsa mukaisesti, eivätkä ihmiset voi tietää Jumalan syitä tehdä niin kaikissa erilaisissa tapauksissa. Nämä ja muut esimerkit virheellisestä analogiasta Sinnott-Armstrongin verratessa Jumalan suhdetta meihin meidän suhteeseemme naapureihimme näivettävät Sinnott-Armstrongin evidentiaalisen argumentin tehoa.

Toiseksi, Sinnott-Armstrongin metodi hänen käsitellessään tarjottuja vastauksia kärsimykseen on "hajoita ja hallitse". Hän siis tyypillisesti torjuu annetut vastausyritykset väittämällä, että ne eivät kata kaikkia mahdollisia tapauksia kärsimyksestä. Sinnott-Armstrong jättää huomioimatta sen mahdollisuuden, että suvereenilla ja salatulla Jumalalla voi olla hyvin erilaisia ja monimutkaisia syitä kärsimyksen sallimiseksi maailmassa, emmekä me pysty tietämään kaikkia erilaisia Jumalan syitä, miksi hän salli juuri tietyn kärsimyksen.

Objektiivisen moraalin ongelma ja teodikea: jos ei ole objektiivista moraalia, ei ole perusteita tuomita Jumalankaan toimintatapoja


Eräs merkittävä näkökohta teodikea-ongelmaan liittyen on kysymys objektiivisen moraalin olemassaolosta. Jos ei ole olemassa mitään objektiivista moraalinormistoa ja -arvoja, ei ole perusteita arvostella ja tuomita Jumalankaan tekoja. Meillä pitäisi olla jokin objektiivinen, absoluuttisen hyvän ja oikean mittapuu arvioidaksemme, mikä on pahaa ja mikä on hyvää - ja voidaksemme pitää Jumalan tekoja väärämielisinä.

Mutta ateismissa onkin juuri se ongelma, että moraalin objektiivisuutta on vaikea perustella ja osoittaa toteen. Myös vapaa-ajattelijoiden julkaisemassa, Anders Enqvistin teoksessa Tiede ja uskonto esitetään hyvin voimakkaasti, että objektiivista moraalia ei ole, vaan moraalissa on kyse "makuasioista". Enqvist korostaa, että tiede ei voi sanoa, mikä on oikein ja mikä on väärin eikä todellisuus ole sinänsä hyvä tai paha, vaan se "vain on" (Tiede ja uskonto, s.166). Enqvistin mukaan - mikä on hänen ateisminsa kanssa varsin johdonmukaista - moraali on kulttuurisidonnaista ja moraali perustuu

"perimmältään tunteisiin" (Tiede ja uskonto, s.167).

Enqvist nimenomaan kieltää sen, että moraaliarvostukset ja periaatteet olisivat objektiivisia väittäen niiden perustuvan

"yksilöiden haluun tai tarpeeseen hyväksyä ja hylätä niitä" (Tiede ja uskonto, s.167).

Moraaliset ja eettiset väitteet ovat Enqvistille

"vain mielipiteitä" (Tiede ja uskonto, s.167).

Näin huomaamattaan vapaa-ajattelija Enqvist vie itse pohjan pois Jumalan toiminnan arvostelemiselta teodikea-ongelmassa. Koko teodikea oikeastaan jää turhaksi, jos moraali perustuu vain tunteisiin sekä yksilöstä ja aikaudesta toiseen vaihtuviin mielipiteisiin ja puhtaasti subjektiivisiin makuasioihin.

On ristiriitaista ja epäloogista toisaalla valittaa Jumalan sallivan pahoja asioita ja kärsimystä tai tuomita Jumala siksi, että hän esim. käski israelilaisten hävittää kokonaisia kansoja sukupuuttoon (eli aiheuttaa paljon kärsimystä tietyille ihmisryhmille).

Jollei kerran mitään moraalista absoluuttia ole eikä objektiivista etiikkaa niin silloin Jumala vain teki ja tekee sitä, mitä hän tunteidensa, halujensa, tarpeidensa ja mielipiteidensä mukaan pitää oikeana. Eikä ihmisillä (ateisteilla varsinkaan, jotka kieltävät moraalin objektiivisuuden, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta) ole mitään absoluuttista hyvän ja pahan mittapuuta, millä arvostella Jumalaa kärsimyksen aiheuttamisesta tai sen passiivisesta sallimisesta.

On vain subjektiivisia, erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tunteita, mielipiteitä ja haluja, joita ihmiset seuraavat - ja Jumala tekee samoin, niin myös ne VT:n israelilaiset. Ei ole mitään perustaa arvostella israelilaisia "kansanmurhista", jos kerran moraali on vain makuasia. Israelilaisten mielipiteet moraalista vain olivat erilaisia kuin ateisteilla nykyään ja sopeudu siihen!

Tai sitten meidän pitäisi päätellä, että on kuitenkin olemassa absoluuttinen hyvä ja oikea, objektiivinen moraalin mittapuu, jonka mukaan jotkin asiat ovat pahoja ja jonkin kärsimyksen salliminen on eettisesti väärin - eikä vain "makuasia" tai "tunne".

Raamatun muinaisissa traditioissa jumalakuva on monistinen: Jumala tekee sekä onnen että onnettomuuden


Mutta Raamatun teologisissa traditioissa Jumala ei edes ole ”kaikkihyvä”, vaan kaikkihyvyys Jumalan ominaisuutena on peräisin paremminkin kreikkalaisesta filosofiasta, josta se omaksuttiin kristinuskoon (kristinusko peri myös paljon muuta antiikin filosofioista, varsinkin platonismista ja stoalaisuudesta).

Vanhatestamentillisissa teologioissa Jumala nimenomaan tekee itse sekä valon että pimeyden, onnen ja onnettomuuden, eikä saatana (Jes.45:7, Aam.3:6, 2 Sam.24). Jumala on siten tasapuolisesti niin onnen kuin onnettomuuksien lähde (ja siten aiheuttaa eriasteista kärsimystä).

Näin ollen, tuollaisen vanhatestamentillisen arkaaisen jumalakuvan kannalta mitään teodikea-ongelmaa ei oikeastaan edes ole eivätkä Jumalan kaikkivaltius ja hyvyys ole ristiriidassa, koska Jumala ei Raamatun mukaan ylipäätään edes ole kaikkihyvä (eikä sellainen joka ei voisi aiheuttaa kärsimystä ja ihmisistä pahalta tuntuvia asioita, kuten onnettomuuksia, Jumalan tarpeellisiksi katsomien syiden sekä tavoitteiden tähden).

Teodikea-kokonaisuuden ensimmäinen artikkeli

Teodikea-kokonaisuuden toinen artikkeli

Kirjallisuutta:
Alister McGrath: Ateismin lyhyt historia
Michael Martin (toim.): The Cambridge Companion to Atheism
William Lane Graig ja Walter Sinnott-Armstrong: God?: A Debate between A Christian And An Atheist (Oxford University Press)
Daniel Howard-Snyder: The Evidential Argument from Evil

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit hyväksytään. Ei kuitenkaan mitään riidanhaastamista, käännyttämistä tai väittelyä väittelyn vuoksi. Ei tämä blogi ole mikään väittelyfoorumi.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.