Googin sota -kritiikkiä

Goog ja Maagog. Googin sota ja Raamattu. Pikaiseen Kristuksen toiseen tulemiseen uskovien fundamentalistikristittyjen eräs suosittu mutta erikoinen raamatuntulkinta tutkittavana: he väittävät, että Hesekielin kirjan mukaan Venäjä liittolaisineen (Saksa, Iran yms.) hyökkää "lopun aikana" Israeliin, mutta Venäjän eli väitetyn Googin armeija tuhoutuu siellä ihmeellisesti.

Raamatullinen data Googista ja Maagogista

Goog ja Maagog ovat Raamatussa yksilöitä, kansoja ja maita. Maagog on ensinnäkin henkilö: 1 Moos.10:2 ja 1 Aik.1:5 kertovat Maagogin olevan Jaafetin poika. Hesekielin kirjan luvussa 38 Goog on yksilö ja Maagog on hänen maansa.

Nimi Goog Hes.38 jää merkitykseltään epävarmaksi, eikä Hesekiel näytä pitävän nimen merkitystä tärkeänä. Joskus Goog on samastettu Lyydian kuninkaan Gygesin kanssa, mutta monet tutkijat katsovat, että nimi Goog ei viittaa mihinkään historialliseen henkilöön.

Nimet Goog ja Maagog ovat kehittyneet traditioissa heijastaen voimakkaasti Septuagintassa (VT:n kreikannos) ja samarialaisessa pentateukissa ilmenevää Googin ja Maagogin käyttötapaa (niiden myöhäisissä tekstimuunnelmissa esiintyy Googin nimi). Merkittävä tekstihavainto on, että vaikka Maagog mainitaan Genesiksen 10. luvun luettelossa kansoista, ei Goog esiinny siinä lainkaan, mikä merkitsee sitä, että Googin täytyy olla peräisin erilaisesta tai vaihtoehtoisesta käsikirjoituksien lukutavasta.

Näitä vaihtoehtoisia lukutapoja ovat 4 Mooseksen kirjan 24:7, jossa Goog on Oogin asemasta, Esterin 3:1, jossa Goog on Agagiten tilalle sekä 1 Aik.1:5, missä sukuluettelo heijastaa Genesiksen kansojen luetteloa sekä vielä saman kirjan 5. luvun jakeessa 4 (jossa on vaihtoehtoinen lukutapa Goug).

Septuagintassa on lisäksi vielä erikoinen Googin nimen esiintymä Aamos 7:1, missä on vastaavuussuhde kulkusirkkamotiiviin Jooelin kirjassa. Aamoksen ja Jooelin kuvaukset valtaisista kulkusirkkojen armeijoista ja niiden aiheuttamista tuhoista viittaa voimakkaasti siihen, että Goog on myyttinen hahmo. Ilmestyskirjan kirjoittaja - joka ei ole apostoli Johannes raamatuntutkimuksen yleisen kannan mukaan - käyttää samalla myyttisellä tavalla Goog ja Maagog- motiivia symbolina valtaville armeijoille ja niiden vaelluksille kulkusirkkojen tavoin pyrkimättä samaistamaan Googia ja Maagogia tiettyyn henkilöön tai kansaan.

Testamenttien välisenä aikana, kaanoniin kuulumattomassa uskonnollisessa kirjallisuudessa kuten pseudeipigrafisissa (valenimisissä, muinaisten pyhien suurmiesten nimiin laitetuissa kirjoituksissa) Goog ja Maagog esiintyvät useimmin targumeissa, jossa ne nähdään viimeisinä suurina Israelin lopunajallisina vastustajina. Tässä targumilaisessa perinteessä Goog ja Maagog eivät ole enää vain apokalyptisiä hahmoja, vaan nimityksiä käytetään vaihtelevammin.

"Googin sota”, Venäjän johtaman kansainvälisen liittoutuman hyökkäys Israeliin ”lopun aikoina”

Eräs suosituimpia lopunajoista innostuneiden uskovaisten eskatologisista fantasioista on Googin sota: Neuvostoliitto alun perin ja nyttemmin Venäjä muodostaa kansainvälisen liittoutuman, joka lähtee sotaan juutalaisvaltiota vastaan, mutta tuhoutuu kun Jumala itse tekee näyttävän väliintulon tulella ja tulikivellä ja Israel pelastuu (yleensä nämä uskovaiset olettavat tulevan vielä erillisen kolmannen maailmansodan ja/tai Harmageddonin taistelun Googin sodan jälkeen). 

Sivumennen sanottakoon, että kyseisen teorian mukaan ”Mesek” Hes.38:1 tarkoittaa ”Moskovaa”! Mutta näkemys on hölynpölyä.

Tuolla teorialla ”Googin sodasta” ei kuitenkaan ole historiallis-kielitieteellisiä perusteita Vanhan testamentin Hesekielin kirjan luvuissa 38–39. Hesekielin profetia sisältää kauttaaltaan kohtia ja piirteitä, joiden mukaisesti ennustus kuvaa Hesekielin oman ajan poliittisia, sotilaallis-teknologisia ja taloudellisia olosuhteita, eikä profetia sovellu mitenkään nykyaikaan ja moderneihin valtioihin.

Sanottakoon, että Hes.38 Goomer ei ole mikään Germany eli Saksa, vaan nimi viittaa kimerialaisiin, jotka olivat Mustanmeren pohjoispuolella asuva paimentolaiskansa.

Mesek ei tarkoita (kielitieteellisesti ja historiallisesti tutkittuna) mitään "Moskovaa" eikä Tuubal "Tobolskin" kaupunkia Venäjällä, vaan ne ovat 7 vuosisadan kuningaskuntia eaa. keskisessä Anatoliassa eli nykyisen Turkin alueella (tuollainen erikoinen tapa määritellä sanojen merkityksiä siten että ne muistuttavat etäisesti jotain modernia nimeä jossain toisessa kielessä ei kestä kriittistä tutkimusta). Persia on tietysti Iran nykyiseltä nimeltään ja Put on nykyisen Libyan alueella. 

"Roos" ja tulkinta, jonka mukaan se on "Venäjä" on heprean tekstin kannalta kestämätön ja naurettava

1800-luvulla elänyt filologi Wilhelm Gesenius esitti, että Hes.38 rosh tarkoittaa Venäjää (Russia). Modernissa tutkimuksessa kyseinen yhteys roshin ja Venäjän välillä on osoitettu epäuskottavaksi. Heprean rosh - joka käännettiin väärin 1933 kirkkoraamatussa Roosiksi - ei ole sen erikoisempaa kuin "pää" ja "päällikkö". Geseniuksen ajatuksiin perustuu sekin fundamentalistiuskovien (kuten Leo Meller ja monet muut hänen lisäkseen) niin ikään outo ja kestämätön tulkinta, että Mesek on Moskova ja Tuubal on Tobolsk Venäjällä.

Todellisuudessa siis kyseiset nimet viittaavat Mustanmeren rannoilla ja Vähässä-Aasiassa (nykyisen Turkin alueella) asuviin kansoihin. Plinius Vanhemman mukaan 100-luvulla vaikuttaneen piispa Papiaan piispanistuimen paikka Hierapolis Vähässä Aasiassa on yhtä kuin Goog ja Maagog tarkoitti skyyttalaisten hurjaa ratsastajakansaa juutalaisen historioitsija Josefuksen mukaan. 

Hes.38-39 laajempi konteksti on pakkosiirtolaisuuden aika ja sieltä palaaminen Israeliin 500-luvulla eaa.

Profeetta Hesekielin toimintakausi oli 500-luvun alussa eaa. Hesekielin 38-39 lukujen konteksti on laajempi alkaen luvusta 36, missä kuvataan täysin kiistatta vanhan liiton aikaista Juudan ja Israelin (pohjoisvaltakunnan) uskonnollista rappiota (Hesekielin ja muidenkin kanonisten profeettojen näkökulmasta arvioituna), kukistumista ja joutumista pakkosiirtolaisuuteen sekä heidän palaamistaan takaisin Luvattuun maahan, jossa he elävät yhtenäisenä uudestisyntyneenä, elpyneenä kansana yhden daavidilaisen kuninkaan hallinnassa eläen Jahven lakien mukaisesti: Hes.36:3-26,30,33-38; 37:21-28. Ennustuksen mukaan juutalaisten piti asua rauhan tilassa Luvatussa maassa ”ikuisesti” daavidilaisessa teokratiassa ja Jahven pyhäkön piti olla heidän keskellään. 

Kyseessä oli siten vanhan liiton aikaista pakkosiirtolaisuutta ja sieltä paluuta ja luvattua uutta juutalaiskansan kultakautta Palestiinassa koskeva tulevaisuudenutopia, joka ei ole koskaan toteutunut. Israelin valtio on vain eräs Lähi-idän maallinen tasavalta, parlamentaarisesti hallittu demokratia, kun taas raamatullisissa profetioissa ei tiedetä mitään sellaisesta "Israelin valtiosta", eikä tuollainen tavallinen tasavalta ole profetioiden toivon kohde. Profeetat odottivat - virheellisesti, kuten historiankulku osoittaa - Daavidin sukuisen kuninkaan hallitsemaa teokraattista monarkiaa. Ylipäätään Israeliin palasi vain kahden heimon, Juudan ja Leevin, jäseniä ja niistä muista kymmenestä heimosta ei juuri ketään. Ne kymmenen heimoa ovat kadonneet historian hämäriin sulautuen muihin kansoihin.

Googin armeijoiden aseet ovat Hesekielin ajan tekniikkaa ja puuaseita käytetään polttoaineena

Hesekielin mukaan hyökkäävien armeijoiden aseistus on juuri sillä teknologisella tasolla, mikä oli olemassa hänen omana aikanaan: aseet ovat puisia ja lisäksi miekkoja, kilpiä, jousipyssyjä ja kulkuneuvoina ovat hevoset. Googin sodan jälkeen niitä aseita käytetään polttoaineena peräti 7 vuotta (Hes. 38:4,5,15,3,9,10,20; Hes. 39:20).

Juutalaisten ja heidän kaupunkiensakin energianlähteenä on Hesekielin mukaan puu, joka on Googin sotajoukkojen aseista peräisin - Israelin kaupunkien polttoaine ei nykyään ole tietenkään puu.

Hesekiel väittää juutalaisten asuvan turvallisesti vailla muureja, lukkoja ja portteja, mikä on osa Hesekielin ennustamaa Israelin daavidilaista rauhan ja onnen aikaa pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen 500-luvulla eaa. Mutta nyky-Israel ei millään muotoa nauti rauhasta ja turvallisuudesta eikä sitä rauhaa ole ollut Israelin perustamisesta lähtien.

Saba, Dedan ja Tarsis Espanjassa eivät ole kaupan keskuksia enää. Hes.38:13 viittaa Hesekielin oman ajan kauppakeskuksiin (Sabaa ja Dedaniin nykyisen Saudi-Arabian aavikoilla silloisten tärkeiden karavaaniteiden varrella) sekä nykyisen Lounais-Espanjan alueella olevaan Tarsiiseen (se on nykyään Cadiz). 

Nykyaikaisessa maailmantaloudessa saudi-arabialaisella aavikkokylällä ei ole mitään merkitystä eikä Tarsis, nykyinen Cadiz, ole sekään mikään keskeinen kaupan keskus, toisin kuin Hesekielin eläessä.

Noiden mitättömien arabipaikkakuntien ja yhden espanjalaiskaupungin kauppiailla ei siten ole nykyään mitään intressiä udella "Googin" sodankäynnin motiiveista. Sitä paitsi juutalaisvaltio ei itsessään ole mikään globaalin talouden solmukohta, joten ryöstäminen sodan syynä on epäuskottava (Venäjällä itsellään on maailman suurimpiin kuuluvat luonnonvarat).

”Pohjoinen maa” VT:ssä on Mesopotamia, josta tultiin Palestiinaan Israelista katsoen pohjoisen kautta, eikä siis suorinta tietä idästäpäin

Hesekielin mainitsemat muutkin nimet (Mesek, Tuubal, Gomer) liittyvät Vähään-Aasiaan, nykyisen Turkin alueelle kuvaten Assyrian suurvaltakauden kansoja ja niiden asuinpaikkoja. Se, että ne ovat "perimmäisessä pohjoisessa" (38:6) on täysin ymmärrettävä Hesekielen historiallisessa kontekstissa eikä siinä ole mitään mystistä: raamatullisten ihmisten maailmankuvassa heidän tuntemansa maailman "perimmäinen pohjoinen" oli nimittäin varsin lähellä Israelin aluetta, nykyisen Turkin ja Mustanmeren luona.

Ja se termi "pohjoinen maa" itsessään merkitsee VT:n profeetoilla Mesopotamiaa, lähinnä Babyloniaa, jonka käyttämä hyökkäysreitti kiersi Syyrian autiomaan ohitse Israelista katsoen pohjoisen kautta Palestiinaan eikä siis suoraan idästä vaikeakulkuista reittiä pitkin: Jes. 43:6, 49:12, Jer. 1:14, 3:18, 6:22, 16:15, 23:8, 25:9,26, 31:8, 46:10, Sak. 2:10–11. 

On täysin mielivaltaista ja epähistoriallista olettaa, että Vanhan testamentin profeetta-kirjojen "pohjoinen maa" liittyisi mitenkään Venäjään tai vaikka Suomeen (miksei yhtä hyvin vaikka Norjaan, Viroon tai Puolaan, ovathan nekin pohjoiseen päin Israelista?).

Maagog puolestaan ei sijaitse tosiasiassa sen kauempana kuin nykyisen Syyrian alueella, kuten voidaan nähdä eräästä vanhasta pyhää maata kuvaavasta kartasta. Vanhatestamentillisessa käsityksessä maailmasta Mesek sekä Tuubal asuivat maailman (joka israelilaisille oli VT:n kirjoituksien perusteella varsin pieni paikka ja muodoltaan sitä paitsi litteä kiekko) pohjoisimmassa kolkassa.

Lisäksi on merkillepantavaa, että Hesekielin ennustus on läheisesti yhdenmukainen Jeremian 6:22 ennustuksen kanssa. Samoin Jesajalla (Jes.14:24-27) on sama motiivi pakanakansojen hyökkäyksestä Juudaan ja Jerusalemiin ja joukkojen tuhosta Juudan vuorilla. Hesekiel näyttää siten selvästikin liittyvän samaan profeettojen ennustusperinteeseen omana, Hesekielin omaan aikaan ja olosuhteisiin liittyvänä versionaan. Hesekielin mukaan pohjoisesta tulee pakanallinen suurvalta tai liittokunta Juudan kimppuun, mutta ne saavat loppunsa Israelin vuorilla Jahven väliintulon tähden.

Ilmestyskirjan tekijä sijoittaa Googin ja Maagogin tuhatvuotisen valtakunnan jälkeiseen saatanan vihoviimeiseen hyökkäykseen taivaallista Jerusalemia vastaan

Ilmestyskirjan tekijä viittaa jakeessa 20:8 Hesekielin kuvauksiin Googista ja Maagogista ja tekee niistä apokalyptisessä kuvasarjassaan maan neljän kulman pakanakansoja, joita saatanan sanotaan johtavan harhaan. Mutta tämä luvun 20 sota "pyhien leiriä", Jerusalemia, vastaan tapahtuu tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen ja siten myös Harmageddonin taistelun (Ilm. 16:16) jälkeen. Niinpä Ilmestyskirjan tekijällä on mielessään kokonaan toisenlainen tulevaisuudenkuva, jossa Goog ja Maagog ovat mukana, kuin kristittyjen populaareissa "Googin sota on Venäjän johtama hyökkäys Israeliin"-teoriassa. 

Ilmestyskirjan tekijän teologisena tähtäyspisteenä on Jumalan lopullisen voiton korostaminen, eikä tyydyttää uteliaisuutta joidenkin konkreettisten kansojen tai valtionpäämiesten teoista, vaan Goog ja Maagog pysyvät kasvottomina ja nimettöminä pakanallisina laumoina Jumalan vihollisia. Kyseessä on pikemminkin universaali kuin mikään etninen ryhmä.

