Helvetti Raamatussa 1

Raamatun helvetti-teologian taustaa ja juuria (nimenomaan protestanttisuudessa käytetyssä Raamatun kaanonissa).

Helvetti Raamatussa on merkittävä teologinen kysymys ja ongelmakin (Uuden testamentin puolella erityisesti synoptisten evankeliumien Jeesus puhui helvetistä / Gehennasta ja lisäksi Ilmestyskirjassa kuvaillaan tulista järveä). Suuri osa kristikuntaa uskoo, että jumalattomia (ei-uskovia) syntisiä piinataan koko loputon ikuisuus helvetin liekeissä. Minkä lisäksi iso osa kristityistä uskoo, että ihmisellä on kuolematon sielu, joka heti fyysisen kuoleman jälkeen siirtyy joko taivaaseen (tai välitilaan, paratiisiin) tai helvettiin kärsimään (tai siihen välitilaan, mutta ”tuonelan” vaivan paikkaan). Kukaan Raamattua ja kristinuskoa pohtiva ihminen ei voi ohittaa käsityksiä helvetistä, tuonelasta, sielusta ja tulevasta tuomiosta.

Tässä helvetti Raamatussa 1 -artikkelissa kartoitan helvetti-uskon taustaa ja juuria Vanhan testamentin puolella, sekä käsityksiä kuolemasta ja sielusta.

Vanha testamentti ja käsitykset kuolemanjälkeisyydestä ja sielusta

VT:ssa ihminen on vain eläessään Jumalan yhteydessä. Kun ihminen kuolee, hän maatuu maan tomuksi ja hänen elämänsä katoaa kuin öinen lyhyt unikuva. Jumala on ikuinen, mutta ihminen väliaikainen, katoava ja kuolevainen. VT ei sisällä (eräitä sen nuorimpia traditioita lukuunottamatta ja niissäkin kuvaukset ovat aika niukkoja ja tulkinnanvaraisia tai mahdollisesti lähinnä runollisia) maailmankatsomuksellisesti ja teologisesti jäsenneltyä yksityiskohtaista oppia / toivoa siitä, millainen iäisyyskohtalo kohtaa vanhurskaita ja jumalattomia kuoleman jälkeen. 

Tämän elämän aikana Jumala sekä palkitsee vanhurskaat että tuomitsee jumalattomat lakinsa rikkojat ja jumalattomien loppu on kuolema, jossa koko elämä päättyy, eikä jatku välittömästi missään ikuisessa tai edes väliaikaisessa helvetin piinassa.

Vaikka Jumala VT:ssa valvoo oikeudenmukaisuuden toteutumista, eivät VT:n kirjoittajat odottaneet kuoleman jälkeen ja tuonpuoleisuudessa tapahtuvaa tilien tasausta ja toisilleen vastakkaisia loppusijoituspaikkoja hurskaille ja pahoille. Tuollainen ajatus tulee esiin vasta nuorimmissa VT:n teologisissa traditioissa. On kuitenkin epävarmaa ovatko kyseessä lainavaikutteet Persian zarathustralaisuudesta - kysymys on paljon monitahoisempi (jotakin vaikutusta ilmeisesti zarathustralaisuudella saattoi olla helvetti-uskoon). 

Toki on myös mahdollista, että kyseessä on juutalaisen teologian kehitystyö hirvittävän kansallisen katastrofin jälkeisessä tilanteessa, kun babylonialaiset olivat tehneet lopun Juudasta ja tuhonneet Jerusalemin sekä siellä olevan Herran temppelin, eivätkä perinteiset uskonnolliset vastaukset olleet enää toimivia ja uskottavia. Mutta tämäkään teoria ei selitä tyhjentävästi noin suurta muutosta teologiassa ja maailmankuvassa.

