Helvetti Raamatussa 4

Helvetti Raamatussa-sarjani viimeinen osa. Tarkastelussa tällä kertaa ne Uuden testamentin teologiat, jotka antavat mahdollisuuden ymmärtää helvetin olevan nimenomaan ikuista piinaa ja vaivaa kadotetuille ilman mitään annihilaatiota. Ja kuten artikkelisarjani kolmannessa osassa totesin, on täysin oikeutettua ja mahdollista ymmärtää apostoli Paavalin kirjeissäkin opetettavan helvettiä / kadotusta ikuisena piinana jumalattomille (vaikka se ei näytä kaikkein todennäköisin tulkinta olevankaan).

Matteuksen evankeliumi

Mutta Matteuksen evankeliumista on kuitenkin ensin sanottava, että Matteuksen puhuessa kadotuksesta on täysin mahdollista tulkita ja ymmärtää, että hänellekin jumalattomien (ja epäaitojen kristittyjen) kohtalo on tuhoutuminen, häviäminen, eikä ikuisesti jatkuva kidutus. On varottava sitä, että Matteuksen tekstejä luetaan ja tulkitaan vasta myöhemmin kehitetyn ja lopulta kristikunnassa valta-aseman saavuttaneen ikuinen helvetin piina -opin valossa ja tulokulmasta.

Kaikissa synoptisissa evankeliumeissa (Markus, Matteus ja Luukas) helvetin taustalla ovat juutalaisten ajatukset Gehennasta, joka on lähellä Jerusalemia oleva laakso. Gehennassa tullaan tuomion koittaessa polttamaan syntisten ja jumalattomien ruumiit tulella profeettojen kuvauksien mukaisesti. Synoptikoilla Gehenna muuntui kuolemanjälkeisen rangaistuksen hirvittäväksi paikaksi, jonne joutumista tulisi välttää kaikin voimin. Sana Gehenna esiintyy UT:ssa 12 kertaa ja se sana on aina suomennettu helvetiksi.

Matteus on kaikkein kiinnostunein tästä helvetistä ja hänen evankeliumissaan on helvetistä useita kuvia, jotka vertauskuvan lailla valottavat jotakin ulottuvuutta kadotettujen kohtalosta. Helvetti on Matteukselle tuhoutumista ja katoamista (Matt.10:28; 18:14; 24:51), taivasten valtakunnan ulkopuolelle joutumista (7:21-23), itkua ja hammasten kiristelyä pimeydessä (8:12; 22:13; 25:30) sekä tuliseen uuniin / pätsiin heitetyksi joutumista (13:30,40-42; 18:8-9; 25:41,46).

Nähtävästi nuo kaikki, myös tulinen uuni eli pätsi, ovat Matteukselle vertauskuvia, joten ei ole helppoa tulkita, mikä on Matteuksen lopullinen kanta kadotettujen kohtaloon ja helvetin luonteeseen liittyen.

Mielenkiintoista on, että Matt.10:28 evankelista antaa Jeesuksen tehdä kreikkalaiseen ajatteluun liittyvän ja vanhatestamentillisesta ihmiskäsityksestä poikkeavan erottelun ruumiin ja sielun välillä. Jakeen mukaan sielu ei tuhoudu / kuole, jos ruumis tapetaan. Mutta helvetissä sekä ruumis että sielu kärsivät, alkutekstin mukaan kumpikin tuhoutuu (apollymi). Ajatus menee helposti annihilaation eli sielun sekä ruumiin olemattomiin häviämisen suuntaan, kuten myös Matt.7:13-14 ja Matt.16:25-26 tekstien perusteella (eli väärä tie vie tuhoon ja ihminen voi kadottaa elämänsä sekä sielunsa).

Kuitenkin sitten Matteuksella Jeesus puhuu neljästi ikuisesta tulesta tai rangaistuksesta (Matt.3:12; 18:8; 25:41,46). Mutta Matteuksella on tarkasti ottaen yksi ainoa jae, jossa suorasanaisesti kerrotaan juuri sen rankaisemisen jatkuvan ja kestävän ikuisesti (kuten myös vanhurskaideen elämä kestää ikuisesti). Se jae on Matt.25:46. Riippuu siitä, miten tulkitaan sana aioonios, joka tarkoittaa ikuista, iankaikkista. On kaksi mahdollista tulkintaa kyseiseen kreikan sanaan liittyen: mikäli se merkitsee loputonta aikaa, jatkuu syntisten vaiva tulessa ikuisesti eikä pääty tuhoutumiseen koskaan. Mutta jos sana aioonios ymmärretään tässä yhteydessä tarkoittavan pitkään kestävää (mutta ei päättymätöntä, ikuista) ajanjaksoa, tilanne muuttuu. Ja kadotettujen piina tulessa voi lopulta joskus päättyä.

