Kreationismi ja tieteenfilosofia 1

Kreationismi tieteenfilosofisessa kriittisessä arvioinnissa ja mitä tiede todellisuudessa on. 

Tieteen luonteesta

Tieteellinen metodi perustuu epädogmaattisuuteen (”pyhiä kirjoja” tai "paaveja" ei ole) ja itseään korjaavuuteen (tiedeyhteisön oman toiminnan tuloksena eli autonomisesti, ilman että ulkopuoliset tahot painostavat tutkijoita ja vaikuttavat tutkimustuloksiin) eikä mikään tieteellinen teoria ole vapaa kritiikistä, kritiikin yläpuolella.

Tieteellinen tieto on lisäksi julkista, avointa, kriittistä (liittyy vaatimuksiin, joiden mukaisesti hypoteeseja perustellaan ja testataan), objektiivista – eli yksilölliset ilmestykset, intuitiot tai muut päänsisäiset tuntemukset tai vetoaminen yliluonnollisten toimijoiden viesteihin eivät ole tieteellistä tietoa – testattavissa ja tarkistettavissa olevaa, sekä perusteltua.

Jotta tiede olisi objektiivista, on tutkittavan kohteen oltava olemassa riippumatta tutkijan henkilökohtaisista uskomuksista, luuloista ja toiveista (ja myös toisten tutkijoiden havaittavissa ja tulosten on vastattava tutkittavan kohteen ominaisuuksia, miellyttävät ne ominaisuudet tutkijaa tai eivät).

Lisäksi tutkimuskohteen tulee saada vaikuttaa tutkimuksen tulokseen eikä niin, että tutkija etukäteen päättää, millainen tutkittavan kohteen on oltava – ja kohteen vaikutus tutkimustuloksen muodostumiseen on oltava intersubjektiivisesti havaittavissa.

Mitään ”puhdasta”, kaikista mahdollisista ennakkokäsityksistä tai lähtöoletuksista vapaata tiedettä ei ole eikä voikaan olla. On aina jotain paradigmoja ohjaamassa tutkimustyötä. Mutta nämä paradigmat ja lähtöoletukset eivät ole missään uskonnollisen dogmin kaltaisessa auktoriteettiasemassa, vaan niitä itseäänkin testataan ja niiden alkuoletuksien ja paradigmojen on pystyttävä läpäisemään tiedeyhteisön kriittinen seulonta, testaus.

Jos paradigma/lähtöoletus ei onnistu pääsemään läpi testeissä, eikä se siis ole intersubjektiivisesti testattavissa – eli siitä ei pystytä asianmukaisten lisäoletuksien kanssa johtamaan sellaisia seurauksia, jotka kyetään tarkistamaan julkisesti – se hylätään (tai sitä on vähintäänkin korjattava ja sitten testattava uudestaan).

Paradigma tai alkuoletus ei ole siinä tapauksessa uskottava, vaan se hylätään. Tieteeseen liittyy siten edistyvyys: virheelliseksi osoittautunut hypoteesi/teoria/paradigma korvataan uusilla tutkimuksissa saaduilla tuloksilla, jotka ovat enemmän tosia tai vähintään vähemmän virheellisiä kuin edelliset.

Tutkimuksen taustalla olevien oletuksien ja paradigmojen pätevyyttä voidaan siis arvioida ja tutkia epäsuorasti siten, että katsotaan millaisia tutkimusohjelmia pystytään tekemään niiden varaan pitkällä aikajänteellä. Kyseessä ei siis ole mikään mielivaltainen, luuloon, toiveajatteluun tai joihinkin salaperäisiin dogmaattisiin agendoihin (”tiedemisten salaliitto Raamattua vastaan, koska he vihaavat jumalaa ja totuutta”) perustuva spekulaatio tai tilanne, jossa mikä tahansa keksitty alkuoletus olisi demokraattisesti yhtä hyvä eikä meillä olisi mitään mahdollisuutta arvioida esitetyn alkuoletuksen tai paradigman pätevyyttä.