Ilmestyskirjan tekijällä Hesekielin profetia muovautuu "tuplalopuksi": ensin Harmageddonin suuri taistelu (luvut 16 ja 19), sitten Jeesuksen tuleminen kuninkaana, tuhatvuotinen valtakunta ja jälleen saatana päästetään vapaaksi masinoimaan vielä kerran suuren taistelun Jerusalemia ja "pyhiä" vastaan, kunnes taivaasta iskevä tuli tuhoaa nämäkin sotajoukot.

Eipä kenenkään kannattaisi enää odotella varsinkaan Hesekielin kirjan perusteella jotain Venäjän käynnistämää hyökkäyssotaa Israelia vastaan. Semminkin kun koko tuollainen Googin sota ei esitä mitään roolia Uuden testamentin kristillisessä eskatologiassa.

Kirjallisuutta:

Sverre Bøe: Gog and Magog: Ezekiel 38–39 as Pre-Text for Revelation 19, 17–21 and 20, 7–10. Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament 2/135 Tübingen: Mohr Siebeck, 2001

Robert M. Price: The Paperback Apocalypse. How the Christian Church Was Left Behind, 2007 

Englanninkielinen Wikipedia, artikkeli Gog and Magog

Olemattomia ristiriitoja kristinuskossa

Toki voidaan löytää ristiriitoja ja jännitteisiä opetuksia, oppeja ja kertomuksia kristinuskosta ja varsinkin Uudesta testamentista. Mutta ei kaikki kristinuskossa ole vain jotain ristiriitaisuutta. On myös sellaisia "ristiriitoja", joita kristinuskon kriitikot (ateistit ja muutkin) ovat keksineet syyttä suotta, kun eivät ole malttaneet perehtyä aiheeseen tarkemmin.

Tässä artikkelissa esittelen kaksi sellaista perusteetonta ja olematonta ristiriitaa, joita jotkut kriitikot ovat esittäneet. Sekä asialliset vastaukset, jotka poistavat nuo olemattomat ristiriitaisuudet.

Ensimmäinen väitetty ristiriita: jumaluuden olemus

On väitetty seuraavaa kriitikon taholta:

"Jumala on olemassaolon perusta, tai itse olemassaolo tai todellisuus, joka ei ole riippuvainen mistään muusta, tai jokin muu tuollainen epämääräinen muotoilu JA Jumala on rakastava isä".

Eli on asetettu vastakkain kaksi erilaiselta näyttävää määritelmää Jumalasta ja sitten ollaan näkevinään noiden olevan ristiriidassa keskenään.

Tämä mainittu Jumalan kuvaus on tomistinen eli korkeaskolastikko Tuomas Akvinolaisen ajatteluun perustuva keskiajalta. Vaikka se on historiallisesti suosittu, sillä on nyt erilainen asema. Monet evankeliset ja muut kristityt tunnistautuvat (tietämättään) teistisiksi personalisteiksi. Teistinen personalismi väittää, että Jumala on henkilö (persoona, eikä siis jokin epämääräinen voima tai energia tms.). Siinä tapauksessa ei olisi mitään ristiriitaa. 

Jumala siis modernimmassa ajattelussa on persoona, rakastava taivaallinen Isä ja silti myös omalla persoonallisella tavallaan olemassaolon perusta. Välttämätön tosiolevainen, jonka olemassaolo ei todellakaan riipu jostain muusta, vielä perimmäisemmästä.

Toinenkin vastaus voidaan antaa osoittamaan yllä olevan väitetyn ristiriidan aiheettomuus Jumalan määrittelyissä.

Ensimmäinen määritelmä on filosofinen muotoilu, toinen on runollinen muotoilu. Jumala on kuin isä, koska Jumala on olemuksemme lähde. Jumala on rakastava, koska Jumala on epäitsekäs. Eli Jumala ei tee mitään omaa itsekästä etuaan tavoitellakseen, vaan tarjoaa  vain hänen oman olemuksensa hyvyyden silkasta armosta ja lahjaksi niin hyville kuin pahoille. 

Jumaluus voidaan aivan hyvin ja ristiriidatta kuvata sekä filosofisesti että runollisesti, vertauskuviakin käyttäen ja molemmat ovat tosia kuvauksia, tehty vain eri tulokulmista.

Toinen väitetty ristiriita kristinuskossa: tietoa Jumalasta ei ole ja on kuitenkin

Tällaistakin toisinaan väitetään kristinuskon arvosteluissa.

"Me emme voi ymmärtää Jumalaa / Jumala on salattu JA toisaalta kuitenkin kristityillä on kaikenlaisia hyvin tarkkoja ja yksityiskohtaisia määritelmiä jumaluudesta sekä etenkin väitteitä siitä, mitä Jumala tahtoo, odottaa, käskee ja miksi."

Vastaus jälkimmäiseen väitettyyn ristiriitaan. Kristityt myöntävät, että Jumalaa ei voida täysin ymmärtää ja että Jumalassa on asioita, joita emme koskaan ymmärrä tai voi tietää. Mutta samalla kristityt uskovat, että jumalallisen ilmoituksen avulla Raamatussa Jumala on antanut ihmisten tietää tietyt totuudet hänestä ja hänen tahdostaan ihmisten suhteen. Joten mitään ristiriitaa ei ole.

Jatkan vielä väitteeseen vastaamista. Jumalan olemus on luonnostaan kaiken käsitteellisen ymmärryksen ulkopuolella. Mutta se ei tarkoita sitä, ettemme voi tietää mitään Jumalasta, eivätkä kristityt sellaista väitäkään. 

1) meillä on jonkin verran implisiittistä kokemusta Jumalasta oman olemuksemme kautta (muistaen, että Jumala on kyseisen olemuksemme perusta luojana. Eli meillä on omatunto, tunteet ja järki, jotka kaikki Jumala on antanut meille käyttöömme). Lisäksi moni on kokenut Jumalan johdatusta ja kuullut suorastaan Jumalan puhuvan hänelle eri tavoin, antaen tietoa itsestään ja suunnitelmistaan.

2) sillä, joka pyrkii pyhyyteen voi olla melko selkeä ja intiimi tunne Jumalasta, vaikka kukaan ei koskaan pääse ymmärtämään ja tietämään jumaluutta täydellisesti.

3) voimme sanoittaa tämän kehittyvän jumaluutta koskevan ymmärryksen näkökohtia Pyhän Hengen valaistessa ymmärrystämme Jumalasta, vaikka emme saavuta täydellistä tietoa Jumalasta, eikä Pyhä Henki ilmaise kaikille uskoville samoja asioita. Ei edes samalla tavalla.

4) sillä, jolla on jonkin verran kokemusta pyhyyden tiellä voi alkaa havaita, millainen toiminta edistää pyhyyttä ja mitkä asiat ovat haitallisia pyhittymiselle.

5) kristityt uskovat, että Jumala on antanut ilmoituksen itsestään Raamatussa ja antanut Henkensä avulla ohjausta tämän ilmoituksen ymmärtämiseen - vaikkakin ilmoitus Raamatussa ei ole täydellinen ja kaikenkattava.

Näin siis Jumala on ristiriidattomasti toisaalta salattu ja ymmärryksemme yläpuolella, mutta toisaalta voimme tietää hänestä jotakin. Nimittäin sen, mitä Jumala on ilmoittanut Raamatussa (erityinen ilmoitus) ja luonnossa (yleinen ilmoitus). Ja pyhitykseen pyrkiminen auttaa ymmärtämään jumaluutta niissä puitteissa, kuin se on uskovalle mahdollista tässä elämässä.

Itsemurha ja Raamattu -syntiäkö?

Ensiksi, jos sinä pohdit itsemurhan tekemistä ja kärsit sellaisista ajatuksista, niin hakeudu nopeasti mielenterveysammattilaisten hoidettavaksi ja hanki ylipäätään apua elämäntilanteesi kohentamiseen. Elämä aina kuolemisen voittaa, joten kannattaa jättää itsemurha tekemättä.

Tässä artikkelissa tuon esiin aineistoa, joka Raamatussa liittyy itsemurhaan. Tarkastelussani on erityisesti yksi tietty teologinen kysymys, joka on herättänyt vastakkaisia tulkintoja kristikunnassa: onko itsemurhan tekeminen riidattomasti synti Raamatussa ja seuraako sellaisesta teosta joutuminen helvetin piinaan Raamatun mukaan?

Lyhyesti laitan itsemurhan Raamatussa lisäksi historiallis-kulttuurisiin puitteisiinsa kertoen, mitä antiikin maailmassa ajateltiin yleensä itsemurhasta (suhtautuminen itsemurhaan oli toisenlaista kuin nykyään).

Vanhan liiton kymmenen käskyn laki: kieltääkö käsky "älä tapa" myös itsemurhan? Tappaminen mooseslaisessa lakiliitossa

Dekalogi (kymmenen käskyä) sisältää lyhyen käskyn "älä tapa" (2 Moos.20:13). Mistä siinä on kysymys? Toisin kuin jotkut virheellisesti olettavat, se käsky ei ole kaikenkattava kielto kaikkea tappamista kohtaan. Todellisuudessa eksegeettisesti kyse on siitä, että käsky kieltää israelilaista murhaamasta toista israelilaista. Eikä sitä, että kaikki mahdollinen tappaminen olisi kielletty syntinä. Mooseksen laki päinvastoin sisältää monia tekoja, joiden tekijät tuli Jumalan nimenomaisten käskyjen perusteella tappaa rangaistukseksi synneistään. Jumala itse kuvataan Mooseksen laissa noiden tappamiskäskyjen antajana.

Lisäksi israelilaiset saivat - Jumalan käskyn ja luvan mukaisesti - tappaa sodissa. Niin valloitussodissa kuin puolustussodissa he saivat tappaa kaikki vihollisensa, jopa kokonaisia kansoja. Eläinten tappamistakaan ei Mooseksen laki kiellä, vaan jälleen Jumala itse vaati ja käski suorittamaan eläinten tappamisia ja uhraamisia säännöllisesti vanhan liiton jumalanpalveluksen puitteissa (lisäksi "puhtaita" eläimiä sai tappaa ruuaksi ja syödä niiden lihan).

Eikä mikään näistä mainituista tappamisista ollut vastoin dekalogin käskyä "älä tapa", sillä kyseessä ei ole israelilaisen suorittama murha toisen israelilaisen surmaamiseksi noissa tilanteissa.

Itsemurhaakaan ei koske käsky "älä tapa", sillä vaikka moni uskoo kyseisen käskyn tarkoittavan myös itsemurhaa, ei missään kohtaa Vanhassa testamentissa eikä Uudessa testamentissa esitetä sellaista teologista näkemystä. Ei myöskään mitään moraalista tuomiota itsemurhan tekijöille. Koskaan ei Raamatun kirjoituksissa liitetä käskyä "älä tapa" itsemurhaan, eikä itsemurhia tuomita synniksi vetoamalla kyseiseen dekalogin käskyyn.

Niinpä voidaan todeta Raamattuun perustumattomaksi myöhempien aikojen kristillinen tulkinta, jonka mukaan itsemurha on synti, koska käsky "älä tapa" kieltää (väitetysti) sellaisen teon. Kyseinen tulkinta ei esiinny Raamatun kirjoissa, vaan on vasta myöhempää kirkollista teologista kehitystyötä.

Itsemurhan tekijöitä Vanhassa testamentissa

Raamatusta löytyy seitsemän kiistatonta tapausta, joissa on kyse itsemurhan tekemisestä tavalla tai toisella. Huolellinenkaan lukija ei löydä yhdestäkään kertomuksesta tuomiota niille henkilöille itsemurhan tekemisen tähden (ei Raamatun kirjoittajilta eikä Jumalalta, jos Jumalaan edes viitataan noissa kertomuksissa).

Raamatun kertojien asenne itsemurhaa kohtaan vaihtelee lähestulkoon arvostavasta neutraaliin tai muuten tulkinnanvaraiseen (siis vain yhdessä Uuden testamentin tekstissä voidaan asiallisesti tulkita itsemurha-aikomus synniksi, mutta tulkinta ei ole yksiselitteinen). Kertaakaan itsemurhaa noissa Vanhan testamentin kertomuksissa ei tuomita syntinä, eikä käskyn "älä tapa" rikkomisena. Koskaan Raamattu ei uhkaa VT:ssa tai UT:ssa itsemurhan tekijöitä ikuisella piinahelvetillä rangaistukseksi itsensä surmaamisesta jonakin anteeksiantamattomana syntinä.

Itsemurhatapaukset Vanhassa testamentissa:

1. Abimelek, joka taistelussa vahingoittuneena pyysi aseenkantajaansa tappamaan hänet, eli tavallaan avustettu itsemurha ja haluttu kuolema, jotta ei päästäisi sanomaan naisen surmanneen Abimelekin (Tuom.9:52-55). 

2. Ahitofel, joka meni kotiinsa ja järjesti talonsa asiat ja päätteeksi hirtti itsensä (kun hänen antamaansa neuvoa ei oltu noudatettu). Ahitofel haudattiin itsemurhansa jälkeen isänsä hautaan, aivan kuten luonnollisellakin tavalla kuollut henkilö olisi haudattu. Kertomus on täysin neutraali ja asian toteava, ilman mitään tuomiota Ahitofelille (2 Sam.17:23).

3. Israelin kuningas Simri, joka tappionsa jälkeen poltti tulella palatsin surmaten siten itsensä tulipalossa. Simrin kerrotaan kuolleen syntiensä tähden, koska hän oli kulkenut "Jerobeamin teitä" ja tehnyt vääryyttä sekä johdattanut Israelin synnintekoon. Mutta Simrin kuolintapaa ei Raamatussa tuomita eikä moitita synniksi, eikä väitetä Simrin lisänneen syntikuormaansa itsemurha tekemällä (1 Kun.16:15-19).

4-5. Saul ja hänen aseenkantajansa. Sotilaallisen tappion jälkeen Saul heittäytyi omaan miekkaansa näin tappaen itsensä ja samalla tavalla surmasi itsensä myös Saulin aseenkantaja. Saulin motiivi kuolla oli välttää joutumasta filistealaisten häväistäväksi (1 Sam 31:1-13 ja 1 Aik.10:1-14).

6. Simson, joka aiheutti itselleen kuoleman kostaessaan filistealaisille, tappaen kuollessaan enemmän vihollisia kuin elämänsä aikana. Itse asiassa Jumala kuuli Simsonin rukouksen ja antoi Simsonille yli-inhimilliset voimat koston toteuttamiseksi, joten Jumala oikeastaan hyväksyi sen, että kostonsa ohessa Simson kuoli oman käden kautta. Tuomarien kirjan tekijä vaikuttaa suhtautuvan melko positiivisesti Simsonin tekoon, jolla hän aiheutti itselleenkin kuoleman kostamisen ohella (Tuom.16:26-31).

Ei oppia helvetistä vanhassa Israelin uskonnossa

Mainittakoon vielä, että kertaakaan Vanhassa testamentissa noiden itsemurhatapauksien yhteydessä ei väitetä, että itsemurhan tehneet miehet joutuivat helvettiin piinattavaksi, koska itsemurha oli synti, josta Jumala heitä rankaisee ikuisesti. Ylipäätään Israelin uskonnossa ei edes ollut mitään oppia tuonpuoleisesta helvetistä (jonkinlainen viite helvettiin on lähinnä vain nuoressa Danielin kirjassa ja se helvetti on vasta aikojen lopussa).

Kuolemassa kuollaan kokonaan VT:n mukaan ja ihmisestä jää jäljelle varjomainen olemassaolo tuonelassa. Sama ”loppusijoituskohtalo” tulee sekä hurskaille että pahantekijöille vanhassa Israelin uskonnossa.

Itsemurha Uudessa testamentissa

Itse asiassa jotkut ovat katsoneet, että myös Jeesus teki itsemurhan ainakin jossain mielessä, koska vastarintaa tekemättä hän antautui tapettavaksi ristillä ja suorastaan pyrki kuolemaansa (saadakseen suoritettua sovituksen ihmisten pelastukseksi synneistä).