Jesajan luvussa 26 puhutaan siitä, että Jahven omat uskolliset saavat ylösnousemuksen kuolleista (Jes.26:7-19, ”Tuomion jälkeen pelastus, kuoleman jälkeen ylösnousemus”). Mutta Jesajan tekstin mukaan jumalattomat eivät herää eloon kuolleista. Jumalattomien lopullinen kohtalo on yksinkertaisesti kuolema, tuhoutuminen ja heidän muistonsakin poispyyhkiminen Jes.26 mukaan.

VT:n teologiassa ei tunneta kreikkalaisten uskoa sielun kuolemattomuuteen eikä dualismia kuolevan ruumiin ja kuolemattoman, ruumiista erillisen sielun välillä. Koko elävä, hengittävä ihminen on sielu Vanhassa testamentissa, kuten näkyy jo jahvistisesta luomiskertomuksesta.

Mutta joistain VT:n kuolleiden tilaa kuvaavista teksteistä voidaan päätellä, että kuolleilla on vain pelkkä varjoksi haalistunut olemassaolo jäljellä tuonelan pimeydessä. Ja sekin voi olla vain runollinen kielikuva ja tarkoittaa, että kuollut on vapaa kokonaan tämän elämän ahdingoista ja vaikeuksista. Kuolema säilyy Jumalan ankarimpana rangaistuksena yleensä VT:ssa - ei helvetin piina "kuolemattomille sieluille".

Mihin ihminen kaatuu, siihen hän maatuu on vallitseva käsitys kuolleiden osasta yleensä VT:ssa. Yleisesti uskottiin, että Jumala ei ole yhteydessä kuolleisiin, ei edes vanhurskaisiin ja ihmiselle elämä on mahdollista vain täällä maan päällä.

Mistään tuonpuoleisesta rangaistuspaikasta ja piinahelvetistä VT ei puhu kuvauksissaan tuonelasta/haudasta, eikä tuonelasta (sheol) ollut luvassa ylösnousemusta useimpien traditioiden mukaan (joissakin VT:n teksteissä mainittu pelastuminen tuonelasta tarkoittaa, että Jumala pelasti hurskaansa kuolemanvaarasta. Ei siis siitä ole kyse noissa maininnoissa, että hurskaat olisivat olleet oikeasti kuolleita ja heille olisi annettu ylösnousemus).

Tuntematon oli myös uskomus hurskaiden ikuisesta autuudesta taivaallisessa paratiisissa heti kuoleman jälkeen.

Taustaa viimeinen tuomio aikojen lopussa -uskolle VT:ssa 

Mutta VT:n profeetallisissa kirjoissa kuvataan lopunajallista, tulevaa messiaanista aikaa, Jumalan valtakuntaa, jossa vallitsee rauha ja kaikkinainen hyvyys - niin ihmisten kuin eläinten kesken (kun Herra on tuominnut ja tuhonnut Israelin kaikki viholliset). Niinpä VT sisältää paljon lähtökohtia ja juuria uusitestamentalistiselle uskolle lopunajalliseen viimeiseen tuomioon.

Silti profeettojen kirjoissa viimeinen tuomio ei ole johdantoa jumalattomien ja pakanoiden ikuiseen kidutukseen helvetissä. Heidän loppunsa tuomiolla aikojen lopulla (eli "Herran päivänä") on pääsääntöisesti hirvittävä tuhoutuminen ja kuoleminen lopullisesti (annihilaatio).

Danielin kirja ajoitetaan yleensä vasta 160-luvulle eKr. ja siinä kuvataan luvussa 7 tuomiopäivää Jumalan valtaistuimen näkökulmasta. 

Tässä VT:n nuorimpiin kirjoihin kuuluvassa Danielin kirjan luvussa 12 puhutaan yleisestä kuolleiden ylösnousemuksesta ja sen jälkeen tulevasta ikuisesta elämästä hurskaille ja ikuisesta kauhusta / rangaistuksesta jumalattomille (ja siinä on VT:n paras lähtökohta teologialle ikuisesta piinahelvetistä): 

”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun” (Dan.12:2).

