keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Antti Eskola- Tiedän ja uskon

Antti Eskola- Tiedän ja uskon

Kirjaesittely uskomisen ja tietämisen jännitteestä. Uskonnollinen usko ja tieteellinen maailmankuva - voivatko ne kohdata ja elää yhdessä?

Kirjan tiedot:

Teos:Tiedän ja uskon, 5. painos (2004)

Tekijä(t):Antti Eskola

Kustantaja:Otava

Kirjan kieli:suomi

Sivuja:235.

Emeritusprofessori Antti Eskola käsittelee teoksessaan Tiedän ja uskon tietämisen ja uskomisen suhdetta. Mitä tehdä kun halutaan pitää kiinni tieteellisestä maailmankuvasta ja myös jumalauskosta, miten sovittaa yhteen uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva? Hän kirjoittaa siitä, millaisia ongelmia ja ratkaisuehdotuksia syntyy tällaisessa asetelmassa. Eskola koettaa tuoda rohkeasti esille ihmisen psyykkisen toiminnan osuutta siinä, millaiseksi ihmisen elämä muodostuu.

Eskola puolustaa näkökulmien rikkautta, sitä että luontoa voidaan katsoa vuoroin luonnontieteen esittämän evoluution, vuoroin Jumalan luomistyön tuloksena. Tämän teeman rinnalla kulkee Eskolan henkilökohtainen tarina. Hän pohtii myös sitä, pitäisikö hänen liittyä takaisin kirkkoon, josta hän erosi 1970-luvulla. 

Katoilevat jumalat -luvussa Eskola näyttää, että uskonnollinen usko voidaan tuoda tieteellisen, varsinkin sosiologisen ja sosiaalipsykologisen pohdinnan sisälle ilman, että uskon hengellinen puoli rajataan heti pohtimisen ulkopuolelle ja tutkimuskohteesta tehdään välittömästi ainoastaan sosiologinen ja psykologinen ilmiö.

Luvussa 2, elämä ja uni, Eskola ehdottaa käytettäväksi kahta mallia, joista toinen on havaintopsykologiassa käytetty tuttu piirros, joka voidaan nähdä joko maljakkona tai kaksina ihmispäinä. Toinen malli on uni – ”hiukan kuin sitä, mutta samalla myös vähän niin kuin sitä"

Näin saadaan mahdollisuus liikkua tutkimuksellisten ja uskonnollisten näkökohtien välillä niitä yhdessä kuljettaen. Eskola puolustaa väljää suvaitsevaisuutta. Tutkijalla on oltava Eskolan mukaan lupa edetä hyödyntämällä mitä tahansa tietovarastoa, ajatteluperinnettä tai mentaalisen työskentelyn keinoa. 

Luku 3 on ihmeet nimeltään. Tässä luvussa Eskolan suvaitsevaisuus on koetuksella. Kristillisen opin mukaan Jumala on kaikkivaltias ja ihmeitä tekevä, mutta tutkijalle ajatus on vähintään kiusallinen. Eskola käsittelee ihmeitä jakamalla aiheen osiin ja hän korostaa, että tutkijan mielen on oltava avoin myös epätodennäköisille yllätyksille.

Eskola näkee suuren eron siinä uskooko ihminen hiljaa mielessään Jumalan tehneen ihmeen – kuten paikanneen hänen reikäisen hampaansa – vai yrittääkö hän esittää tapahtumaa julkisuudessa yleispätevänä todisteena, jonka pitäisi vakuuttaa muutkin ihmiset Jumalan olemassaolosta. Jälkimmäisessä tapauksessa henkilö joutuu suostumaan siihen, että hänen väittämänsä ihme asetetaan kriittisen tieteellisen arvioinnin kohteeksi.