Varmaan kuuluisin itsemurhan tekijä Raamatussa on Juudas Iskariot eli se Jeesuksen opetuslapsi, joka kavalsi Jeesuksen. Matteus tulkitsee Juudaksen hirttäytymisen kuoliaaksi katumuksen tekona (metamelētheis). Juudas katui tekoaan ja palautti rahat myöntäen tehneensä synnin kavaltaessaan Jeesuksen. Ks. Matt.27:3-10.

Näyttää siltä, että Matteus tulkitsee Juudaksen itsemurhan sovituksen tekemisenä, koska Juudas otti päälleen kannettavakseen rangaistuksen teostansa (4 Moos.35:33, myös 3 Moos.24:17). Uudesta testamentista ei kuitenkaan löydy mitään viittaustakaan sellaiseen käsitykseen, että se itsemurhan tekeminen oli synti, joka vain entisestään kasvatti Juudaksen syntitaakkaa.

Uuden testamentin kirjoittajat eivät tuomitse Juudaksen tekemää itsemurhaa, eivätkä väitä Juudaksen joutuneen sen tähden vielä erityisesti helvettiin. Matteus näkee Juudaksen itsemurhan pikemminkin ratkaisuyrityksenä hänen tuntemaansa syyllisyyteen, koska Juudas oli kavaltanut Jeesuksen, eikä suinkaan tekona, joka lisäsi entisestään Juudaksen syyllisyyttä ja tuomionalaisuutta.  

Itsemurhan tekemisen aikomus Apostolien teoissa: älä vahingoita itseäsi! Raamatun ainoa mahdollinen teksti, jonka perusteella itsemurha on tulkittavissa synniksi

Uudesta testamentista Apostolien tekojen luvusta 16 löytyy vielä yksi asiaankuuluva teksti. Ap.t. 16:25-34 kertomuksessa Paavali ja Silas olivat joutuneet vankilaan. Vankilan vartija luuli vankien paenneen ja hän aikoi tehdä itsemurhan miekkansa avulla. Paavali kuitenkin ennätti estämään vartijan aikomuksen. Paavali huusi vartijalle, että älä tee itsellesi mitään pahaa / älä vahingoita itseäsi, sillä me kaikki vangit olemme täällä. Kertomuksessa vartija sitten tulee uskoon ja ottaa Paavalin sekä Silaksen kotiinsa.

Tässäkään kertomuksessa ei esiinny mitään tarkempaa itsemurhan teologista käsittelyä, eikä tekstissä suoraan sanota itsemurhaa synniksi, josta seuraisi helvettiin joutuminen (Paavali tuskin edes aitojen kirjeidensä perusteella uskoi ikuiseen piinahelvettiin).

Se, mitä ko. kertomuksesta voidaan teologisesti päätellä, on että itsemurhaa Paavali ja Apostolien tekojen kirjoittaja eivät pitäneet hyvänä ratkaisuna ongelmiin.

Itsemurha on kertomuksessa pahan tekemistä itselle. Itsensä vahingoittamista, josta tulisi pidättyä. Kristilliseen uskoon kuuluu pyrkimys ihmisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja halu pelastaa ihmiselämä elämän tuhoamisen asemasta. Ja tuoda kaikille tiedoksi ennen heidän kuolemaansa pelastuksen tie ikuiseen elämään Kristukseen uskomisen kautta (jos siis vartija olisi ehtinyt tappaa itsensä niin häneltä olisi jäänyt kuulematta ja uskomatta evankeliumi pelastuakseen tulevalta tuomiolta aikojen lopussa, joten itsemurha olisi ollut pelastuksen menettämisenä vahingon aiheuttamista itselleen).

Mutta ei tässäkään kertomuksessa käytetä perusteluna vetoamista dekalogin "älä tapa" -käskyyn. Tähän Apostolien tekojen kertomukseen itsemurha-aikomuksesta soveltuu taustaopetukseksi Vanhan testamentin puolelta lähinnä Saarn.7:17, jossa sanotaan, että älä ole liian jumalaton äläkä ole tyhmä: miksi kuolisit ennen aikaasi? Elämä on siis tarkoitettu elettäväksi loppuun asti, eikä sitä pidä tahallisesti lyhentää. Niinpä kannattaa välttää ääripäitä eli ei pidä olla liian hurskas eikä liian jumalaton, jottei lyhentäisi elämänsä pituutta (Saarnaajan mukaan).

Kuitenkin Apostolien tekojen kertomus voidaan Paavalin sanojen osalta tulkita niinkin, että itsensä tappaminen (itselleen siis pahan tekeminen) on Paavalin teologiassa syntiä (peruste teon syntisyydelle on johdettu sitten muualta kuin dekalogista kyseisen kertomuksen sisällön perusteella). Jos tuollainen tulkinta on selitysopillisesti pätevä, on tämä Apostolien tekojen kertomus ainoa teksti koko Raamatussa, missä tehdään sellainen päätelmä.

Suhtautuminen itsemurhaan antiikin aikana

Itsemurhaan antiikin maailmassa ei liittynyt samoja kielteisiä merkityksiä kuin nykyään. Kreikkalais-roomalaisille filosofeille itsemurha oikeassa tilanteessa merkitsi ”jaloa kuolemaa”. Sokrates (469–399 eaa.) päätti juoda myrkkyä sen sijaan, että olisi lähtenyt maanpakoon. Sokrateen valintaa suurin osa tuolloin vaikuttaneista filosofisista kouluista kannatti innokkaasti. Jos itsemurha toteutetaan mm. maan tai ystävien takia tai esimerkiksi taistelukentällä vangitseminen välttämiseksi, itsemurha oli jalo kuolema antiikin maailman ihmisille.

Muutama Raamatussa esiintyvä itsemurhatapaus sopii hyvin antiikin jalon kuoleman ihanteisiin. Esimerkiksi Saulin kuolema on hämmästyttävän läheinen tapaus kreikkalaisen kenraalin Publiuksen kuoleman kanssa. Publius vastaavalla tavalla taistelukentällä haavoittuneena käski haarniskankantajansa tappaa hänet.

Lopputoivomus

Jos sinä koet halua itsemurhan tekemiseen, niin vetoan vieläkin, että hakeudu ammattiauttajien vastaanotolle ja koeta saada voimia kohentaa elämäntilannettasi. Älä tee mitään peruuttamatonta. Elämä on kuitenkin elämisen arvoista loppuun asti ja moniin ongelmiin löytyy kyllä apua.

Jeesus ja Egyptin farao

Faraoiden Egypti on Raamatun ja läntisen kulttuurin yksi alkulähde. Mitä yhteistä on Jeesuksella ja Egyptin faraolla? Egyptiläinen kulttuuri juutalais-kristillisen uskon eräänä juurena sekä kristinuskon keskushenkilö Jeesus. Mitä kosketuskohtia löytyy Egyptin muinaisen uskonnon ja Raamatun sekä kristinuskon välillä?

Jeesus ja farao: molemmat olivat jumalan siittämiä jumalan poikia

Jeesuksella ja Egyptin faraoilla on yhteistä enemmän kuin äkkiseltään ehkä arvaisi. Ei olekaan yllättävää, että juuri Egypti oli kristillistä uskoa kohtaan vastaanottavaista aluetta ja edelleen Egyptissä on koptilainen kirkko, joka käyttää Egyptin muinaisen uskonnon ankh-ristejä symboleinaan ja muutenkin koptikirkko säilytti useita muinaisen Egyptin uskonnon ideoita. 

Juuri Egyptissä gnostilaisuuskin oli elinvoimaista ja sieltä on löytynyt paljon gnostilaista kirjallisuutta. Egyptiläinen uskonnollinen ilmapiiri ei ollut jäykkää dogmaattista kirjauskonnollisuutta, vaan suvaitsevaista ja joustavaa opillisesti ja egyptiläiset omaksuivat uskonnollisia vaikutteita hellenistisestä kulttuurista kreikkalais-roomalaisella kaudella. Egyptin vanhan faraonisen uskonnon viimeinen pakopaikka, Isiksen temppeli Filen saarella säilyi peräti 530-luvulle jaa.

”Jumalan poika, jumalan siittämä, ihmisen synnyttämä; ihminen, mutta jumala – näillä attribuuteilla kuvataan Jeesus Kristusta, mutta näillä voidaan viitata myös faraoon, muinaisen Egyptin jumalkuninkaaseen. Kristityt laskevat, että Kristus syntyi 2000 vuotta sitten, mutta uskonnollinen ajatus jumalan pojasta ihmisten hallitsijana on Lähi-idän alueella paljon vanhempi. Egyptissä sen jäljet voidaan johtaa 3000-luvulle eKr.” (Mia Rikala s.71 teoksessa Uskontojen risteyksessä: Välimeren alueen uskontojen juurilla. Hämeen-Anttila (toim.), 2001.

Kyseessä ei ole Egyptin uskonnollisuudessa kuten ei muutenkaan uskontojen ja kulttuurien kehityksessä mikään jyrkkä rajaviiva, jossa jokin uskonto loppuu ja tilalle tulee kuin tyhjästä jotain ihan uutta ja erilaista. Kysymys on uskonnollisten perinteiden vähittäisestä, hitaasta, monesti miltei huomaamattomasti tapahtuvasta muuttumisesta dynaamisessa muutosprosessissa (Rikala, s.71).

Farao korvautui vähitellen, 300-400 –luvuilla Jeesuksella. Jeesus sopi egyptiläisille hyvin uudeksi ”faraoksi”, sillä muinaisessa Egyptissä oli kuninkaan jumaluus perusteltu samaan tapaan kuin evankeliumit perustelevat Jeesuksen jumalallista alkuperää ja erityisasemaa (Rikala, s.82). Egyptin keskivaltakunnan (1975–1640 eaa.) aikaisesta papyrus Westcarin ihmeistä farao Kheopsin hallituskaudella (2551–2528 eaa.) ilmenee hyvin jumalkuninkaan syntymyytti, jossa on monta kosketuskohtaa Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kertomuksiin Jeesuksen syntymästä ja varhaislapsuudesta. Kheopsin hoviin oli prinssi Hordjedefin pyytämänä kutsuttu velho nimeltä Djedi, joka kertoi kuninkaalle, miten seuraavan hallitsijasuvun kuninkaat syntyvät ihmeellisesti (vrt. idän maagit kuningas Herodeksen luona).

”Papyrus Westcarin sanamuodossa on useita yhtymäkohtia niin Matteuksen kuin Luukkaankin evankeliumeihin, joissa kerrotaan Jeesuksen olemuksesta (ihminen vai Jumala) ja tulevasta syntymästä. Yhteistä Papyrus Westcarin jumalkuninkaiden synnylle ja kristilliselle traditiolle on myös niin sanottu Herodes-motiivi (vrt. esim. Matt:2:3–13). Egyptiläisessä tarinassa Kheops huolestuu Djedin kertomasta uusien kuninkaiden syntymästä ja haluaa tietää, mistä hän voisi löytää Ruddedetin ja milloin synnytys tapahtuu…Jumalan synnyttäneen naisen ja lapsen vainoamisesta päästään edelleen Egyptin kuuluisaan Osiris-myyttiin ja Isis-jumalattareen” (Rikala, s.83).

Tarinan Ruddedet on Ra-jumalan ylipapin puoliso, jolle auringonjumala Ra on siittänyt uudet kuninkaat. Ruddedet joutui salaa synnyttämään kolme kuningasta (hänen palvelijattarensa uhkasi kertoa Kheopsille, että Ruddedet oli synnyttänyt ne kolme poikaa).

Kristillinen ylösnousemusko ja toivo kuolemanjälkeisestä onnesta paratiisissa

Kristillisellä ylösnousemususkollakin ja ikuisen elämän toivolla kuolleiden onnellisessa valtakunnassa on silläkin egyptiläiset juuret samoin kuin monoteismillä eli uskolla yhteen ainoaan jumalaan. Kumpaisetkin uskomukset ja ajatukset tunnetaan faraoiden ajan Egyptin uskonnollisuudessa.

”Egyptiläisen Osiris-jumalan kuolema ja ylösnousemus ovat kenties olleet taustana kristinuskon keskeisimmillekin ajatuksille. Ellei Osiris olisi kuollut ja ylösnoussut, ei vainajille olisi myöskään tarjoutunut tilaisuutta viettää ikuista elämää läntisten vuorten takana sijaitsevilla Ialun rehevöivillä niityillä. Egyptiläinen paratiisioppi kiehtoi Aleksanteri Suurtakin…” (Rostislav Holthoer: Muinaisen Egyptin kulttuuri, s.146).

Israelilaisen uskonnollisuuden ja egyptiläisen kulttuurin hengen yhteenkuuluvuus

Osa Salomon nimissä (virheellisesti) kulkevista Raamatun sananlaskuista juontaa juurensa Egyptiin. Egyptiläiset pitivät viisaiden miesten opetuksia kirjallisuutensa helminä ja heidän viisaita lauselmiaan lainattiin muualla maailmassa ja pidettiin ”todella viisaina” (Holthoer, s.101). Moni egyptiläisten viisaiden sanonnoista kulkeutui myös israelilaisten Vanhaan testamenttiin ”Salomon” nimissä joko täysin sellaisenaan tai muunneltuina ja sen tähden jälkimaailma on virheellisesti antanut niistä kunnian israelilaisten tarunhohtoiselle kuninkaalle Salomolle. Lainaamisen suunta (Egyptistä Vanhaan testamenttiin) on täysin kiistaton, sillä egyptiläinen viisaus on paljon vanhempaa kuin Israelin uskonto, tarunhohtoinen kuningas Salomo ja kaikki VT:n kirjoitukset.

Oleellisinta on huomata, että heprealaisen ajattelun hengen ja egyptiläisen hengen välillä oli yhteenkuuluvuutta, sukulaisuutta. Ne eivät olleet toistensa jyrkkiä vastakohtia vailla merkille pantavaa yhteistä ”rajapintaa” niin että israelilaisten voisi väittää olleen jossain ainutlaatuisessa henkisessä eriössä ja kulttuurisessa tyhjiössä, missä heillä olisi ollut täysin omanlaiset, uniikit uskomukset ja maailmankuva. Ei ole senkään puolesta ollenkaan ihme, että egyptiläinen viisaus löysi tiensä Vanhaan testamenttiin kun se tunnettiin kauempanakin Lähi-idässä (kuten monet muutkin egyptiläisen kulttuurin aineelliset ja henkiset saavutukset, joita matkittiin eri puolilla Lähi-itää). 

Elävien hallitsijaksi tuli jumalan poika Horus, vapahtajajumala. Faraot olivat Egyptissä Horus-jumalan inkarnaatioita. Osiris meni länteen, Amentetiin, missä hän hallitsee kuolleita. Niin syntyi tuonpuoleinen onnen paikka, Lännen maa, jossa kaikki on paratiisillista Ialun vehreillä kentillä. Mutta Ialuun ei noin vain päästy, vaan vainaja tuomittiin kuoltuaan ns. viimeisellä tuomiolla Molempien Totuuksien salissa, jossa kuolleen oli todistettava synnittömyytensä kertomalla ensin, mitä pahaa hän ei ollut tehnyt ja sitten mitä hyvää hän oli tehnyt. Sydän punnittiin jokaisen tunnustuksen jälkeen totuuden sulalla vaa’an avulla: jos vaaka oli tasapainossa, vainaja pääsi Ialuun, jos sydän oli painavampi kuin sulka hänet tuomittiin ikuiseen kadotukseen (”Syntisen nielijän” kitaan) . 