Kreationistien vaatimus, että evoluutiota ja kreationismia pitäisi opettaa rinnakkain biologian tunneilla ja että ”kumpikin selitysmalli on yhtä hyvä, ne ovat vain erilaisia tulkintoja samoista tosiasioista” on itse asiassa jyrkän filosofisen relativismin eräs ilmentymä. Mutta filosofinen relativismi on hyvin ongelmallinen rönsy filosofian puutarhassa, eikä se edusta filosofian valtavirtaa. Pikemminkin – kuten filosofi Ilkka Niiniluoto on todennut – filosofien työnä on erilaisten ”paradigmojen välisten kuilujen ylittäminen sekä viitekehysten vertailu ja arvioiminen” (Niiniluoto, s. 262). 

Niiniluoto huomauttaa täysin perustellusti, että 

”vaikka ihminen ja hänen luomansa kulttuuri, yhteiskunta ja arvot ovat historiallisen ja sosiaalisen toiminnan tulosta, tästä ei seuraa, että kaikki ihmisen olemistavat, kulttuurin muodot ja arvojärjestelmät ovat yhtä hyviä” (Niiniluoto, s. 262).

Kreationismi pseudotieteenä ja huonona uskonnollis-filosofisena oletuksena

Jos esitetään arvostelmia tai kannatetaan jotain, on voitava esittää positiivisia argumentteja sen aatteen tai arvojen puolesta. Jokin on siten arvokkaampaa ja parempaa kuin jokin toinen. Jyrkän relativismin kannattajan kanssa rationaalinen keskustelu käy mahdottomaksi tai vähintään erittäin vaikeaksi. Vastustaessaan kaikkia aatteita ja teorioita ja vedotessaan ”vertailukelvottomiin kielipeleihin vailla objektiivista paremmuusjärjestystä” tai muihin näennäisviisaisiin latteuksiin, täytyy radikaalin relativistin paradoksaalisesti suvaita kaikkia aatteita ja teorioita. 

Esimerkiksi Isaac Newtonin oletusta avaruuden ja ajan absoluuttisuudesta tai Descartesin oletusta kaukovaikutuksien mahdottomuudesta fysiikassa ei voida välittömästi testata kokeilla. Mutta kun on tehty pitemmällä aikajaksolla fysiikan tutkimuksia noiden vastakkaisten alkuehtojen perustalle ja Newtonin ohjelma saavutti selvää – ja descartesilaista tutkimusohjelmaa voimakkaampaa – edistymistä. Newtonin ohjelman taustaoletukset saivat vahvistuksen ja Descartesin ohjelman taustaoletukset kävivät epäuskottaviksi.

Vastaavasti Einsteinin suhteellisuusteoreettinen ohjelma sai kokeellista tukea auringonpimennyksen yhteydessä 1919, jolloin Einsteinin suhteellisuusteoreettinen tutkimusohjelma taustaoletuksineen osoittautui uskottavaksi ja newtonilaista paremmaksi (Newtonin fysiikka ei pystynyt selittämään kaikkia havaintoja, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria pystyi selittämään kyseiset ilmiöt). 

Tosin jo itse Newton teoksessaan Opticks (1704) esitti samansisältöisen väitteen kuin Einstein (kiinteiden kappaleiden ja valon muunnettavuudesta toinen toisekseen). Tutkimusohjelman taustaoletukset merkitsevät vain sellaisia periaatteita ja oletuksia, joilla on tosiasiallista merkitystä tutkimusohjelman edistymiselle. Niinpä Isaac Newtonin henkilökohtainen usko Jumalaan (hän ei tosin uskonut virallisen anglikaanisen kirkollisen dogman mukaisesti) ei liity newtonilaiseen fysiikkaan eikä hänen Jumala-uskonsa saanut todistusvoimaa suoraan eikä epäsuorasti Newtonin teorian edistymisestä ja onnistumisesta. 

Miksi kreationismi ei ole tiedettä, vaan pseudotiedettä?

Näitä varsin yleisesti tieteen kriteereinä pidettyjä näkökohtia sovellettaessa (kristilliseen, raamatulliseen) kreationismiin sen eri versioissa on nähtävissä selkeästi, että kreationismi ei ole tiedettä, vaan uskonnollisperäistä pseudotiedettä: 

1. se on dogmaattista auktoriteettiuskoa, tulokset on päätetty jo etukäteen sen mukaan, miten Raamattua on eri kreationistisissa suuntauksissa tulkittu.