Luku 4 on epäpuhdas maailma. Mitä meidän tulisi ajatella ilmiöistä, jotka näyttävät unen lailla olevan yhtä, mutta samalla myös vähän toista. Pitäisikö tällaisia ”epäpuhtaita” ilmiöitä ”puhdistaa” niin, että esim. tieteellinen näkemys olisi ainoastaan rationaalinen ilman uskonnollisia lisukkeita tai sitten toisaalta niin, että usko olisi puhdasta uskoa ilman sen pilaavaa järkeilyä?

Luku 5 on hankala Jeesus, missä Eskola ottaa esille kysymyksiä, jotka antavat uskonnon tutkijalle vielä kovempia haasteita kuin ihmeet. Ihmeitä voi pitää omana salaisuutenaan (josta vaikutukset ainoastaan näkyvät ulospäin) tai antaa ne tieteen tutkittaviksi. Mutta Jeesukseen liittyvät uskomukset eivät kristinuskossa alistu välttämättä tieteellisen Jeesus-tutkimuksen tuloksille, eikä kirkko hyväksy mitä tahansa yksilöllisiä Jeesus-käsityksiä, vaikka ne olisivat miten tärkeitä ja toimivia tahansa ihmisen ”tavallisessa uskossa”. 

Eskolan vaihduntakuvamalli ei toimi tässä kohtaa, kun kohdataan kirkon opit Jeesuksesta, esim. Jeesuksen ylösnousemuksesta. Jos koettaisimme katsoa kuolleen ja haudatun Jeesuksen ylösnousemusta vuoron perään todellisuudessa mahdottomana uskomuksena, vuoroin opinkappaleena, jonka voi hyväksyä, ei se toimi, jos myös opinkappaletta olisi pidettävä empiirisesti totena kuvauksena asiasta.

Eskola pohtii kysymystä, onko lause ”Jeesus nousi ylös kuolleista” pidettävä tieteellisen tosiasiaväitteen kaltaisena lauseena? Tärkeämpänä Eskola pitää kuitenkin sitä, että mitä minulle ja elämälleni voisi tapahtua, jos itsekin alkaisin seurata Jeesuksen apostolien uskoa ja näkyä koskien Jeesuksen ylösnousemusta.

Luvussa 6, elävä vaihtoehto, aito valintatilanne, Eskola kohdistaa katseensa hänelle tuttuun tilanteeseen. Jos uskonnollinen usko on tutkijalle henkilökohtaisesti todellinen vaihtoehto, tämä asiantila voi haastaa tutkijan ajattelemaan uskoaan myös tieteen ajatteluvälineiden avulla. Ateisti tuskin kiinnostuu Jumalasta, sillä – kuten Eskola toteaa – ateistin uskon mukaan sellaista ei ole. Eskola viittaa paljon filosofian ja psykologian klassikoihin luettavaan William Jamesiin usealta eri kantilta. 

Luvun 7 nimi on maan korvessa, jossa Eskolan kirjoittaminen käy entistä henkilökohtaisemmaksi. Kysymykseen ”uskotko Jumalaan”?” Eskolan vastaus on jotakin kiemurtelevaa ja varauksellista. Toisaalla Eskola kirjoittaa kylmäkiskoisesti ja epäilevänä ja yhtäältä uskovaisuutta muistuttavalla paatoksella ja tunteella ja näitä erilaisia tekstejään lukemalla ja vertailemalla hän hakee kohtaa, jonka taakse hän voisi parhaiten asettaa itsensä.

Eskola arvelee kenties liioittelevansa uskoaan, mutta hän on pääsemättömissä sen tunteen kanssa, että täällä ”maan korvessa” vaeltaessaan hänellä on ollut varjelus ja työllään on ollut siunaus. Tieteellinen epäilykään ei tätä tunnetta hävitä Eskolasta. Katoileva Jumala alkaakin tulla esiin kirjan loppua kohden yhä useammin. 