”Kuinka paljon egyptiläinen ajatusmaailma onkaan saattanut vaikuttaa omaamme? Osiris-myytti tuo mieleemme Kainin ja Aabelin, Herodeksen lapsivainon ja Neitsyt Marian. Kysymys ei välttämättä ole pakanallisuudesta kristinuskosta, vaan päinvastoin kristinuskosta pakanallisuudessa. Uskommehan Jumalan olevan ikuinen! Ajatus lunastuskuolemastakin tuo mieleen Osiriksen. Ellei Osiris olisi kuollut ja ylösnoussut, ei olisi ollut haudantakaista elämää Viimeisen tuomion läpikäyneelle. Pahan tuomion saaneet joutuivat ikuiseen kadotukseen Syntisen Syöjän kitaan. Viimeistä tuomiota kuvaava maalaus, joka on 1400-luvulla rakennetussa Ärentunan kirkossa Uplannissa, esittää Vapahtajaa tuomitsemassa kuolleita autuuteen ja kadotukseen. Autuaat kulkevat oikealle ja kadotetut vasemmalle – helvetin lohikäärmeen kitaan. Eikö tässäkin ole kysymyksessä kulttuurilinkki muinaiseen Egyptiin? ” (R. Holthoer teoksessa Pentikäinen – Pentikäinen, s. 251).

Lisätietoa:

Uskontojen risteyksessä: Välimeren alueen uskontojen juurilla. Hämeen-Anttila (toim.), 2001

Rostislav Holthoer: Muinaisen Egyptin kulttuuri, 1995

Juha Pentikäinen, Katja Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa, 2. painos, 1993

Uskontokritiikistä arvioita 2 

Jatkoa ykkösosaan tätä aihetta. Kritiikkiä erityisesti eräiden vapaa-ajattelijoiden käsityksille ja oletuksille uskonnosta ja uskovaisista.

Jotain voi olla olemassa, vaikka tieteen avulla sitä ei pystytä havaitsemaan

On lisäksi tunnettua, jo tieteenkin puitteissa, että voi olla olemassa jotain, vaikka sitä ei voida suoraan nähdä eikä muutenkaan havaita: tähtitieteessä esimerkiksi suurin osa universumista on tutkijoille havaitsemattomissa (pimeää ainetta ja pimeää energiaa).Osa kosmologeista olettaa olemassa olevaksi multiversumin, vaikka sitäkään emme voi havaitsemalla todentaa oikeaksi teoriaksi (Enqvistin havaintoteoriassa meidän pitäisi hylätä multiversumi, koska sitä ei voida havaita, edes periaatteessa). Se, että jotain ei voida havaita tieteen keinoilla, ei vielä todista aukottomasti, että sitä ei ole olemassa.

Enqvist: uskovaisten ajattelussa ei ole "rationaalisuudella" eikä "todellisuustajulla" paljon sijaa

Enqvist lataa sivulla 162 täysillä: hänen mukaansa se, että alkukristityt pitivät Lucretiuksen oppeja "mielettömyytenä" osoittaa uskovilta puuttuvan rationaalista ajattelua ja todellisuustajua:

"...rationaalisella ajattelulla ja todellisuustajulla ei ollut silloin eikä ole vieläkään uskovaisen ajatuksissa paljon sijaa. Selvää on, että he eivät olisi uskovaisia, jos heidän ajattelunsa olisi rationaalisempi ja maailmankuvansa todellisuustajuisempi. Juuri nämä luonteenpiirteet tekevät heidät otollisiksi uskonnon todellisuudelle vieraalle maailmankuvalle" (s.162-163).

Enqvistin retoriikkaa on jälleen kyseenalaista, mutta tällä erään kiinnitän huomiota siihen, että hänen "teoriansa" siitä, miksi ihmisillä on uskonnollisia uskomuksia, on aivan virheellinen ja pinnallinen. Enqvistiläinen uskovaisuuden syntyteoria on samaa sarjaa sen eräiden ateistien kysymyksen kanssa, että "miksi olet luopunut järjen käytöstä?"

Virheellinen teoria uskonnollisen uskon alkuperästä ja luonteesta johtaa virheellisiin johtopäätöksiin

Tällaiset eräiden uskontokriitikoiden ja ateistien teoriat ovat kuitenkin virheellisiä ja ne on syytä hylätä. Pascal Boyer tutkimuksessaan "Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään", on osoittanut, että uskonnoissa ei ensinnäkään mikä tahansa ole sallittua eikä mitä tahansa erikoinen uskomus voi putkahtaa esiin ja välittyä sukupolvelta toiselle. On hylättävä kokonaisuudessaan hyväuskoisuutta koskeva skenaario uskontojen alkuperää selitettäessä. Siinä skenaariossa ihmiset luopuvat kriittisestä järjestään.

"Uskonnon vastustajat esittävät ihmisten olevan luonnostaan hyväuskoisia, auktoriteetteja kunnioittavia, liian laiskoja ajattelemaan itse ja niin edelleen" (Boyer, s.45).

Ihmisen mielessä ei kuitenkaan ole ikään kuin portilla seisovaa vartijaa, joka seuloo vierailijat, siis käsitteet ja uskomukset, ja vartijan päästettyä ne sisälle ne käyvät taloksi. Tällainen skenaario mielen avautumisesta, jota edeltää tiettynä hetkenä saatujen ajatuksien hyväksyntää, ei vastaa todellisuutta.

"Ihmiset eivät ole uskovia siksi, että he vaientavat kriittisen järkensä ja hyväksyvät eriskummallisia väitteitä; he vaientavat kriittisen järkensä siksi, että tietyt eriskummalliset väitteet ovat muuttuneet heille itsestään selviksi" (Boyer s.46).

Enqvist epäonnistuu käsittelemään uskontojen syntyä ja uskonnollisen uskon olemassaoloa syvällisesti ja hyödyntämällä modernia tutkimustietoa uskonnollisuudesta. Niinpä hän epäonnistuu uskovaisia ja uskonnollisuutta koskevassa diagnoosissaan.

Hänen selitysskenaarionsa uskonnoille on puutteellinen ja suorastaan virheellinen tutkimuksien valossa. Uskomukset yliluonnollisista voimista ja olennoista eivät ole mitään hulluutta, ei mikään psykiatrinen häiriö, vaan evoluutiossa ihmisen aivot ovat evoluutiohistoriansa aikana virittyneet uskomaan jumaliin ja muihin ylimaallisiin olentoihin (uskonnollisuudesta on siis ollut nimenomaan hyötyä ihmislajin selviytymiselle). 

Pinnallinen ja yksipuolinen käsitys rationaalisuudesta joillakin uskontokriitikoilla

Lisäksi Enqvistin näkemys "rationaalisuudesta" on simppeli ja yksipuolinen. Hän näyttää olettavan, että ateismi on samastettavissa "rationaalisuuden" kanssa ja uskovaisuus "irrationalisuuden" ja "kuvittelun" kanssa. On kuitenkin tärkeää huomata, että uskonnollisen uskovaisuus ei tarkoita uskovien irrationaalisuutta arkielämässään ja työnteossaan. "Rationaalisuus" ei myöskään merkitse sitä, että jokin näkemys on ehdottomasti "tosi" tai oikeaan osunut johtopäätös. Rationaalisuudella on pitkä historia ja eri aikoina on erilaisia asioita pidetty järjellisinä.

Enqvist tekee vieläpä karkean yleistyksen, jonka mukaan

"siten ei ole ihme, jos uskovat pitävät järkeä vihollisenaan" (s.163).

Uskovat, kaikkiko muka vihaavat järkeä? Entä uskovaiset tutkijat ja filosofit, eivätkö he käytä järkeä? Onko järki heidän vihollisensa? Kuitenkin juuri kristinusko on muista uskonnoista poiketen omaksunut eurooppalaisesta ajatteluperinnöstä ja valistuksen uskontokritiikistä rationalismin sekä itsekriittisen asenteen omia näkemyksiään kohtaan:

"kristillinen ajattelu kysyy vakavissaan omista näkemyksistään, ovatko ne sittenkään vakuuttavia. Ovatko ne historiallisesti, eettisesti ja teologisesti uskottavia. Tässä itsekritiikissä käytetään kaikkia järjen aseita, ja jopa iskut vyön alle ovat sallittuja, kunhan ne vain nousevat aidosta pyrkimyksestä ymmärtää, miten asiat todella ovat" - Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan.

Kristityt ovat täysin tasaveroisia keskustelukumppaneita dialogissa, jossa käsitellään uskontoja ja filosofisia kysymyksiä. Vapaa-ajattelijoilla ja ateisteilla ei ole monopolia "rationaalisuuteen" eikä "tieteellisyyteen".

Toisekseen, kuten filosofi Jürgen Habermas on todennut, uskonnolla ja filosofialla on yhteinen alkuperä, joka asettuu aksiaaliajan murroskauteen eli 500-luvulle eaa, kreikkalaisfilosofien Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen aikaan. Sitä paitsi moderniin maallistuneeseenkin ajatteluun kuuluvat molemmat modukset, sekä usko että tieto (Ateenan ja Jerusalemin perintö).

Filosofi Karl Jaspersin mukaan Jeesus viimeisenä juutalaisena profeettana

"yhdisti hellenismin filosofisen laaja-alaisuuden ja rationaliteetin aikansa roomalaiseen organisaatiokykyyn ja realiteettien viisauteen. Siis uskon ja järjen symbioosi" (Vartija 1/2009 s.25 Uskosta ja järjestä).

Taannuttiko kristinusko tieteen ja onko kristinusko tieteen vihollinen?

"Kristinusko taannutti tieteen kehityksen tuhanneksi vuodeksi" (s.182)

Enqvistin käsityksen mukaan tiede taantui tuhanneksi vuodeksi (ns. "pimeän keskiajan" ajaksi) kristinuskon tähden. Eikä sekään kyllin, vaan Enqvistin mukaan

"tiede, terve järki ja todellisuudentaju menetti merkityksensä uskonnon tultua valtaan kuten historia meille opettaa" (s.182).

Historia on tainnut opettaa Enqvistille varsin valikoivia asioita ja hyvin yksipuolisten silmälasien lävitse. Hänen teoriansa on erittäin karkea ja epätarkka yleistys, joka ei kestä lähempää tarkastelua. On silkka ateistinen myytti, että "paha ja tiedettä vihaava takapajuinen kirkko vainosi ja tukahdutti rohkeita tiedemiehiä" jopa tuhannen vuoden ajan (mistä alkaen ja mihin asti?) 

Juuri kristillinen luostarilaitos nimenomaan pelasti antiikin kirjallisen sivistysperinnön eikä suinkaan hävittänyt sitä. Toisin kuin joissakin epäobjektiivisissa ja tieteeseen perustumattomissa ateistisissa webbikirjoituksissa välillä esitetään, varhaiskatolinen kirkko ei järjestelmällisesti hävittänyt ja vastustanut kaikin voimin kreikkalaista sivistysperintöä ja kaikkea sitä kreikkalaista kirjallisuutta, mikä ei suoraan tukenut kirkon teologiaa (kreikkalaista kirjallisuuttahan kristityt nimenomaan käänsivät, lukivat ja arvostivat sekä käyttivät kristinuskon teologian palveluksessa). 

Bysantin alueella kristityt kirkonmiehet säilyttivät paljon kreikkalaista filosofis-tieteellistä kirjallisuutta ja käänsivätkin sitä syyriaksi

"Kirkonmiehet olivat keskeisellä sijalla, kun kreikkalaista filosofista ja tieteellistä kirjallisuutta käännettiin syyriaksi myöhempinä vuosisatoina. Samaan aikaan kreikkalaisen filosofian painopiste siirtyi Lähi-itään" - Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, s.138. 

Päinvastoin kuin moni ateisti olettaa, kristillinen usko oli pikemminkin luomassa maailmankuvallisia puitteita ja edellytyksiä tieteen syntymiselle nimenomaan kristillisessä Euroopassa.

Kirjallisuus:

Anders Enqvist: Tiede ja uskonto, 2001

Skeptikko 4/2008

Skeptikko 2/2008

Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, 2007

Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan, 2006

Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, 2007

Vartija 1/2009

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006

Uskontokritiikistä arvioita 1

Kriittisiä huomioita uskontokritiikistä vastapainoksi tietynlaisen jokseenkin naiivin ja asioita yleistävän ja kärjistävän uskontokritiikin (jollaista mm. jotkut vapaa-ajattelijat ovat harjoittaneet) ruotimiseksi.

Toivottavaa on, että omalta osaltaan artikkelini palvelee asiallisemman dialogin edistämistä uskovien ja ei-uskovien välillä sekä auttaa välttämään uskontokritiikissä sellaisia väitteitä, jotka ovat varsin ongelmallisia ja helposti alttiita vastakritiikille teistien taholta.

Yhdenlainen fundamentalisti vastaan toisenlainen fundamentalisti

Esim. ainakin eräät vapaa-ajattelijat ovat esittäneet, että uskonnoissa on kysymys "vain epätosista ja todistamattomista väitteistä". Raamatun ristiriidoilla on merkittävä osuus kyseisessä uskontokritiikissä, kuten yleensäkin Raamatun virheet ja ristiriidat kiinnostavat monia ateisteja sangen paljon.

Tällöin kuitenkin kyseiset kriitikot ovat vain saman janan toisessa ääripäässä fundamentalistiuskovien kanssa: sekä kriitikoille että fundamentalistiuskoville juuri todisteet ovat ratkaisevia Raamattuun suhtautumisessa. Kriitikot katsovat osoittaneensa Raamatun virheelliseksi ja ristiriitaiseksi kun taas fundamentalistit uskovat voivansa todistaa Raamatun erehtymättömäksi ja ristiriidattomaksi (ja sellaisena väittely Raamatusta voisi jatkua loputtomiin). 

Mutta Raamatun historiallisessa tutkimisessa ei Raamatun ristiriidoilla tai "virheillä" ole itsessään suurta merkitystä eikä kiinnostavuutta (ne ovat vihjeitä lähteistä, yhteen punottujen traditioiden saumakohdista, toimitustyöstä yms.).

Fundamentalistiskristillinen raamattuperiaate on kristikunnan historiassa sitä paitsi melko nuori, sen alkujuuret menevät 1600-ja 1700-luvuille. Sen ajan rationalismista ja valistusajattelusta sikisi se näkemys, jonka mukaan Raamatun kertomukset ovat kirjaimellisen, sanatarkan historian lähde, joka on tutkimuksella todennettava.

Tämän saman rationalistisen Raamattuun suhtautumisen kannattajia ovat, ehkä suorastaan ironisesti, myös monet ateistit ja vapaa-ajattelijat, jotka väittelevät yhtä antaumuksella fundamentalistiuskovien kanssa Raamatun ristiriidoista, kuten siitäkin ovatko Raamatun kertomukset tarkkoja "poliisiraportteja" todellisista tapahtumista (ja jos eivät ole sellaisia raportteja, ei Raamatun kertomuksilla nähdä monestikaan mitään arvoa, vaan niitä pilkataan esim. "vuohipaimenien saduiksi"). 

Sekä uskonnolliset fundamentalistit että "ristiriitoihin" ja "virheisiin" pääpainon kristinuskon arvostelussaan keskittävät vapaa-ajattelijat ovat kuin kolikon kaksi puolta fundamentalistikristittyjen rationalistisen raamattunäkemyksen kanssa: fundamentalistiuskovaiset vain Raamatun puolesta ja vapaa-ajattelijat Raamattua vastaan. Tällainen asetelma on aika pinnallinen uskonnollisesti ja hedelmätön.

Raamatun kertomuksien tarkka historiallisuus oli epäoleellista yhteisöille, joissa Raamatun tekstit syntyivät

Mutta kristinuskon sisällä on useita erilaisia raamattunäkemyksiä, eikä oikeastaan muiden kuin biblisismin (näkemys, joka tulkitsee Raamatun tekstit kirjaimellisesti välittämättä kirkollisen selitysperinteen ja maailmankuvan kehityksestä) ja jäykän fundamentalistisen raamattuteorian (sanainspiraatio-oppi) puitteissa internetissä monilukuisina esiintyvillä pitkillä ristiriitaluetteloilla ole teologista ja uskoa uhkaavaa merkitystä.

Pelastushistoriallisen tai eksistentialistisen raamattunäkemyksen viitekehyksissä koko tämä Raamatun ristiriitoihin ja erehdyksiin huomion kiinnittäminen on epäoleellista, eikä minkäänlainen uhka tuollaisia raamattuteorioita kannattaville kristittyjen uskolle, mutta tätä merkittävää seikkaa mm. vapaa-ajattelijat eivät yleensä ollenkaan huomioi.