(Trito)Jesaja 66:24 ikuinen helvettipiina vai mistä on kysymys?

”Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki, joka niitä nuolee, ei sammu”. 

Kirkkoraamattu jättää pois tärkeän sanan "kuolleita". Jakeessa puhutaan kuolleiden ruumiiden katselemisesta. Kyseessä ei ilmeisesti ole alkutekstin valossa loputon piinaaminen helvetissä, vaan kauhean tuhon, kuoleman, katselu. Raamatun kielessä ilmauksia sammumaton tuli ja madot käytetään esittämään hirvittävää kuluttavaa tuhoa, kalvavaa hävitystä. 

Jumalallinen tuli on sammumaton ja ikuinen, mutta itse rankaisemisen akti on väliaikainen ja päättyy kauhistuttavaan ikuiseen lopputulokseen, kuolemaan, tuhoutumiseen, eroon Jumalan yhteydestä. Ja tähänkin liittyy juuri se, että Raamatussa ei esiinny oppia sielun luontaisesta kuolemattomuudesta, joten tulenkestäviä häviämättömiä syntisiä sieluja ei ole olemassa. 

Kuningas Jaakon käännös kääntää tämänkin jakeen oikein: ”And they shall go forth, and look upon the carcases of the men that have transgressed against me: for their worm shall not die, neither shall their fire be quenched; and they shall be an abhorring unto all flesh.” 

Hepreassa on peger peh’gher ja merkitykset ovat corpse, carcass, monument, stela (ruumis, monumentti, steela).

Tarkasti ottaen jakeen sanat eivät siten puhu ihmisten sielujen rankaisemisesta kuoleman jälkeen, vaan Jumalan vihollisten tappiosta ja tuhoamisesta maan päällä. Sanat, jotka kertovat meille, että ”mato ei kuole” ja että ”tuli ei sammu”, viittaavat kuitenkin muuhun kuin tähän, jos luetaan rivien välit. Noista sanoista nimittäin tuli lähtökohta myöhemmän juutalaisuuden ajatuksille Gehennasta / helvetistä (Saarn. 8:17; Judith 16:17 ja Targum tälle kohdalle). Samoin niille sanoille, jotka Jeesus lausui jumalattomien tuomiosta (Mark. 9: 44-48). 

Silti nuokin seikat huomioon ottaen edelleen säilyy selitysopillinen kysymys siitä, ovatko jakeen sanat otettava kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti ja ajatellaanko tekstissä sieluja edustavia ruumiita, joita ei tuhota, vaan vain kidutetaan vai kulutetaanko jumalattomat loppuun tulella ja madoilla (annihilaatio)? Kuitenkin se mitä Tritojesaja painottaa on iankaikkinen vihamielisyys Jumalan vanhurskauden ja ihmisen vääryyden välillä, ja siihen sisältyy vääryyden rangaistus niin kauan kuin se vääryys on olemassa.

On vaikea sanoa, kuinka suuri osa myöhemmästä teologiasta helvettiin liittyen sisältyy tähän (Trito)Jesajan kohtaan. Mitään ei jakeessa sanota nimenomaisesti kuolleiden kärsimyksestä, vaan vain surkeasta spektaakkelista, jonka he esittävät eläville. Voi olla, että kuolleiden ruumiiden on ajateltu runollisesti olevan tietoisia madon ja tulen aiheuttamista kivuista, kuten Dillmann olettaa. 

Genesiksen vedenpaisumuksella tuhottu syntinen ihmiskunta

Vedenpaisumus Jumalan rangaistuksena syntisille: tuomio oli siis kuolema ja kuolintapa veteen hukkuminen, eikä Genesiksessä ole sanaakaan, että nämä vedenpaisumuksessa kuolleet ihmisparat olisivat vielä ”kuolemattoman sielunsa” puolesta joutuneet samantien helvetin piinaan, joka ei lopu koskaan. 