Lisäksi sana "iankaikkinen" on mahdollista ymmärtää laatusanaksi, joka kuvaa tulen luonnetta ja sen alkuperää. Eli iankaikkinen on Jumalasta eikä tästä maailmasta peräisin olevaa. Niinpä näin ollen ilmaisu ikuinen rangaistus korostaa kadotettujen tuomion ja rangaistuksen lopullisuutta ja alkuperää Jumalassa, eikä se ota kantaa siihen, että miten kauan kadotettujen rankaiseminen ajallisesti kestää. Eli tällöin päädyttäisiin siihen, mistä Matt.10:28 jae puhuu eli sekä ruumis että sielu kuluvat olemattomiin ja lopulta tuhoutuvat helvetissä (annihilaatio).

Teologianhistoriassa kävi sitten niin, että tulkinta ikuisesti kestävästä, loputtomasta rankaisemisesta syntisille sai herruuden ja täysin mahdollinen tulkinta annihilaatiosta, kadotettujen loppuunkulumisesta ja tuhoutumisesta torjuttiin ns. harhaoppina.

2 Tessalonikalaiskirje

Raamatun historiallisessa tutkimuksessa katsotaan aika yleisesti, että 2 Tess. ei ole Paavalin aito kirje. Jätän kuitenkin auki sen mahdollisuuden, että myös 2 Tess. on apostoli Paavalilta. Helvetti-oppiin liittyen 2 Tess. sisältää merkittävän tekstin (2 Tess.1:8-9), joka näyttää tukevan uskoa ikuisesti kestävään rangaistukseen helvetissä jumalattomille ja tämä rangaistus alkaa kun Jeesus palaa enkeleineen takaisin.

"tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille.

Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta."

Kreikankielessä on käytetty sanaa olethrios, olethros, verbinä olethreuoo (esim. Hepr.11:28) ja sen merkitys on ruin, destroy, death (tuhota, hävittää, kuolema).

Mutta sana "tuhoaminen" (olethrios) ei ole ehdottomasti ja yksinomaisesti synonyymi annihilaatiolle / olemassaolon loppumiselle, tyhjiinraukeamiselle. Tämä teksti sinänsä ei anna mitään syytä olettaa, että kadotetut "tuhotaan" sanan tavanomaisessa merkityksessä ja että heidän olemassaolonsa loppuu. Heidät on nimittäin ”tuhottava Herran edestä ja hänen voimansa kirkkaudesta” - eli leikattava siitä ikuisesti pois. "Läsnäolo", tai kirjaimellisemmin "Herran kasvot", samoin kuin "hänen voimansa kirkkaus", on metafora itämaisten kuninkaiden tuomioistuimista, joissa vain kunnioitetut hovimiehet saavat viettää aikaa kuninkaan välittömässä läsnäolossa.

Sana "ikuinen" jakeessa 9 viittaa siihen, että kadotettujen tilassa ei tule tapahtumaan mitään muutosta tulevaisuudessa.

Tuhoaminen tässä merkitsee jumalattomien kaikkien ruumiin ja mielen voimien vääristämistä, turmeltumista ja täydellistä pilaamista niin, että niistä tulee kaikin mahdollisin tavoin rangaistuksen välineitä ja kurjuuden lähteitä.

On myös huomattava, että "tuhoaminen" sovellettuna ihmisiin Uudessa testamentissa, merkitsee perikatoa, kadotusta, pilalle menemistä, turmeltumista ja perimmäistä Jumalan siunauksien menettämistä, eikä suinkaan aina ja yksiselitteisesti olemassaolon loppumista (annihilaatiota). Sanaa on käytetty vastakohtana pelastukselle mm. Hepr. 10:39; 2 Kor.2:15. "Ikuinen tuho" on antiteesi (vastakohta) ikuiselle elämälle. 2 Tess. tekstijakso ei anna riittävästi aihetta tulkita "tuhoutumista" olemassaolon tyhjiinraukeamiseksi. 

Ilmestyskirja

Kaikkein selkeimmin usko ikuiseen piinaan ja kidutukseen helvetissä esiintyy Ilmestyskirjassa, jossa käytetään termiä "tulinen järvi" ja "toinen kuolema". Ilmestyskirjan mukaan Saatana kannattajineen (Antikristus, väärä profeetta ja pedon merkin ottaneet ihmiset) joutuvat tuliseen järveen, jossa heitä kidutetaan aina ja ikuisesti, eikä heillä ole hetkenkään lepoa kärsimisestä. Vankin tuki teologialle, jossa jumalattomia rangaistaan ikuisesti ilman kidutuksen loppumista saadaan juuri Ilmestyskirjasta (Ilm.14:10-11; 19:20; 20:10-15; 21:8). Vielä uudessa Jumalan luomassa taivaassa ja maassa se tulinen järvi syntisineen on olemassa rangaistuspaikkana kuten jae Ilm.21:8 kuvailee.