Voidaankin kysyä, että jos ne Raamatun ristiriidat ja virheet olisivat kaikki kaikessa, niin miksi sitten kristinusko ei ole jo kuihtunut pois? Siihen aikaan kun Raamatun traditiot syntyivät ja niitä välitettiin suullisesti ja kirjallisesti eteenpäin ei ollut mitään merkitystä sillä, ovatko kerrotut tapahtumat olleet historiallisesti tosia ja "virheettömiä" sananmukaisesti (tai oliko traditioiden välillä "ristiriitoja"). 

Traditioiden kokoajat ottivat Raamattuun mukaan kaikki erilaiset, toisilleen vastakkaiset perimätiedot, jotta mitään pyhinä pidettyjä perimätietoja ei jäisi pois, vaikka totta kai redaktorit (toimittajat) näkivät, että traditioissa on keskinäisiä eroja.

Joidenkin uskontokriitikoiden tiedekäsityksen naiivi pinnallisuus ja simppelimäisyys

"Kaiken, mitä esim. kristinusko sisältää, me voimme selittää luonnollisilla syillä tarvitsematta turvautua sellaisiin todellisuudelle vieraisiin olioihin ja asioihin kuten enkeleihin tai taivaaseen ja helvettiin, ja siten raamatussa esitetyt asiat ovat vain myyttejä" (s.5) "Mutta tosiasia on, että me tiedämme. Meillä on keinot erottaa todellinen keksitystä. Meillä on niin paljon ja niin varmaa tietoa todellisuudesta ja nimenomaan tieteellistä tietoa," (s.174). 

Molemmat sitaatit A. Enqvistin teoksesta Tiede ja uskonto.

Tiedekö selittänyt kaiken mitä kristinusko sisältää, kuten kaikkeuden sekä elämän alkuperän ja kaiken, mitä ihminen on (mind-body, tahdon vapaus, tietoisuus)? On yhdenlaista uskovaisuutta olla niin naiivin optimistisesti tiedeuskoinen, että oletetaan kaikkien jäljellä olevien ongelmien - joista osa on todella suuren luokan kysymyksiä - selviävän vääjäämättä kun tiede vaan "edistyy tarpeeksi".

Ei ole mitään takeita siitä, että voisimme koskaan saada todennettua, todistettua vastausta kysymyksiin esimerkiksi siitä, onko ihmisellä vapaa tahto, mikä on mielen ja kehon suhde (mind-body -ongelma), mitä on tietoisuus, mitä tapahtui maailmankaikkeuden synnyn nollahetkellä ja mitä oli sitä ennen (tai oletukset multiversumista)? 

Meillä ei ole vieläkään maailmankaikkeuden ja olemassaolon kokonaisselitystä, niin sanottua "kaiken teoriaa" eikä ole takeita siitä, että sellainen olisi edes tehtävissä - ja että se kaiken teoria olisi sitten lopullinen, varma vastaus.

Tieteellisessä tiedossamme on perustavanlaatuinen puute, sillä kaksi keskeisintä fysikaalista todellisuutta kuvaavaa teoriaamme, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, ovat keskenään ristiriidassa: jompi kumpi on virheellinen ainakin joiltain osin, sillä ääriolosuhteissa ne eivät toimi (ja juuri ääriolosuhteista on kysymys olevaisuuden peruskysymyksin kohdalla).

Tiede ei siten ole vieläkään selittänyt kaikkea ja kognitiivinen sulkeuma voi tehdä mahdottomaksi löytää koskaan niihin ymmärrystä ja todistettua tieteellistä vastausta. Aivan kuin muurahaiselle on mahdotonta ymmärtää kvanttifysiikkaa tai Beethovenin sinfonioita. Koskaan ei tietenkään pitäisi sanoa jyrkästi "ei koskaan" (eli että ei voida tietää), mutta vähintäänkin tässä vaiheessa meillä ei sellaisia tietoja ole ja on joka tapauksessa se vakava mahdollisuus olemassa, että ihminen on niin kognitiivisesti "rakentunut", että emme voi ymmärtää ja selvittää kaikkia suuria kysymyksiä.

Kuten matemaatikko Osmo Pekonen on kirjoittanut Filosofisessa aikauslehdessä, metafysiikalla on edelleen olemassaolon oikeus, eikä koko todellisuutta voida matematisoida jäännöksettömästi. Matemaatikot ovat saaneet tehokkaan suojauksen sellaista "suuruudenhullua kuvitelmaa" vastaan kuin Kaiken Teoria. Suojarokotteen antaja on kuuluisa matemaatikko Kurt Gödel, joka epätäydellisyyslauseillaan osoitti, että matematiikka ei sulkeudu itseensä ja että matematiikkaan kuuluu aina sellaiset väitteet, joita ei kyetä todistamaan oikeiksi tai vääriksi.

Asiat ovat edelleen kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, "varmoja" ja helppoja, vaikka Enqvistin ja joidenkin muidenkin uskontokriitikoiden puheista/kirjoituksista sellainen asioiden simppeliys paistaa läpi. Mutta kuten Skeptikko-lehden 4/2008 puheenvuorossaan Ville Lähde on osuvasti todennut, olisi kiinnitettävä huomiota siihen retoriikkaan, mitä käytetään kun yritetään vaikuttaa ihmisiin valistustyössä. Olisi mietittävä miten tähän kysymykseen suhtaudutaan

"osana yhteiskuntaa eikä julistavan profeetan perspektiivistä" (Skeptikko 4/2008 s.42).

Koska, kuten Ville Lähde jatkaa tärkeässä puheenvuorossaan, sekulaarisen ajattelun ja tieteellisen sivistyksen kehitys ovat "melkoisessa vaarassa", on oleellista välttää asioita naiivisti yksinkertaistavaa ja vastakohtia korostavaa puhetapaa. Se kolahtaa omaan nilkkaan ja aikaan pikemminkin torjuntaa sellaisissa ihmisissä, jotka muutenkin ovat epäluuloisia ja epäileviä tieteellisiä teorioita kohtaan. Riski on suuri jos esim. evoluutio kuvaillaan

"ilmiselvänä, ongelmattomana monoliittina, luonnon kertomuksena" (Skeptikko 4/2008 s.42).

Tällöin vaarana on ihmisten vieraantuminen luonnontieteistä, sillä "änkyräateistisesta" ja tiedeuskoisesta puheesta huolimatta tieteeseen kuuluu oleellisesti epävarmuus, havaintojen tulkinnanvaraisuus sekä tieteenalojen sisäiset kiistat. Kiistojen ja koulukuntaerojen olemassaolo juuri osoittaa sen, että tiede on kaikkea muuta kuin yksioikoista ja simppeliä, naiivia "luonnon katsomista sellaisena kuin se on".

Tieteen avulla ei voi kumota Jumalan olemassaoloa tai todistaa Jumalaa olemattomaksi - eikä olemassaolevaksikaan. Se ei ole tieteen tehtävä

Voidaan oikeutetusti myös sanoa, että ei tiede kumoa Jumalan olemassaolon mahdollisuutta (tieteen tehtävä ei edes ole muodostaa Jumalan olemassaoloon mitään kannanottoa). Tiede ei ole ristiriidassa uskonnon kanssa (poislukien jyrkkä fundamentalistinen uskonnollisuus, mutta se ei ole valtavirtaa kristikunnassa), vaan ristiriita on naiivin skientismin (tiedeuskovaisuus) ja siihen liittyvän materialismin / fysikalismin sekä uskonnollisen uskon välillä.

Kaikki tietäminen, kaikki politiikka, tiede, terveydenhoito jne. perustuu aina perimmältään joihinkin aksiomaattisiin lähtökohtiin, eli perusoletuksiin, selviöihin, jotka hyväksytään viime kädessä uskon kautta, "annettuina". Niitä ei voida todistaa oikeaksi aksiomaattisen systeemin sisältä käsin. 

Olemmepa teistejä tai ateisteja tai mitä muuta tahansa, me kaikki otamme uskon kautta vastaan perimmäisen ajattelumme perustan, aksioomat. Jos niillekin aksioomille olisi vielä jokin perustavammanlaatuinen perustus, eivät ne aksioomat olisikaan selviöitä, vaan joutuisimme perääntymään loputtomiin taaksepäin hankkimaan aina uusia perusteita.

Jossain vaiheessa perustelu ja todistelu loppuu aina, ja jotakin hyväksytään kuin ilmassa riippuvana, itse itseään kannattelevana "superkilpikonnana", joka omaksutaan uskon välityksellä alkuperustaksi tai vähintään työhypoteesiksi. Näin tehdään myös tieteessä. Ateistikaan ei voi osoittaa kaikkia perusteitaan tosiksi, vaan hän joutuu hyväksymään joitain perusteita "annettuina", eli uskomaan niihin. Ateistitkin joutuvat tekemään uskoon perimmältään perustuvia olettamuksia.

"Tälle väittelylle ei kuitenkaan voi olla mitään järkevää ratkaisua, koska lopulta jokin superkilpikonna on otettava uskon asiana (tai ainakin hyväksyttävä toistaiseksi työhypoteesina), ja päätös, mikä niistä valitaan, heijastaa väistämättä kannattajan kulttuurista ennakkoasennetta. Tiedettä ei voi käyttää kumoamaan yliluonnollisen Jumalan olemassaoloa, ja uskontoa ei voi käyttää kumoamaan itseään tukevien fysiikan lakien olemassaoloa...

Jotta vältettäisiin loputon perääntyminen (kilpikonnien torni), jotakin on hyväksyttävä uskon asiana, jopa tieteellisissä selityksissä, mutta tuon jonkin pitäisi olla niin yksinkertaista kuin mahdollista." - Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, s.232, 228.

On suuri virhe vaatia uskovia ja ketään muutakaan todistamaan kaikki perustelut tosiksi

On suuri virhe vaatia ketä tahansa ihmistä, kuten kristittyä, osoittamaan kaikki perustelut tosiksi. Juuri sen tähden, että jokainen todiste pitäisi aina osoittaa todeksi jollain todisteella ja sitten taas niiden todisteiden todisteet, jolloin seuraus olisi äärettömiin jatkuva todisteiden ja todistamisvaatimuksien sarja (ad infinitum). Jos pitäisi todistaa lukemattoman suuri määrä väitteitä tosiksi, ei koskaan voitaisi todistaa mitään väitettä, onpa väite myönteinen tai kielteinen. Ongelmana on miten lopettaa loputon selittämisen ja selityksien ketju, kuin torni toistensa päälle kasattuja kilpikonnia (selityksiä ja selityksien selityksiä, perusteita ja perusteiden perustuksia).

Uskovaisuus luetaan eräiden tahojen uskontokritiikissä psykiatrian alaan kuuluvaksi ja "perusteettomaksi kuvitteluksi"

A. Enqvist edustaa hyvin jyrkkää linjaa "teoriassaan" uskonnollisesta uskonnosta: se on 

"kuvittelua", 

"mielikuvituksen tuote", 

minkä lisäksi uskovaisuus kuuluu 

"psykiatrian alaan" (s.178). 

Enqvist halunnee viestittää uskovien olevan hulluja ja hoitotoimien kohteita. Samaan kontekstiin Enqvist liittää vielä Jumalan olemassaolon testaamisen 

"materiassa tehdyissä kokeissa" (s.178).

Miten järkevää ja asiallista on julistaa filosofis-teologisen keskustelun toinen osapuoli "psykiatrian alaan" kuuluvaksi, eli mielisairaiksi tai häiriintyneiksi? Sellainen retoriikka ei edistä ainakaan keskustelua syvällisistä ja mutkikkaista filosofisista sekä teologisista kysymyksistä, että toinen osapuoli julistautuu järjen valoksi ja toinen leimataan hoitotoimia tarvitseviksi mielisairaiksi.

Miten voidaan kuvitellakaan tasaveroista keskusteluasetelmaa ja hyvää ilmapiiriä, jos yksi ryhmä on etukäteen leimattu psykiatrin hoitoa tarvitseviksi? Ehkäpä keskustelua ei edes toivota, vaan halutaan vain julistaa yhtä oikeaa "totuutta", joka vain on päinvastainen kuin niiden kuvittelevien uskovaisten totuus.

Enqvistin kirjassa toistuvasti esiintyvä naiivi, simppeli tiede- ja todellisuuskäsitys toistuu samassa kontekstissa, kun Enqvist väittää, että "tosiasiat" eivät tue uskovien "kuvittelua":

"...tosiasiat eivät tue tällaisiakaan kuvitelmia [Jumala on kaikkialla ja osaa lukea ihmisten ajatukset], koska missään kokeissa ei ole löydetty mitään tällaista substanssia, jumalaa, joka ilmenisi materiassa tehdyissä kokeissa. Kaikissa kemiallisissa, fysikaalisissa ja ydinfysiikan kokeissa löydetään vain tieteen keinoin kuvattavaa materiaa, ei muuta ja sillä perusteella tätä muuta ei ole olemassakaan. Toisin sanoen Jumalaan uskominen on vain perusteeton väite, mielikuvituksen tuote" (s.178-179).

"Kristinusko sellaisena kuin se ilmenee raamatussa on aina vedonnut sairaaseen psyykeen...jotka perustuvat pelkästään kuvitelmiin siitä, miten asioiden toivotaan olevan, jossa mielisairaiden kuvitelmat ovat saaneet todisteen arvon, jossa mahdoton esitetään mahdolliseksi satujen tapaan..." (s.154, 182).

Se, että jotain ei löydy jossain luonnontieteellisissä "kokeissa", ei ole todiste olemattomuudesta etenkään metafyysisten entiteettien kuten jumaluuden suhteen (todisteiden poissaolo ei siis todista olemassaolemattomuutta - muttei toki olemassaoloakaan).

On tautologiaa ja kehäpäätelmä väittää, että fysiikan ja kemian kokeissa löytyy vain materiaa. Tietysti materiaa löytyy tieteen keinoin tehtävissä kokeissa, mitä muuta niistä edes voisi löytyä, koska tiede ei edes voi löytää mitään muuta kokeellisesti kuin materiaa, jotain havaittavaa ja mitattavaa (tieteen raja tulee vastaan)? Jos mittariin tai koeputkeen ei jää mitään (paitsi sitä materiaa), Enqvist päättelee, että sitä mitään muuta ei ole. 

Mutta siitä löytymättömyydestä ei seuraa johtopäätös, että mitään muuta ei ole olemassa ja kaikki mahdollinen muu on "vain mielikuvituksen tuotetta" (tai jopa jotain mielisairautta).

Jumalaa aineettomana substanssina (henkenä) ei voisikaan löytyä mistään fysiikan ja kemian kokeista, mutta siitä ei seuraa johtopäätös, että Jumalaa ei voisi olla. Tieteessä käytetyssä metodologisesta naturalismista (vain luonnolliset selitysperusteet hyväksytään) ei seuraa johtopäätöksenä metafyysinen naturalismi eli että vain luonto on olemassa eikä mitään muuta ole.

Enqvist itse sitoutuu tietynlaiseen julkilausumattomaan metafysiikkaan sekä tieto-opillisiin oletuksiin (ontologia ja tietoteoria liittyvät läheisesti toisiinsa), mutta Enqvist ei esittele omaa metafysiikkaansa eksplisiittisesti eikä problematisoi sitä mitenkään yksipuolisessa polemiikissaan uskovaisia vastaan. Se on tyypillistä internetissä esiintyvässä uskontokritiikissä.

Eräät vapaa-ajattelijat ovat ihan yhtä evidentialistisia kuin jotkut uskovaiset

Enqvistin mukaan todisteilla (tutkimustuloksilla) pitäisi olla ratkaiseva asema jumalakysymyksessä. Hän on saman kolikon toisella puolella evidentialististen uskovaisten kanssa, jotka niin ikään katsovat, että todisteet ovat keskeisessä asemassa kun kysytään onko Jumala olemassa vai ei. Enqvist asettuu vain saman janan toiseen ääripäähän. Eikä hän ole ainoa tuollainen uskontokriitikko.