Kirja päättyy lukuun 8, kamppailu kulttuurihegemoniasta. Siinä Eskola palaa takaisin maallisempiin asioihin. Kirjallaan Eskola haluaa ottaa kantaa tiedeyhteisössä ja uskontojen parissa jatkuvasti käytävään kamppailuun. Eskola muistuttaa, että tieteessä eivät kilpaile ainoastaan jonkin tietyn alan erilaiset teoriat ja koulukunnat, vaan myös laajemmat maailmankatsomukset. Ja kristinuskollakin on oma puheenvuoronsa tässä keskustelussa, kuten muillakin uskonnoilla.

Kulttuurihegemoniasta kilpailtaessa soditaan siitä, että minkälaisen aseman jonkin leirin tulkinnat saavat kysymyksenasettelu- ja päätöksentekokulttuurissa. Eskola haluaa kirjansa päätösluvussa tuoda yhteiskunnallisen ajattelun ja kristinuskon merkitystä perustelevia virikkeitä mukaan keskusteluun. Hänen tavoitteensa on innostaa näiden kahden ajattelumallin ja toimintakulttuurien puolustamiseen aggressiivisen luonnontieteiden edessä alistumisen vaatimuksien aiheuttamaa vinoutumaa vastaan.

Ihmeistä näkökulmia


Otan esille vielä erikseen Eskolan ajatuksia ihmeistä. Eskolan mukaan ihmeiden ydin on niitä selittävissä vaikutuksissa tai voimissa, ei itse ihmeellisissä tapahtumissa. Silloin parantuminen on ihme jos sen aikaansaaja on Jumala perimmältään eikä parantuminen ole selitettävissä psykologian tuntemilla suggestioilmiöillä. Erilaiset ”kohtalonyhteydet” ovat Jumalan rinnalla selittäjinä tietojemme nykytilanteessa ihmeitä. Ihmeistä ja merkeistä puhuttaessa voidaan käyttää seuraavaa kolmijakoa. 

Ensimmäisenä tasona on ”oman maailmamme ulkopuolella oleva tuonpuoleinen maailma” – sen olemassaoloon ei ole välttämättä vaikea uskoa. Toinen taso on ”aistien varassa toimiva kokemusperäinen maailma”, jota tiede tutkii menetelmillään. Kolmas – ja ongelmallinen – taso on ”länsimaisten poissulkema keskitaso”: usko siihen, että tuonpuoleisen todellisuuden voimat vaikuttavat kokemusperäisessä maailmassamme. Näitä keskitason mahdollisia vaikuttajia ovat esim. Jumala, jumalattaret, demonit, enkelit ja vainajahenget. 

Eskola korostaa, että järkevää ei ole epäillä sen enempää Jumalan mahdollisuutta vaikuttaa maailmassa kuin myös tieteellisen selitystavan mahdollisuuttakaan, vaan harjoitella niiden näkemistä. Eskola kysyy onko kohtuutonta pyytää tutkijalta, että tämä vastavuoroisesti sallisi uskovaisen nähdä maailmassa Jumalan vaikutusta, vaikkei hän itse sellaista havaitsekaan? Kysymys ei ole minkään etuoikeuden tai vapautuksen pyytämisestä tieteellisestä ajattelusta, vaan siitä suvaitsevaisuudesta, josta Eskola kirjassaan puhuu. 

Uudessa testamentissa Jumala puhuu ihmisille usein unissa ja näyissä. Siteeraamaansa kirjaan viitaten Eskola pohtii onko länsimaisilla uskovilla sokea piste nykyään tässä kohtaa, mikä estää heitä näkemästä, mitä Jumala tekee, näkemästä, että Jumala voi puhua heille merkityksellisten unien välityksellä?

Onko mahdollista, että lännessä herätyskristityt ovat kehittäneet tiedostamattomasti teologian, joka poissulkee jumalallista alkuperää olevien unien ja näkyjen mahdollisuuden? Ovatko he yhdenmukaistaneet kristillisen opin länsimaisen järkikeskeisyyden kanssa, Eskola lainaa Wimberiä ja Springeriä.