Ilmestyskirja on ikuiseen piinahelvettiin uskoville kristityille lupaavin Raamatun kirja. Parempi kuin Matteuksen ja Markuksen evankeliumi, sillä yllä olevia Ilmestyskirjan tekstejä on varsin vaikea selittää niin, että ne istuisivat annihilaatio-oppiin.

Mutta Ilmestyskirjankaan suhteen ei asia ole absoluuttisen selvä, vaan joitain annihilationistisia huomautuksia voidaan kuitenkin oikeutetusti tehdä kritiikkinä tulkinnalle, että Ilmestyskirja todella tarkoittaisi syntisten rankaisemisen tulijärvessä jatkuvan loputtomiin.

Helvetistä loppusanoja

On siis yllättävää, että UT:ssa on näinkin niukka tuki kristikunnan valtavirran uskolle ikuisesti kestävään rangaistukseen syntisille helvetissä. Parhaiten ja todennäköisimmin tätä ikuista helvettiä opetetaan Ilmestyskirjassa ja 2 Tessalonikalaiskirjeessä ja varauksin Matteuksen evankeliumissa. Muut kaksi synoptista evankeliumia (Markus ja Luukas) eivät väitä missään suoraan, että syntisten rankaiseminen jatkuisi ikuisesti (vaikka jumalallinen tuli on ikuista / sammumatonta). Luukkaan teologiassa kadotus voidaan ymmärtää joko paavalilaisittain syntisten tuhoamisena tai sitten ikuisena vaivana.

Vielä vähäisempi on tuki sille aika yleiselle uskolle, että epäuskoiset syntiset ovat jo nyt - heti kuolemansa jälkeen - rangaistuksen alaisena manalassa (tartaros). Tuollainen opetus on lähinnä 2 Pietarin kirjeessä ja Luukkaan evankeliumissa se löytyy kertomuksesta rikkaasta miehestä sekä Lasaruksesta. Mutta on epävarmaa onko Luukas tarkoittanut kertomusta kuitenkaan opetukseksi konkreettisesta kuolleiden tilasta. Lähinnä ko. kertomus tuo esiin sen Luukkaan teologian, että syntisiä rangaistaan heidän tekojensa mukaan, sekä eettisen opetuksen köyhien auttamisen tärkeydestä vanhatestamentillisessa hengessä.

Jeesuksen ristinkuolemasta saatava lisätuki annihilaatio-opille ja yksi vastaväite perinteistä ikuinen helvetti-oppia vastaan.

Klassisen sovitusteologian mukaan Jumalan Poika kärsi ristillä maailman syntien sovittamiseksi, ihmiskunnan lunastamiseksi vapaaksi synnin, Saatanan ja kuoleman otteesta ja tehdäkseen siten tyhjäksi kaikki Saatanan teot. Katsotaan, että Jeesus kärsi rangaistuksen synneistä ihmiskunnan sijaisena. Nyt herää kysymys: kauanko Jeesus oli kuolleena? ”Pitkäperjantain” iltapäivästä sunnuntain aamuyöhön.

Toisin sanoen Jeesuksen muutaman tunnin kärsiminen ristillä ja kuolleena oleminen sunnuntain aamuyöhön asti riitti sovittamaan maailman synnin ja kantamaan ihmiskunnan puolesta helvetin rangaistuksen. Jeesuksen ei tarvinnut kärsiä loputtomiin poistaakseen Jumalan  pyhän vihan ihmiskunnan päältä. Jumala on kuluttava tuli (”sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli”, Hepr.12:29) kaikelle synnille ja katumattomille syntisille.

Jeesuksen lunastustyöhön liittyvä kärsimyksen rajallisuus ja loppuminen tukee sitä, että epäuskoiset jumalattomat tuhotaan kuluttavalla tulella, ajallisesti rajallisella vaivalla, jonka lopputulos on kuitenkin ikuinen ja peruuttamaton. Eikä kadotettujen oletettuja ”kuolemattomia” sieluja (ruumiineen) piinata iänkaiken helvetissä. 

Koska kuolema on synnin palkka apostoli Paavalin mukaan (Room.6), Jeesus ristinkuolemallaan tosiasiassa kärsi sen samaisen synnin seurauksen ja palkan, joita katumattomat syntiset vielä kantavat itse. Jeesus todellakin otti paikkamme ristillä, jotta meidän ei täytyisi kokea sitä synnin palkkaa – kuolemaa, ei loputonta piinaa. Jos se pitäisi paikkansa, että synnin palkka ei ole kuolema, vaan ikuinen kidutus, ei Jeesuksen kuolema ja vähän aikaa kuolleena oleminen haudassa riittäisi ollenkaan maksamaan meidän syntivelkaamme.

Kirjallisuus:

Kari Kuula: Helvetin historia, 2006

Ellicott's Commentary for English Readers

Benson Commentary

Cambridge Bible for Schools and Colleges