Yksinkertaistava ja problematisoimaton käsitys havainnoista ja todellisuudesta

Enqvist korostaa havaintoja tieteellisen totuuden välttämättömänä kriteerinä. Havainto on hänelle olemassaolon kriteeri eli kaikki tieteelliset väitteet on aina varmennettava havainnoilla (s.171). Jos jotain ei havaita, sitä ei ole, paitsi jos jokin asia on ainakin periaatteessa havaittavissa vaikka jotkut yksilöt eivät itse voisi sitä havaita (kuten pikkuplaneetta Pluto). 

Mutta Enqvist ei tarkemmin erittele havainto- ja tietoteoriaansa. On syytä tiedostaa kaikkien havaintojen pohjautuminen jollain tavalla teoriaan, joka havainnon tekijällä on (havaintojen teoriapitoisuus -teesi). Teoria on läsnä jo havainnon hankinnassa sekä varsinkin havaintojen tulkinnassa (mistä havainto oikeastaan kertoo, mitä todella on havaittu). Lisäksi on huomioon otettava se asiantila, että kun meillä on mikä tahansa määrä luotettavia havaintoja, ne voivat sallia useita teorioita, jotka ovat hyvin perusteltuja - eri teorioilla voidaan samat havainnot selittää eri tavoilla.

Näyttää siltä, että Enqvist edustaa lapsellista realismia, mikä on varsin ongelmallinen käsitys, vaikkakin arkijärjen mukainen teoria havaitsemisesta. Mutta havaitseminen ei ole ongelmatonta eikä varsinkaan havaintojen tulkinta: harha-aistimukset, samasta onnettomuudesta voi olla silminnäkijöillä toisistaan poikkeavia todistuksia, vaikka kaikki silminnäkijät ovat havainneet samaa onnettomuutta, mutta omasta näkökulmastaan. On siten helppoa saada ristiriitaisia havaintoja samasta kohteesta ja tehdä erilaisia tulkintoja havaitusta. 

Aiheen käsittely jatkuu toisessa osassa tätä artikkelikokonaisuutta.

Kirjallisuus:

Anders Enqvist: Tiede ja uskonto, 2001

Skeptikko 4/2008

Skeptikko 2/2008

Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, 2007

Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan, 2006

Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, 2007

Vartija 1/2009

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006

Skeptisismi -vastalääkettä

Glasgow'n yliopiston professori Thomas Reid (1710-1796) esitti aikoinaan selväjärkistä vastalääkettä skeptisismiä vastaan ja hänen ajatuksensa saisivat tulla edelleen laajemmalti tunnetuiksi.

Reidin mukaan on pelkkää ennakkoluuloa, että tiedolla pitäisi olla aina jokin perustelu tai että tiedon pitäisi olla jopa erehtymätöntä. Reid haastoi kartesiolaisen skeptisismin asettamat vaatimukset tiedolle, ja Reid piti kartesiolaista metodista skeptisismiä täysin turhana keksintönä.

Sekä kartesiolaiset että klassiset empiristit olivat asettaneet tiedolle vaatimuksia, joita tiedon ei ole välttämätöntä täyttää. Jos esimerkiksi täysijärkinen henkilö havaitsee jotakin suotuisissa olosuhteissa, hän kyllä tietää sen minkä havaitsee.

Sillä tiedolla ei ole sen enempää perustelua, eikä se ole järkymättömän, ehdottoman varmaa. Tosin on kuviteltavissa, että asiassa olisi sittenkin jokin virhe tai että jokin ihmeellinen häiriö olisi johtanut ajatuksia harhaan. Mutta mitä siitä sitten? Niin ei ole, ja kun kerran ei ole, on kyseessä tieto, jota ihmisillä yhtenään on.

Välitöntä tietoa on aistein havaituista asioista, omasta tilasta, järjellä päätellyistä totuuksista, muistin avulla myös menneisyydestä. Sitä paitsi erehtymättömyys on kokonaan eri asia, joka ei liity tietoon mitenkään.

Toinenkin vastausstrategia skeptisismin haasteelle

Aiemmin oli yritetty vastata skeptisismin haasteeseen osoittamalla, että ajattelevalla henkilölle on kuitenkin mahdollista saada informaatiota joistakin tosiasioista ja se informaatio on luotettavaa hänestä riippumattomalla tavalla.

Mutta sitten syntyi toisenlainen, modernimpi vastaustapa skeptisismille. Siinä strategiassa käsityksien pätevyys pyrittiin johtamaan toisesta suunnasta, siis subjektista itsestään käsin. On näet kiistatta niin, että jos me olemme säätäneet jotakin, tiedämme säädöksemme olevan voimassa. Mikäli olemme itse rakentaneet jotakin, tiedämme selvästikin, mitä on rakennettu.

Giambattista Vico (1668-1744) oli tämän uudenlaisen vastausstrategian varhaisia edustajia. Vico totesi mm. että tietoa syntyy, kun asioita jäsennetään (totta on se, mikä on itse tehty). Täten esim. matemaattiset totuudet ovat totta puhtaasti, sillä matemaatikot voivat itse keksiä olionsa ja säätää aksioomansa.

Jossain mitassa samansuuntaisia piirteitä oli myös kuuluisalla filosofilla nimeltään Immanuel Kant (1724-1804), joka asetti tavoitteekseen skeptisismin voittamisen pääteoksessaan, tehdessään kriittistä filosofiaa.

Joka tapauksessa skeptisyydessäkin voidaan mennä liian pitkälle ja äärimmäisyyksiin, jotka ovat itsensä kanssa ristiriidassa ja siten itsensä kumoavia. Jossakin vaiheessa on epäilemisenkin loputtava. Jo arkisen toimintakyvynkin kannalta.

Lähde ja lisätietoa:

Malin Grahn-Wilder (toim.): Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia, 2016

Kreationismi ja tieteenfilosofia 2

Jatkoa kreationismin kritisointiin. Informaatioargumentista analyysia.

Siihen, että evoluutioteoria on päässyt osaksi modernia tieteellistä maailmankuvaa, on syynä ollut juuri se, että evoluutioteoria on läpäissyt vakavan ja perusteellisen tieteellisen kritiikin, joka on ollut paljon vahvempaa kuin kreationistien – monesti ellei päänsääntöisesti jopa aivan lapselliset – arvostelut.

Todennäköisyyksillä leikkimistä ja informaation lajeilla vääristelyä: kreationistista todennäköisyyslaskentaa

Todennäköisyyslaskelmat ovat eräs kreationistien lempiase evoluutiota vastaan hyökkäämisessä. Eräs tyypillinen tapaus on, että sadasta aminohaposta koostuvan yhden proteiinin syntyminen olisi ”mahdotonta” tilastollisesti tai liian epätodennäköistä. Lisäksi kreationistit uskottelevat matemaatikkojen pitävän ”mahdottomina” sellaisia tapahtumia, joiden todennäköisyys on vähemmän kuin 1/1050. Mutta sellaiset väitteet ja numeroleikit ovat arvottomia. Vedä korttipakasta takaisinpanolla 80 korttia niin todennäköisyys sille tulokselle, joka toteutui on vähemmän kuin 1 /10130 : kuitenkin juuri se saamasi sarja kortteja toteutui eli se oli mahdollinen, vaikka todennäköisyys oli vielä paljon pienempi kuin aminohappo-numeroleikissä.

Kreationistien argumentoinnissa sattumasta sotketaan käsitteet epätodennäköinen (eli tapahtuma, jonka toteutumiselle on pieni todennäköisyys) ja mahdoton (eli sellainen tapahtuma, joka on loogisesti ristiriitainen tai se on luonnonlakien kanssa ristiriidassa). Korttipakasta saatu sarja ei ollut mahdoton, siinä ei ole mitään luonnonlakien vastaista tai ristiriitaista logiikkaa.

Kreationistien (ja heihin kuuluvan ”älykäs suunnittelu”-oletuksen) kuten tekniikan tohtori Matti Leisolan käyttämän ns. informaatioargumentin mukaan elävä solu ei ole voinut syntyä muuten kuin ”älyn suunnittelemana” ja että solun syntyminen ilman tätä luovaa älyä on jopa ”mahdotonta”. Lisäksi nämä älykkään suunnittelun puolestapuhujat väittävät solussa olevan geneettisen koodin viittaavan ”väistämättömästi ohjelmoitsijaan”. 

Mutta jälleen kreationistit/älykäs suunnittelu-oletuksen kannattajat sotkevat keskenään harhaanjohtavasti eri asioita, kun he vertaavat geneettistä koodia symboliseen kirjoitukseen. 

Kreationistit sekoittavat toisiinsa kaksi eri informaation lajia, jotka ovat ovat fysikaalinen informaatio (liittyy aineen järjestäytyneisyyteen) sekä semanttinen informaatio (liittyy kielellisiin merkityksiin). Ainoastaan viime mainittu, semanttinen informaatio, vaatii olentoa, jolla on älyä tai tajuntaa, kuten ihminen. Mutta geneettinen informaatio soluissa ei sisällä mitään semanttista, kielellistä informaatiota: soluissa ei ole sanoja, lauseita eikä runokirjoja. Geneettinen informaatio on fysikaalista informaatiota, solujen ”koodi” on solun ainesosien välillä olevia lainomaisia reaktiotapoja. 

Kreationistisen älykäs suunnittelu-oletuksen takana on se vanha teleologinen jumalatodistus, jonka loogiset virheet on osoitettu ja koko jumalatodistus epäpäteväksi näytetty jo 1700-luvulla (Immanuel Kant, David Hume).

Mielenkiintoista kyllä,1700-luvulla elänyt luojajumalaa teleologisuuden perusteella (”kellon olemassaolo todistaa kellosepän olemassaolon”) todistellut William Paley (teos A View of the Evidences of Christianity, 1794) oli moderneja kreationisteja fiksumpi. Paley näet myönsi, että epätodennäköisyydestä ei seuraa asian mahdottomuus.

Geneettinen koodi, siis biologinen informaatio, ei ole semanttista eikä edellytä älyllistä, persoonallista koodaajaa / Jumalaa

Kreationistinen informaatioargumentti sortuu sekä todennäköisyysleikittelyjen epäpätevyyteen ja merkityksettömyyteen että informaation käsitteen monimerkityksisyyteen. Inhimilliset kielet ovat sanojen merkityksiä koskeviin sopimuksiin perustuvia eli kyseessä on semanttinen informaatio. On selvä asia, että semanttisen informaation olemassaolon takana on ajatteleva, älyllinen ihminen. Kielihän on juuri ihmisen keksintö ja se on ihmismielestä riippuvainen. Luonnossa ei ole kieltä, ei edes lausetta ”onpas tänään kaunis päivä”. 

Kreationistien käsitesekaannuksien takana on oletus, että Claude Shannonin informaatioteorian kohde olisi semanttinen informaatio, vaikka Shannon oli kieltänyt sellaisen näkemyksen selkeästi jo vuonna 1948. (Bar-Hillel oikaisi lisäksi kohta sen jälkeen statistisen informaation ja semanttisen informaation väliset sekaannukset). Shannonilla informaation määrä ei liity viestin sisältöön, vaan informaatio on riippuvainen vain frekvensseistä, joiden avulla jokin ”sanoma” on viestejä kuljettavassa kanavassa inputina, syötteenä. 

Solujen geneettinen koodi ei siis ole esim. Morse-aakkosten tapainen symbolisopimus (kuten kreationistien keskuudessa oletetaan). Geneettinen koodi on

”ilmaus luonnossa ihmisestä riippumatta vallitsevista monimutkaisista kausaalisista säännönmukaisuuksista. Kukaan ei ole tehnyt sopimusta siitä, että esimerkiksi kolmikko guaniini-sytosiini-adeniini vastaa alaniinia. Kyseessä on luonnonlaki, jota ei voi verrata siihen sopimukseen, että kolme pistettä vastaa Morsen kirjainta ’s’. Wilder-Smithin on johtanut harhaan se tosiseikka, että nk. geneettinen koodi ei ole konventionaalisten symbolien järjestelmä (niinkuin luonnolliset ja keinotekoiset kielet), vaan organismien säätelyä ja viestintää ohjaava kausaalisten signaalien järjestelmä” (Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, s. 151).

Uudempi kreationismin suuntaus (ja vakavassa vastatuulessa nykyään oleva) ns. älykäs suunnittelu-oletus (intelligent design) on kaiken kaikkiaan vain moderni versio Paleyn vanhasta suunnittelu-oletuksesta. Kyseinen argumentti on nykyäänkin yhtä tarpeeton luonnontieteessä sekä filosofisestikin heikosti perusteltu kuin se oli jo 1700-luvullakin. Informaatio on biologiassa yleensä yhdisteiden tai organismien fysikaalista kompleksisuutta, mutta biologisen informaation määrää ei pystytä laskemaan.

Kreationismi ja tieteenfilosofia 1

Kreationismi tieteenfilosofisessa kriittisessä arvioinnissa ja mitä tiede todellisuudessa on. 

Tieteen luonteesta

Tieteellinen metodi perustuu epädogmaattisuuteen (”pyhiä kirjoja” tai "paaveja" ei ole) ja itseään korjaavuuteen (tiedeyhteisön oman toiminnan tuloksena eli autonomisesti, ilman että ulkopuoliset tahot painostavat tutkijoita ja vaikuttavat tutkimustuloksiin) eikä mikään tieteellinen teoria ole vapaa kritiikistä, kritiikin yläpuolella.

Tieteellinen tieto on lisäksi julkista, avointa, kriittistä (liittyy vaatimuksiin, joiden mukaisesti hypoteeseja perustellaan ja testataan), objektiivista – eli yksilölliset ilmestykset, intuitiot tai muut päänsisäiset tuntemukset tai vetoaminen yliluonnollisten toimijoiden viesteihin eivät ole tieteellistä tietoa – testattavissa ja tarkistettavissa olevaa, sekä perusteltua.

Jotta tiede olisi objektiivista, on tutkittavan kohteen oltava olemassa riippumatta tutkijan henkilökohtaisista uskomuksista, luuloista ja toiveista (ja myös toisten tutkijoiden havaittavissa ja tulosten on vastattava tutkittavan kohteen ominaisuuksia, miellyttävät ne ominaisuudet tutkijaa tai eivät).

Lisäksi tutkimuskohteen tulee saada vaikuttaa tutkimuksen tulokseen eikä niin, että tutkija etukäteen päättää, millainen tutkittavan kohteen on oltava – ja kohteen vaikutus tutkimustuloksen muodostumiseen on oltava intersubjektiivisesti havaittavissa.

Mitään ”puhdasta”, kaikista mahdollisista ennakkokäsityksistä tai lähtöoletuksista vapaata tiedettä ei ole eikä voikaan olla. On aina jotain paradigmoja ohjaamassa tutkimustyötä. Mutta nämä paradigmat ja lähtöoletukset eivät ole missään uskonnollisen dogmin kaltaisessa auktoriteettiasemassa, vaan niitä itseäänkin testataan ja niiden alkuoletuksien ja paradigmojen on pystyttävä läpäisemään tiedeyhteisön kriittinen seulonta, testaus.

Jos paradigma/lähtöoletus ei onnistu pääsemään läpi testeissä, eikä se siis ole intersubjektiivisesti testattavissa – eli siitä ei pystytä asianmukaisten lisäoletuksien kanssa johtamaan sellaisia seurauksia, jotka kyetään tarkistamaan julkisesti – se hylätään (tai sitä on vähintäänkin korjattava ja sitten testattava uudestaan).

Paradigma tai alkuoletus ei ole siinä tapauksessa uskottava, vaan se hylätään. Tieteeseen liittyy siten edistyvyys: virheelliseksi osoittautunut hypoteesi/teoria/paradigma korvataan uusilla tutkimuksissa saaduilla tuloksilla, jotka ovat enemmän tosia tai vähintään vähemmän virheellisiä kuin edelliset.

Tutkimuksen taustalla olevien oletuksien ja paradigmojen pätevyyttä voidaan siis arvioida ja tutkia epäsuorasti siten, että katsotaan millaisia tutkimusohjelmia pystytään tekemään niiden varaan pitkällä aikajänteellä. Kyseessä ei siis ole mikään mielivaltainen, luuloon, toiveajatteluun tai joihinkin salaperäisiin dogmaattisiin agendoihin (”tiedemisten salaliitto Raamattua vastaan, koska he vihaavat jumalaa ja totuutta”) perustuva spekulaatio tai tilanne, jossa mikä tahansa keksitty alkuoletus olisi demokraattisesti yhtä hyvä eikä meillä olisi mitään mahdollisuutta arvioida esitetyn alkuoletuksen tai paradigman pätevyyttä.