2. sen lähtökohtia (Jumala-oletusta ja Raamattu-periaatetta -> Raamattu erehtymätön tietolähde myös luontoa koskevissa asioissa) ei voida kritisoida eikä kyseenalaistaa, saati päivittää

3. mikään nykyinen tai tuleva havainto ei kelpaa kreationisteille falsifioimaan heidän luomisoppiaan, falsifikaatiokriteereitä ei edes ole vai missä se on määritetty? Kreationistista ”paradigmaa” ei siten voida hylätä minkään syyn takia. Kyseessä ei siten ole avoin totuuden etsiminen, vaan mielivaltainen ennalta päättäminen, mikä on totuus

4. kreationismi ei edisty, mitään uusia teorioita kreationistisista lähtökohdista käsin ole olemassa, se ei selitä luonnossa mitään paremmin, vaan vetoaa täysin testaamattomaan näkymättömään luoja-toimijaan

5. kreationistinen tutkimusohjelma ei tuota testattavia ennusteita, eli ennusteita siitä mitä luonnosta voidaan havaita (toisin kuin evoluutioteoria)

6. Raamatun käyttö luonnontieteessä on kehäpäättelyä eli argumentointivirhe, minkä oivalsivat jo 1800-luvulla useimmat luonnontutkijat

7. yliluonnollisten tekijöiden käyttäminen luonnon selittämisessä selittyy tieteen ulkoisilla, henkilökohtaiseen uskonnolliseen maailmankatsomukseen perustuvilla motiiveilla. Jumalaan vetoaminen ei tuo mitään lisää tietoa eikä parempaa ymmärtämystä luonnon ilmiöistä ja niiden toiminnasta, vaan päinvastoin estää tieteen edistymistä (miten asioita voisi tutkia vapaasti, jos tulokset ”tiedetään” etukäteen ja jos tutkija – kreationisti – ei hyväksy luonnossa havaittavia, siellä vaikuttavia syitä subjektiivisen uskonsa takia?)

8. kreationistit käyttävät epärehellisesti ja valikoiden hyväkseen eräiden tieteenfilosofien (Popper, Kuhn, Lakatos) eräitä (muiden tieteenfilosofien arvostelemia ja kiistämiä ja Popperin tapauksessa hänen itsensäkin myöhemmin hylkäämää) ajattelua, mutta eivät sovella tieteenfilosofian vaatimuksia itseensä.

Kaiken lisäksi kreationismi väittää – täysin harhaanjohtavasti ja virheellisesti – että evoluutioteoria ja kreationismi (mikä niistä monista keskenään ristiriitaisista kristillisistä kreationismeista?) ovat ainoat vaihtoehdot, joten biologian vielä selittämättömät asiat tai anomaliat olisivat ”todiste” kreationismin oikeellisuudesta. Mitään tällaista joko-tai -tilannetta ei ole. Muslimit, hindut ja monen muun uskonnon kannattajat ovat lisäksi täysin eri mieltä ”Raamatun” olemiselle ainoa ”vaihtoehto” evoluutioteorialle.

Eikä siinäkään kyllin, vaan kreationistit sotkevat keskenään evoluution historiallisena tosiasiana, luonnon biosfääriä selittävänä teoriana sekä maailmankatsomuksellisena aatteena eivätkä halua huomata, että biologinen evoluutioteoria ei esitä mitään väitettä minkään jumalien olemassaolosta tai olemattomuudesta, eikä se sisällä mitään yhteiskunnallista tai eettistä mallia.

Mitä jos jotakin ei vielä tiedetä?

Se, että jotain ei vielä tiedetä ei ole todiste millekään vaihtoehtoiselle oletukselle, vaan se haastaa jatkamaan tutkimusta ja kehittämään joko olemassa olevaa teoriaa vielä paremmaksi tai muodostamaan uusia teorioita (niiden tulee pystyä selittämään kaikki se, mitä entinen teoria oli jo selittänyt sekä korjaamaan sen virheet ja selittämään niitä asioita, joita vanhat teoriat eivät voineet selittää).

Kirjallisuutta:

Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, 1984