Eskola ottaa esille mielenkiintoisen esimerkin siitä, miten usko voi elää tiedon rinnalla. Vuonna 2002 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan usko Jumalaan oli ”hyvin tärkeä” jopa neljäsosalle lääkäreistä ja ”melko tärkeä” toiselle neljännekselle. Oli jopa niin, että nuorempien lääkärien keskuudessa usko Jumalaan oli tullut yleisemmäksi.

On siis niin, että jumalausko voi elää ilman sellaisia järjen ja tieteellisen tiedon vastaisia uskomuksia, joita ”uskovaisten joukossa” monesti on pidetty ”oikean uskon” tuntomerkkeinä.

Raamatun kirjaimellisesta lukemisesta: ”vaatimus on mahdoton” (Eskola, s.62)


Ihmeiden käsittelyn lisäksi haluan tässä kirjaesittelyssä nostaa vielä esille Eskolan mielenkiintoisen kannan koskien Raamatun kirjaimellista lukemista. Eskola vastaa niille, jotka vaativat Raamatun kirjaimellista lukemista, että se on mahdoton vaatimus. 

”Sen ymmärsi Paavalikin kommentoidessaan ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä Mooseksen lain kohtaa ”Älä sido puivan härän suuta”. ”Ei kai Jumala tässä häristä huolehdi”, Paavali ironisoi kirjaimellista lukutapaa. ”Kaiketi hän sanoo sen meidän vuoksemme”. On kuin Paavali vastaisi niille, jotka meillä nyt vastustavat naispappeutta vetoamalla sanoihin, joilla Paavali mahdollisesti (sanat lienee lisätty hänen kirjeeseensä myöhemmin) yritti vaientaa seurakuntakokouksissa liikaa kyseleviä naisia. ”Järjen käyttö on sallittua”, kuulen Paavalin sanovan. ”En kai minä tässä Suomen 2000-luvun seurakuntapapistoa tarkoita”.

Galatalaiskirjeessä Paavali intoutuu kirjaimellisesta lukutavasta irtautuviin tulkintoihin kuin paraskin unien selittäjä tai diskurssien tutkija. Kertomukselle Abrahamin kahdesta pojasta, joista toisen synnytti orjatar, toisen vapaa nainen, hän kehittää lennokkaan selityksen: ”Tämä on vertauskuva. Naisilla tarkoitetaan kahta liittoa… Nykyinen Jerusalem? Pakkohan tässä on tajuta, ettei Paavali sitä tarkoita, mikä 2000-luvulla on ”nykyinen Jerusalem”…

Raamatun kirjaimellinen siirtäminen tähän päivään silloin, kun teksti viittaa menneisiin historiallisiin oloihin tai hävinneisiin kulttuurisiin tapoihin, ei ainoastaan ole idioottimaista, vaan myös johtaa pois siitä todellisuudesta, mitä Sanan on määrä valaista. Kun arvostelukyky lakkaa ohjaamasta luentaa, vetäytyy Pyhä Henkikin tästä touhusta” – Eskola, s.62-63. 

Eskola pitää Raamatun kirjaimellista lukemista ”typeränä” ja Raamatun antaman esimerkin (ks. yllä) vastaisena. Lisäksi Raamatun antamien mallien rohkaisemat eli tulkitsevaan ja kuvainnolliseen lukutapaan ryhtyneet uskonsuunnat ovat tuottaneet valtavasti ”rikasta ja mielenkiintoista” kirjallisuutta. Noiden tekstien tulkintoja ei voida lähteä ruotimaan muulla kuin inhimillisellä viisaudella, jota eettisen näkemyksen lisäksi ohjaa toivon mukaan Pyhä Henki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit hyväksytään. Ei kuitenkaan mitään riidanhaastamista, käännyttämistä tai väittelyä väittelyn vuoksi. Ei tämä blogi ole mikään väittelyfoorumi.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.