Kreationistien vaatimus, että evoluutiota ja kreationismia pitäisi opettaa rinnakkain biologian tunneilla ja että ”kumpikin selitysmalli on yhtä hyvä, ne ovat vain erilaisia tulkintoja samoista tosiasioista” on itse asiassa jyrkän filosofisen relativismin eräs ilmentymä. Mutta filosofinen relativismi on hyvin ongelmallinen rönsy filosofian puutarhassa, eikä se edusta filosofian valtavirtaa. Pikemminkin – kuten filosofi Ilkka Niiniluoto on todennut – filosofien työnä on erilaisten ”paradigmojen välisten kuilujen ylittäminen sekä viitekehysten vertailu ja arvioiminen” (Niiniluoto, s. 262). 

Niiniluoto huomauttaa täysin perustellusti, että 

”vaikka ihminen ja hänen luomansa kulttuuri, yhteiskunta ja arvot ovat historiallisen ja sosiaalisen toiminnan tulosta, tästä ei seuraa, että kaikki ihmisen olemistavat, kulttuurin muodot ja arvojärjestelmät ovat yhtä hyviä” (Niiniluoto, s. 262).

Kreationismi pseudotieteenä ja huonona uskonnollis-filosofisena oletuksena

Jos esitetään arvostelmia tai kannatetaan jotain, on voitava esittää positiivisia argumentteja sen aatteen tai arvojen puolesta. Jokin on siten arvokkaampaa ja parempaa kuin jokin toinen. Jyrkän relativismin kannattajan kanssa rationaalinen keskustelu käy mahdottomaksi tai vähintään erittäin vaikeaksi. Vastustaessaan kaikkia aatteita ja teorioita ja vedotessaan ”vertailukelvottomiin kielipeleihin vailla objektiivista paremmuusjärjestystä” tai muihin näennäisviisaisiin latteuksiin, täytyy radikaalin relativistin paradoksaalisesti suvaita kaikkia aatteita ja teorioita. 

Esimerkiksi Isaac Newtonin oletusta avaruuden ja ajan absoluuttisuudesta tai Descartesin oletusta kaukovaikutuksien mahdottomuudesta fysiikassa ei voida välittömästi testata kokeilla. Mutta kun on tehty pitemmällä aikajaksolla fysiikan tutkimuksia noiden vastakkaisten alkuehtojen perustalle ja Newtonin ohjelma saavutti selvää – ja descartesilaista tutkimusohjelmaa voimakkaampaa – edistymistä. Newtonin ohjelman taustaoletukset saivat vahvistuksen ja Descartesin ohjelman taustaoletukset kävivät epäuskottaviksi.

Vastaavasti Einsteinin suhteellisuusteoreettinen ohjelma sai kokeellista tukea auringonpimennyksen yhteydessä 1919, jolloin Einsteinin suhteellisuusteoreettinen tutkimusohjelma taustaoletuksineen osoittautui uskottavaksi ja newtonilaista paremmaksi (Newtonin fysiikka ei pystynyt selittämään kaikkia havaintoja, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria pystyi selittämään kyseiset ilmiöt). 

Tosin jo itse Newton teoksessaan Opticks (1704) esitti samansisältöisen väitteen kuin Einstein (kiinteiden kappaleiden ja valon muunnettavuudesta toinen toisekseen). Tutkimusohjelman taustaoletukset merkitsevät vain sellaisia periaatteita ja oletuksia, joilla on tosiasiallista merkitystä tutkimusohjelman edistymiselle. Niinpä Isaac Newtonin henkilökohtainen usko Jumalaan (hän ei tosin uskonut virallisen anglikaanisen kirkollisen dogman mukaisesti) ei liity newtonilaiseen fysiikkaan eikä hänen Jumala-uskonsa saanut todistusvoimaa suoraan eikä epäsuorasti Newtonin teorian edistymisestä ja onnistumisesta. 

Miksi kreationismi ei ole tiedettä, vaan pseudotiedettä?

Näitä varsin yleisesti tieteen kriteereinä pidettyjä näkökohtia sovellettaessa (kristilliseen, raamatulliseen) kreationismiin sen eri versioissa on nähtävissä selkeästi, että kreationismi ei ole tiedettä, vaan uskonnollisperäistä pseudotiedettä: 

1. se on dogmaattista auktoriteettiuskoa, tulokset on päätetty jo etukäteen sen mukaan, miten Raamattua on eri kreationistisissa suuntauksissa tulkittu.

2. sen lähtökohtia (Jumala-oletusta ja Raamattu-periaatetta -> Raamattu erehtymätön tietolähde myös luontoa koskevissa asioissa) ei voida kritisoida eikä kyseenalaistaa, saati päivittää

3. mikään nykyinen tai tuleva havainto ei kelpaa kreationisteille falsifioimaan heidän luomisoppiaan, falsifikaatiokriteereitä ei edes ole vai missä se on määritetty? Kreationistista ”paradigmaa” ei siten voida hylätä minkään syyn takia. Kyseessä ei siten ole avoin totuuden etsiminen, vaan mielivaltainen ennalta päättäminen, mikä on totuus

4. kreationismi ei edisty, mitään uusia teorioita kreationistisista lähtökohdista käsin ole olemassa, se ei selitä luonnossa mitään paremmin, vaan vetoaa täysin testaamattomaan näkymättömään luoja-toimijaan

5. kreationistinen tutkimusohjelma ei tuota testattavia ennusteita, eli ennusteita siitä mitä luonnosta voidaan havaita (toisin kuin evoluutioteoria)

6. Raamatun käyttö luonnontieteessä on kehäpäättelyä eli argumentointivirhe, minkä oivalsivat jo 1800-luvulla useimmat luonnontutkijat

7. yliluonnollisten tekijöiden käyttäminen luonnon selittämisessä selittyy tieteen ulkoisilla, henkilökohtaiseen uskonnolliseen maailmankatsomukseen perustuvilla motiiveilla. Jumalaan vetoaminen ei tuo mitään lisää tietoa eikä parempaa ymmärtämystä luonnon ilmiöistä ja niiden toiminnasta, vaan päinvastoin estää tieteen edistymistä (miten asioita voisi tutkia vapaasti, jos tulokset ”tiedetään” etukäteen ja jos tutkija – kreationisti – ei hyväksy luonnossa havaittavia, siellä vaikuttavia syitä subjektiivisen uskonsa takia?)

8. kreationistit käyttävät epärehellisesti ja valikoiden hyväkseen eräiden tieteenfilosofien (Popper, Kuhn, Lakatos) eräitä (muiden tieteenfilosofien arvostelemia ja kiistämiä ja Popperin tapauksessa hänen itsensäkin myöhemmin hylkäämää) ajattelua, mutta eivät sovella tieteenfilosofian vaatimuksia itseensä.

Kaiken lisäksi kreationismi väittää – täysin harhaanjohtavasti ja virheellisesti – että evoluutioteoria ja kreationismi (mikä niistä monista keskenään ristiriitaisista kristillisistä kreationismeista?) ovat ainoat vaihtoehdot, joten biologian vielä selittämättömät asiat tai anomaliat olisivat ”todiste” kreationismin oikeellisuudesta. Mitään tällaista joko-tai -tilannetta ei ole. Muslimit, hindut ja monen muun uskonnon kannattajat ovat lisäksi täysin eri mieltä ”Raamatun” olemiselle ainoa ”vaihtoehto” evoluutioteorialle.

Eikä siinäkään kyllin, vaan kreationistit sotkevat keskenään evoluution historiallisena tosiasiana, luonnon biosfääriä selittävänä teoriana sekä maailmankatsomuksellisena aatteena eivätkä halua huomata, että biologinen evoluutioteoria ei esitä mitään väitettä minkään jumalien olemassaolosta tai olemattomuudesta, eikä se sisällä mitään yhteiskunnallista tai eettistä mallia.

Mitä jos jotakin ei vielä tiedetä?

Se, että jotain ei vielä tiedetä ei ole todiste millekään vaihtoehtoiselle oletukselle, vaan se haastaa jatkamaan tutkimusta ja kehittämään joko olemassa olevaa teoriaa vielä paremmaksi tai muodostamaan uusia teorioita (niiden tulee pystyä selittämään kaikki se, mitä entinen teoria oli jo selittänyt sekä korjaamaan sen virheet ja selittämään niitä asioita, joita vanhat teoriat eivät voineet selittää).

Kirjallisuutta:

Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, 1984

Dinosaurukset Raamatussa 

Dinosaurukset Raamatussa? Raamatun oudot eläimet Behemoth ja Leviathan. Ovatko muka dinosaurukset ja ihmiset eläneet samaan aikaan? Mainitaanko dinosaurukset Raamatussa? Miten dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon? Millaisia todisteita kreationisti-fundamentalisteilla on väitteidensä tueksi?

”Lohikäärmeet” ja niin sanotut dinosauruskuvat

Mitä noihin kreationistien todisteinaan käyttämiin ”dinosauruskuviin” tulee, niin kuvat eivät edes vastaa todellisia eläneitä dinosauruksia, sillä esimerkiksi kuvien ”sauruksien” kaulat ovat luonnottoman näköisiä, aivan liian taipuisia. Sauropodien kaulat eivät olleet sellaisia kuin piirroksissa, joten jos kuvien tekijä näki sauropodeja (suurimpia dinosauruslajeja) niin miksi hän sitten ei osannut sitä kuvata oikein? Eräissä aidosti vanhoissa kuvissa on esitettynä pikemminkin jättimäinen kana kuin mikään hirmulisko. Piirrokset ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta ja toiseksi ne voivat perustua maan pinnalla Afrikassa ja Aasiassa paikoitelleen nähtävillä oleviin dinosauruksien luurankoihin. Ihmiset eivät tienneet muinoin fossiloitumisprosessin luonnetta, vaan uskoivat eläinten eläneen ja kuolleen hiljattain ja niin luurangoista otettiin virikkeitä kuvien piirtelyyn. 

Sama asia selittää täysin luontevasti Babylonin kaupungin sirruš-kuvat eli otuksen, jolla on kotkan kynnet ja jalat takajalkoina, etujalkoina leijonan jalat, otsassa yksi sarvi ja suussa on käärmeen kaksihaarainen kieli ja lisäksi olennolla on häntä.

Nämä sirruš-hahmot (lohikäärmeet, suomeksi ”loistava käärme”) on kuvattu aina yhdenmukaisesti, mutta selvää on, ettei tuollaista käärmeen, sarvikuonon, leijonan ja kotkan sekasikiötä ole ollut olemassa, vaan se on mytologinen, uskonnollinen hahmo. Sen innoittajana ovat voineet olla babylonialaisten kauppakumppaneiltaan Pohjois-Afrikasta ja muualta Aasiasta kuulemansa tarinat jättimäisten outojen eläinten luurangoista.

 

Tulta syöksevät dinosaurukset ja kreationismi – älä tingi milliäkään Raamatun erehtymättömyydestä! 

Eräs mielikuvituksellinen ja outo kreationisti-fundamentalistien väite on, että nuo muka ihmisten aikalaisina eläneet dinosaurukset olisivat syösseet tulta kidastaan(!) kuin satujen tultasyöksevät lohikäärmeet. Tällaisen oletuksen tueksi ei ole mitään todisteita biologian eikä fysiikan puolella (pommittajakuoriainen on aivan erilainen elämänmuoto niin kooltaan kuin kemiallisen aseensakin suhteen, ei sekään sentään tulta ammu ja pommittajakuoriaisen kemiallisen aseen kehitys on fysiikan puitteissa). 

Tulen syökseminen vaatii ei vain jotain polttoainetta, jota eläimen täytyisi osata tuottaa sekä vielä mekanismin sen sytyttämiseksi. Sekä melkoisen tulenkestävän kurkun ja suun sekä kielen! Ja jos moinen huippuase kuin tuli olisi ollut joillain eläimillä niin on perin erikoista, että moinen valtavan edun hyökkäyksessä ja puolustautumisessa antava ominaisuus olisi kadonnut evoluutiossa. Lisäksi ”tulen tekotaito” ei kuulunut millekään dinosauruslajille. 

Miksi ylipäätään ”tulen syökseminen kidasta” on eräille kreationistikristityille niin tärkeä asia puolustettavaksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että Raamatussa Jobin kirjassa 41:10-11 kerrotaan kuinka Leviathanin aivastaessa näkyy ”leimahdus” ja sen ”kidasta lyövät lieskat, tulikipunat sinkoilevat ilmaan. Savu suitsuaa sen sieraimista niin kuin tulella kiehuvan padan alta, kun tulta lietsotaan”. Koska Raamattu sanoo näin, on se erehtymätön totuus eikä Raamatussa ole mitään virhettä, joten on oltava tulta syökseviä hirmuliskoja ja niiden on oltava ihmisten kanssa samaan aikaan eläneitä. Tämä on koko argumentin motiivi, perusta ja päämäärä: todistaa Raamatun erehtymättömyys (ja siinä sivussa ”kumota evoluutioteoria” ja todistella nuoren maan kreationismia). 

Tämäkin kohta Jobin kirjasta osoittaa osaltaan, että kyseessä on mielikuvituksen tuote, joka on löyhästi ottanut virikkeitä krokotiilistä ja käyttänyt sitä aiheena myyttisen kaaoshirviön kuvaamiselle (jollaista ei ole koskaan ollutkaan olemassa). Täysin mahdotonta on kreationistien hyväksyä sitä, että Jobin luvut 40-41 ovat myyttistä runoilua.

 

Jobin kirja ja väitetyt ”dinosaurukset” Raamatussa: behemoth ja leviathan

Jobin kirjassa (40:15-41:26) kuvaillaan eloisan runollisesti kahta salaperäistä voimakasta eläintä, joista käytetään nimiä behemoth ja leviathan. Nimi leviathan esiintyy myös Job 3:8, Jes.27:1 ja Ps.104:26. 

Nämä kuvaukset ovat herättäneet myös kreationisteissa mielenkiintoa ja heidän keskuudessaan oletetaan, että behemoth ja leviathan ovat dinosauruksien kuvauksia. Kreationistit arvelevat saavansa näistä teksteistä tukea omalle kirjaimelliselle luomiskertomuksen tulkinnalleen ja evoluutioteorian vastustukselleen. Varsinkin sille (epätieteelliselle) käsitykselleen, että dinosaurukset ja ihmiset elivät samaan aikaan he koettavat saada tukea behemothista ja leviathanista.  

Kreationistien tulkinnat näistä VT:n teksteistä eivät saa kuitenkaan tukea teologisen tutkimuksen valtavirran piirissä, vaikkakin Behemoth-nimen tarkka merkitys on askarrattunut monia teologeja. Esimerkkinä otettakoon katolisen ensyklopedian artikkeli behemothista ja leviathanista:

”BEHEMOTH, is generally translated by ”great beasts”; in its wider signification it includes all mammals living on earth, but in the stricter sense is applied to domesticated quadrupeds at large. However in Job, xl, 10, where it is left untranslated and considered as a proper name, it indicates a particular animal. The description of this animal has long puzzled the commentators. Many of them now admit that it represents the hippopotamus, so well known to the ancient Egyptians; it might possibly correspond as well to the rhinoceros.” LEVIATHAN. — The word Leviathan (Hebrew, líweyãthãn), which occurs six times in the Hebrew Bible, seems to have puzzled not a little all ancient translators. The D.V. has kept this name, Job, iii, 8; xl, 20; Is., xxvii, 1; it is rendered by dragon Ps. lxxiii (Hebr., lxxiv), 14, and ciii (Hebr., civ), 26; The word leviathan means: (1) crocodile (Job, xl, 20 and Ps, lxxiii, 14); (2) a sea-monster (Ps. ciii, 26, Is., xxvii, 1); (3) possibly the Draco constellation (Job, iii, 8). Animals in the Bible 

Nykyisessä teologisessa tutkimuksessa behemothia pidetään yleisesti virtahevon, sarvikuonon tai minkä tahansa muun suuren eläimen edustajana. Leviathan/Leviatan on meren tarumainen alkuhirviö. Job 3:8 tekstissä viitataan kanaanilaisten mytologiseen uskomukseen, jonka mukaan Leviatan herättyään nielaisee auringon eli pimentää sen (kas kun kreationistien mielestä leviathan "dinosaurus" ei niele tähtiä!). 