Tosin Uuden testamentin puolella on hieman arvoituksellinen teksti 1 Piet.3:18-20 vankeudessa olevista hengistä, jotka ennen vedenpaisumusta eivät totelleet Jumalaa. Nuo ”henget” voivat olla 1 Pietarin kirjeen tekijän mielestä Nooan aikaisen ihmiskunnan ihmisiä, jotka jatkoivat hukkumisen jälkeen olemassaoloaan kuolleiden valtakunnassa, sheolissa, haadeksessa. Heidän tarkempaa olotilaansa ei 1 Pietarin kirjeen tekijä kuitenkaan kuvaile. 

Teksti, joka on selitysopillisesti Uuden testamentin vaikeimpia, ellei vaikein, voi tavallisten ihmisten asemasta viitata kuitenkin jumalien poikien ja ihmisten tyttärien yhtymisen tuloksena syntyneisiin ”jättiläisiin” eli ”muinaisajan sankareihin”, ja koska heidän isänsä oli ylimaallinen henkiolento, ne jälkeläiset saattoivat olla kuolemattomia, toisin kuin tavalliset ihmiset (1 Moos. 6:1-2,4). 

Katso myös 1 Piet.4:6 maininta ”kuolleille” evankeliumin saarnaamisesta. Tosin tämän jakeen ”kuolleet” on mahdollista luontevasti ymmärtää tarkoittavan ”hengellisesti kuolleita” ja fyysisesti eläviä ihmisiä, joille kerrottiin evankeliumi eli jae puhuu kuolleista, jotka olivat eläessään saaneet kuulla ilosanoman. 

Malakia 4:1 - totaalinen, lopullinen tuho jumalattomille Jumalan tuomiopäivänä

"Katso, se päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni. Kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia. Se päivä tulee ja sytyttää ne liekkiin -- sanoo Herra Sebaot -- eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta."

Tulesta puhutaan usein tuomiopäivän ja Jumalan tuomariksi tulemisen yhteydessä. Se on Jumalan pyhyyden symboli, joka kuluttaa kaiken epäpuhtauden, ja edustaa myös jumalattomien rangaistusta (Psalmi 1: 8; Jesaja 10:17; Jesaja 66:15, 16; Daniel 7: 9, 10; Joel) 2:30; 1. Kor. 3:13; 2. Piet. 3: 7 jne.). Septuaginta (LXX, VT:n kreikannos) lisää sanat "ja se polttaa heidät". 

Teksti on kauhistuttava kuvaus taivaan ja maan suurpalosta kuin uunissa ja viimeisen päivän lopullisesta tuomiosta koko ihmiskunnalle. Kaikki ylpeät ja pahantekijät poltetaan tulessa kuin oljet - erityisesti sellaiset, joista puhutaan Malakian kirjassa 3:15. Kaikki, jotka tekevät pahaa ovat kuin sänki tai olki ja tuleva Herran tuomiopäivä polttaa heidät - kuluttaa heidät kokonaan ja nopeasti.

Se ei jätä heistä juurta eikä oksaa: sananlaskumainen ilmaus tarkoittaa täydellistä tuhoamista ja merkitsee uskottomiin juutalaisiin sovellettaessa, että sekä he että heidän perheensä tuhoutuvat kokonaan. Ilman toivoa, että jumalattomat enää ikinä voisivat palata elämään takaisin. Tämä on mitä voimallisin kuvaus annihilaatiosta, totaalisesta tuhosta pahantekijöille, mutta mistään ikuisesta kidutuksesta helvetissä tuonpuoleisuudessa Malakia ei puhu mitään.

Kirjallisuus:

Kari Kuula: Helvetin historia, 2006

Ellicott's Commentary for English Readers

Cambridge Bible for Schools and Colleges 

Benson Commentary

Barnes' Notes on the Bible