Behemoth ja leviatan Vanhassa testamentissa ovat kaaoksen ja pahuuden symboleita, mytologisia alkuhirviöitä ensisijaisesti eivätkä suinkaan eläintieteellisiä kuvauksia esihistoriallisista eläimistä. 

Behemoth ei ole dinosaurus, vaan pikemminkin virtahepo, sillä Job 40:15s tekstissä ilmenee, että se on:

1) kasvissyöjä

2) hyvin voimakas, teksti kuvaa runollisesti eläimen voimaa.

3) eläin elää ilmeisesti osittain vedessä.

4) mahtuu paistattelemaan päivää lootuspensaan alle kaislojen kätkössä, joten selvästikään eläin ei ole merkittävän suurikokoinen.

Muutenkin kansojen myyteissä ja saduissa tulen syökseminen on tavallinen ominaisuus taruolennoilla. Lisäksi Jobin kirjan otuksien kaksinkertainen hammasrivistö ei pidä paikkaansa, mitä tulee dinosauruksiin: ei ole ensimmäistäkään dinosauruslajia, jolla olisi ollut kaksinkertainen hammasrivistö. Eikä petosauruksilla ollut selkäpanssaria (velociraptorit, tyrannosaurukset jne.). 

Petodinosauruksilla oli vain yksi rivi hampaita. Kreationistit ovat koettaneet väittää Jobin kirjan kuvauksen sopivan hadrosaurideihin, mutta ei se sovi niihinkään ja lisäksi kreationistit väittävät valheellisesti, että hadrosaurideilla olisi ollut krokotiilimäinen häntä. Sorsaliskoilla oli häntä, joka oli luusauvojen takia jäykkä, mutta sorsaliskot eivät eläneet vedessä, vaan kuivalla maalla, joten nekään eivät sovi Jobin kirjan runoiluun. 

Samoin leviathan on vesieläin, jota pyydystetään ”koukuilla, atraimilla ja harppuunoilla”. Tämä viittaa selkeästi krokotiiliin, ja niilinkrokotiili esiintyi Palestiinassa Vanhan testamentin aikoina ja aina 1900-luvulle asti. 

Sitä paitsi behemothia ja leviathania ei välttämättä luotu toisena luomispäivänä, vaan joidenkin rabbiini- ja apokryfikirjojen mukaan viidentenä, joten niitä ei voine samastaa normaaleihin eläimiin Raamatun viitekehyksessä. Behemoth ja leviathan ovat myyttisiä hahmoja, joiden alkuperä on enemmänkin syvällä muinaisen Lähi-idän myyteissä ja tavallisemmissa eläimissä eikä missään ”dinosaurushavainnoissa”. 

Behomothin juuret palautuvat ilmeisesti Mesopotamiaan Gilgamesh-eepokseen. Kuudennessa taulussa Anu lähettää Gilgameshin ja Enkidun kimppuun hirviömäisen (myrsky)demonin, taivaisen sonnin: 

”Kolmannella korskullaan se Enkiduun [karkasi].

Enkidu sen ryntäyksen torjua taisi.

Karkasi ylös Enkidu, tarttui sarvista sonniin,

Turvalleen vaahtoa pärskytti taivainen sonni,

Vahvalla hännällään se [Enkidua] iski. ”

[…]

”Enkidu syöksyi [kiinni tarttuakseen] taivaiseen sonniin.

Hän tarttui sitä kiinni vahvasta hännästä.” 

Tämänkin hirviön häntää korostetaan aivan kuin Jobin kirjassa Behemotin. Lisäksi, jos behemoth ymmärretään alunperin tarkoittaneen sonnia, niin se selittää senkin, miksi se on kasvissyöjä. Jewish Encyclopedian mukaan Psalmi 50:10 alkutekstissä ”tuhansien vuorten karjat” on : ”the behemoth [A. V. ”cattle”] upon a thousand hills”, eli sana ‘behemoth’ samastetaan karjaan. 

Behemoth ja leviathan ymmärrettiin juutalaisissa apokryfikirjoissa myyttisenä parina, alkuhirviöinä, jotka olivat toistensa vastakohtia: leviathan oli naispuolinen hirviö joka asui vedessä kun taas behemoth oli miespuolinen ja asui maalla. Jewish Encyclopediassa viittataan tämän parin toiseen osapuolen, behemothin, härkämäisyyteen: 

”Those, says R. Judan bar Simon, who have not taken part in pagan sports will be allowed to participate in the hunting of the leviathan and of the behemoth (Lev. R. xiii. 3). Gabriel will be charged with the killing of the monster; but he will not be able to accomplish his task without the help of God, who will divide the monster with His sword. According to another haggadah, when Gabriel fails, God will order the leviathan to engage in a battle with the ox of the mountain (”shor habar”), which will result in death to both of them .” 

Miten ja milloin dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon? 

Tieteellinen tosiasia on, että liitukauden ja tertiäärikauden välissä on maailmanlaajuisesti havaittava rajavyöhyke eli K-T-raja (K tulee saksan liitua merkitsevästä sanasta), joka on Karibian meren alueella puolimetrinen, mutta esim. Kanadassa vain sentin paksuinen. Tämä tosiasia – muiden asteroiditörmäystä tukevien todisteiden lisäksi, kuten suuri määrä maapallolla muuten vähäistä iridiumia ko. ajan sedimenttikerrostumissa – osoittaa suuren asteroidin pudonneen Jukatanin niemimaalle nykyiseen Meksikoon Chicxulubiin 65 miljoonaa vuotta sitten Liitukauden lopussa. Törmäys aiheutti 180 km leveän kraaterin, joka sijaitsee kilometrin korkuisen karbonaattikerrostuman alla.

Dinosauruksien jäännöksiä esiintyy runsaasti tuon K-T-rajan alapuolella, mutta ei ollenkaan sen yläpuolella, josta alkaa kenotsooinen maailmankausi ja nisäkkäiden valtakausi. Dinosaurukset eivät kuitenkaan hävinneet lyhyessä ajassa asteroiditörmäyksen seurauksena, vaan kolmen pitemmän aikaa vaikuttaneen luonnonkatastrofin yhteisvaikutuksena. Dinosauruksien elinolot alkoivat heikentyä vähitellen liitukauden aikana usean miljoonan vuoden aikana ja ne olisivat todennäköisesti kuolleet sukupuuttoon ilman asteroiditörmäystä, mutta asteroidin törmäys oli kuin viimeinen niitti huono-onnisten dinosauruksien arkkuun.

Chicxulubin asteroiditörmäyksen aikaan oli jo 40 % dinosauruslajeista hävinnyt sukupuuttoon. Harva eläinryhmä on ollut maapallolla kuitenkin yhtä menestyksekäs kuin dinosaurukset, jotka hallitsivat maapalloa 140 miljoonaa vuotta. Ihmislajin valtakausi on siihen verrattuna todella lyhyt. 

Muutenkin asteroidien törmäyksiä on tapahtunut runsaasti maapallon historian aikana, mutta harvoin ne ovat olleet mitenkään yhteydessä eliölajien sukupuuttoihin tai erilaisiin sukupuuttoaaltoihin, joita on tapahtunut eri maailmankausina (esim. permikaudella). Sukupuuttojen syyt ovat sananmukaisesti maanläheisempiä yleensä eikä kosmisia: kaikki eliölajit ovat sopeutuneet elämään tietynlaisissa elinolosuhteissa ja ympäristöissä ja jos ne olosuhteet muuttuvat – esim. ravinnoksi käytetty kasvillisuus katoaa ilmastomuutoksen seurauksena – myös eliölajit tuhoutuvat (elleivät ne kykene sopeutumaan muutoksiin).

 

Ei dinosauruksista jälkeäkään K-T-rajan yläpuolella 

Mesotsooisen ja kenotsooisen maailmankauden raja (K-T-raja) on kiistattomasti empiirisen havaintoaineiston perusteella rajaviiva dinosauruksien olemassaololle. Dinosauruksia ei kerta kaikkiaan ole esiintynyt pleistoseeni- tai kvartäärikaudella, mikä on ihmislajin aikakautta (alkoi 1,8 miljoonaa vuotta sitten). Tieteellinen tosiasia siten on, ettei ihminen ole elänyt dinosauruksien kanssa samaan aikaan, eivätkä ihmiset ole edes esihistoriansa varhaisimmissa vaiheissa olleet kosketuksissa dinosauruksiin. Mitään tieteellistä (so. paleontologista, geologista tai arkeologista) empiiristä todistusaineistoa ei ole sellaisen olettamuksen tueksi.

 

Mitä ”ongelmaa” edes olisi oletettujen joidenkin dinosauruksien elämisestä vielä historiallisena aikana evoluutiolle?

Mitä merkitystä lopultakaan edes olisi jos olisi niin, että dinosauruksia eli – tai eläisi nykyään – ihmisten kanssa? Mitä sillä saavutettaisiin todellisuudessa? On olemassa niin sanottuja eläviä fossiileita kuten varsieväkala (lähestulkoon samanlaisena vuosimiljoonien ajan säilynyt) latimeria, eikä se ole mikään ”ongelma evoluutiolle”. Silloin tällöin löydetään eliölajeja, jotka ovat säilyneet sukupuutolta satoja miljoonia vuosia, eikä mikään niistä ole mikään ongelma evoluutiolle tai evoluutioteorialle, saati löytö, joka ”kumoaisi evoluution”. 

Kreationistinen argumentointi ”dinosaurukset elivät samaan aikaan kuin ihmiset” on täysin yhtä asiaankuulumatonta, epäpätevää ja kestämätöntä kuin toinen kreationistinen lapsellinen kysymys ”miksi apinoita on vieläkin olemassa jos ihmiset polveutuivat apinoista?” 

Jos vaikka jostain Uuden-Guinean metsistä löytyisi jokin dinosauruslaji niin se tarkoittaa vain, että se laji onnistui selviämään dinosauruksien joukkotuhosta ja sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Toinen asia vain on, että niistä kreationistien väittämistä ”dinosauruksista” muutama tuhat vuotta sitten ei ole olemassa ensimmäistäkään fyysistä todistetta. Näin ollen se, että jokin tai joitain dinosauruslajeja eläisi vieläkin – mistä ei ole mitään todisteita – tai niitä olisi elänyt muutamia satoja vuosia sitten ei todista mitään maapallon ja elämän iästä. Mutta kreationistien kyseisen argumentin taka-ajatus on nimenomaan pyrkiä ”todistamaan” sen avulla maa ja elämä 6000 vuotta vanhaksi (sekä vielä vedenpaisumuskin samaan kokonaisuuteen). 

Sitä paitsi fossiiliaineisto osoittaa dinosauruksien kehittyneen ja muuntuneen huomattavasti olemassaolonsa aikana, joten jos jokin dinosauruslaji olisi säilynyt 65 miljoonaa vuotta olisi sen ollut suorastaan pakko muuttua eri tavoin sopeutuakseen vaihteleviin olosuhteisiin, kuten moneen kertaan muuttuneeseen ilmastoon ja ravintolähteiden muuttumiseen, joten sellainen hypoteettinen ”elävä dinosaurusfossiili” ei edes enää olisi samanlainen kuin muinaiset dinosaurukset. 

Titanosauruksen olisi aika vaikea piilotella Ugandan viidakoissa kenenkään huomaamatta ja Arabian aavikoilla sille olisi varsin niukasti ravintoa. Yhtä erikoista olisi, jos varsin näyttävät lentoliskot Pterosauria (jotka eivät kuuluneet dinosauruksiin) olisivat voineet lennellä asuttujen alueiden päällä historiallisina aikoina, eikä ensimmäistäkään fyysistä jäännettä niistä ole olemassa.

 

Antiikin kirjoituksien maininnat ”lentävistä käärmeistä” tai ”lohikäärmeistä”- historian kirjoituksen luonteesta entisinä aikoina

Kreationisteilla on taipumus viitata myös joihinkin antiikin ajan kirjoituksiin ”lentävistä käärmeistä” ja ”lohikäärmeistä” (Publius Ovidius Naso, Homeros, Hesiodos ja satujen kirjoittaja Ovidius) sekä kaikenlaisiin muihin eri puolilta maailmaa peräisin oleviin myytteihin ja tarinoihin ”lohikäärmeistä” ja ”sulkakäärmeistä” yms. tarumaisista hirviöistä muka vakavasti otettavina todisteina ”dinosauruksien olemassaolosta samaan aikaan ihmisen kanssa”, jopa vain 2000-4000 vuotta sitten (!). 

Jopa ”yksisarvisenkin” olemassaololla jotkut kreationistit saattavat spekuloida (joillekin kreationisti-fundamentalisteille kelpaavat ”historiallisiksi lähteiksi” myös pyhimyslegendat, joissa kuvaillaan varhaiskirkon pyhimyksien ”tappaneen lohikäärmeitä”). 

Tuollaisiin väitteisiin ja spekulaatioihin ei kannata vastata enempää, kuin että missä on empiirinen evidenssi eli fossiilit dinosauruksista tai lentoliskoista (lentoliskot kuuluivat eri ryhmään kuin dinosaurukset) ”antiikin aikana Lähi-idässä - tai jossain muualla? Sitä paitsi tuollaista väitettä esittävät kreationistit eivät ole ymmärtäneet, että entisinä aikoina ”historian kirjoittamisessa” suhtauduttiin tosiasioihin ja fiktiiviseen materiaaliin täysin eri tavalla kuin modernissa tieteellisessä historiankirjoituksessa.

 

Ennen nykyaikaa sepitetyt tarinat ja kuulopuheet kelpasivat ”historioitsijoille” lähteiksi 

Faktat, sepitetyt tarinat ja tapahtumat sekä kuulopuheet kelpasivat yhtälailla lähteiksi. Entisaikojen kirjoitukset eivät olleet todellakaan mitään moderneilla objektiivisen historiankirjoituksen metodeilla ja lähdekritiikin avulla tuotettuja raportteja. Noita antiikkisia kirjoituksia itseään pitää sen sijaan tutkia normaaleilla modernin kirjallisuudentutkimuksen metodeilla, ja niihin kuuluu lähdekritiikki. 

Myös keskiajalla tehtiin ”historian kirjoitusta” samalla periaatteella ”luovasti” laittaen yhteen sekä faktoja että legendoja ja sepittäen tapahtumia omasta päästäkin keksien (palvelemaan jotain esim. poliittisia pyrkimyksiä). Siitä on hyvä esimerkki kuningas Arthuriin liittyvä traditio: Geoffrey Monmouthilaisen teos Historia Regum Britanniae vuodelta 1133, mistä tuli laajalle levinnyt silloisessa Euroopassa ja Britannian historian arvovaltainen esitys kolmeksisadaksi vuodeksi. Geoffrey Monmouthilainen loi luovasti kuningas Arthurin ja hänen Camelotinsa, vaikka todellisuudessa mitään mahtavaa kuningas Arthuria ja hänen Camelotiaan ja pyöreän pöydän ritareitaan ei ole ollut olemassa. 

Kiintoisana yksityiskohtana aiheeseen liittyen EU-maissa tehtiin aiemmin Eurobarometri-tiedekysely. Sen mukaan suomalaisista 21 % uskoi dinosauruksien eläneen samaan aikaan varhaisihmisten kanssa, ja EU-maissa 23%, mutta ruotsalaisista vain 9 % uskoi tuohon erheeseen. 

Suomessa on tiedeopetuksessa siten selviä puutteita verrattuna Ruotsiin. Työsarkaa tieteellisen parhaan saatavilla olevan tiedon levittämisessä on runsaasti Suomessa.