sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Mesopotamian uskonto ja Jeesus

Mesopotamian uskonto ja Jeesus

Kristinuskon sovitusopin ja sijaiskärsijä-ajattelun taustaa. Mesopotamian uskonto ja kristillinen sijaissovitus: saman uskonnollisen ajattelumallin perillisiä. Raamatun sovitus- ja sijaisuhrioppien mesopotamialaiset juuret.

Jeesuksen "ristin evankeliumi” ja sovitususko eivät ole ainutlaatuisia eivätkä kulttuurisessa tyhjiössä syntyneitä

Ristin evankeliumin ja sovitusopin kulttuurihistorialliset juuret ovat muinaisessa Mesopotamian uskonnossa. Lisäksi tunnetaan jo 1400-luvulta eaa. peräisin oleva heettiläisten ruttorituaali, joka on vielä mesopotamialaista kuningasrituaaliakin läheisempää sukua Pentateukin (Mooseksen kirjat) mukaan vietetylle syntipukkirituaalille (3 Moos. 16) suurena sovituspäivänä. Lähes samanikäinen kuvaus samankaltaisesta syntipukkirituaalista tunnetaan myös Ugaritin teksteistä.

Kyseiset rituaalit eivät ole yksi yhteen samanlaisia kuin vanhatestamentillinen syntipukkirituaali, mutta heettiläisten, Ugaritin ja mesopotamialaisten syntipukkiriitit sisältävät monia samanlaisia aineksia: kyseessä on eliminaatio eli poistamisrituaali, joka kuvastaa maagista kansanuskoa. 

Toisten syntien puolesta kuoleva sijaiskärsijä kantaa yhteisöä vaivanneen pahan pois kun paha siirretään sijaisen päälle kosketuksen kautta ja siten vihastunut jumala sovitetaan.

Mesopotamian uskonnon piirteistä: yhtymäkohtia juutalaisuuteen ja kristinuskoon

Kristinuskon synty ja siihen liittyvä tutkimus saavat paljon valaistusta uskontotutkimuksesta ja assyriologiasta. Mesopotamian uskonnollinen kirjallisuus on paljon laajempaa kuin VT:n kaanon ja kutakuinkin kaikille Vanhan testamentin kirjoille tai niiden osille löytyy esikuvansa Mesopotamian muinaisessa uskonnollisessa kaanonissa, kuten Saarnaajalle, Jobille, luomistaruille, vedenpaisumustarinalle ja psalmeille. 

Eräs merkittävimpiä myyttejä mesopotamialaisessa uskonnossa, joka on olemukseltaan mystistä ja jossa myytit välittävät sofistikoituja, piilotettuja koodattuja merkityksiä, on Ištar-jumalattaren (nimeltään Inanna sumereilla) manalanmatka. Rakkauden jumalatar astuu alas tuonelaan, kuolee seivästämällä ja joutuu antamaan maailman pelastuksen puolesta rakkaansa Tammuzin (hyvä paimen Dumuzi sumereilla) lunnaakseen tuonelaan. Myytti on 

”allegoria elämän ikuisesta kiertokulusta, kuoleman voittamisesta ja jumalan rakkaudesta luomaansa maailmaa kohtaan. Kasvullisuuden lakastumisen aikaan vietetyn Tammuzin surujuhlan taustamyytti, johon liittyi usko kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen”.

Muita tärkeitä myyttejä ovat esimerkiksi Nergal ja Ereškigal-myytti, joka on kertomus langenneesta enkelistä, Luciferistä eli saatanasta. Myytti kuvaa allegorisesti himojen ja aistinautintojen aiheuttamia tuhoja. Adapa on juutalaisten apokryfisen Eenokin kirjan vastine: kuvaa viisauden jumalan hurskaan palvelijan nousemista taivaaseen, mutta hän ei kuitenkaan saa ikuista elämää (Simo Parpola, Pentikäinen – Pentikäinen, s. 234). 

Kun Lähi-idässä valtiollinen kehitys johti alati suurempiin valtiokokonaisuuksiin, siitä seurasi väistämättä entistä enemmän uskonnollista yhdentymistä sekä synkretismiä (uskomuksien ja uskonnollisten perinteiden sekoittumista toisiinsa). Kun jokin valtio vallattiin, sen jumalat lisättiin voittajavaltion jumalten joukkoon ja valloitettu kansa sai entisen uskontonsa rinnalle valloittajien uskonnon. 

Koska alue oli maantieteellisesti melko yhtenäinen ja sen osa-alueet olivat yhteyksissä toisiinsa, pääsi uskonnollisia vaikutteita ja ideoita siirtymään kansalta toiselle ja maasta maahan, joten uskonnollinen tilanne oli Lähi-idässä alati muutoksen alainen. Pienemmät uskonnot tulivat isompien nielaisemiksi pitäen kuitenkin kiinni alkuperäisestä ytimestään. Toisaalta uskonnot samalla kehittyivät ja muuntuivat sekä syvenivät.

Vaikka suurvallat tulivat ja menivät, säilyivät niiden uskonnolliset rakenteet, jotka elivät paikallistasolla edelleen ja siirtyen myöhemmin imperiumien seuraajille. Kuvaavaa oli muutoksen dynaamisuuden ja konservatiivisuuden välinen jännite, missä muutoksista ja kehityksestä huolimatta uskontojen ydin pysyi vuosituhansien ajan ennallaan. Alueen uskonnot – mukaan lukien juutalaisuus ja kristinusko – ovat yhden ja saman uskonnollisen ydinolemuksen ja syvärakenteen ajallisia ja paikallisia ilmentymiä, joilla on kullakin oma erityinen pintarakenne.

Yhden ainoan universaalijumalan idea ja kolminaisuusoppi jo Mesopotamiassa

Teoreettiselta ja esoteeriselta kannalta jo viimeistään 1200-luvulta eaa. lähtien, ehkä vieläkin aikaisemmin, kaikki jumalat tulkittiin ”yhden ainoan universaalijumalan eri aspekteiksi” (Simo Parpola, Pentikäinen – Pentikäinen, s.229–230). Osuva paralleeli tuosta jumalkäsityksiin näennäisestä paradoksista on kristinusko ja siihen kehitetty kolminaisuusoppi: kolme eri persoonaa Isä, Poika ja Pyhä Henki, ja silti jumaluus on yksi. Mesopotamiassakin käsite ”jumala” merkitsi käytännössä sekä Jumalaa että jumalia monoteistisesti ja polyteistisesti. 

Syvällisellä teoreettisella tasolla jumalat olivat abstrakteja käsitteitä, lukuja ja puhdasta energiaa ja he olivat näkymättömässä ideoiden maailmassaan, jossa tämä aineellinen maailma voimineen oli absoluuttisessa muodossa. He ilmentyvät luonnossa lukemattomin muodoin ja tavoin. Jumalan nimi oli tärkeä mesopotamialaisille kuten juutalaisillekin: Mesopotamiassa jumalan nimeen kiteytyvät kaikki nuo jumaluuden moninaiset ilmenemismuodot. Nimi oli jumala itse sisältäen kaiken jumalan olemuksesta, voimasta ja ilmentymistä (Simo Parpola, Pentikäinen – Pentikäinen, s.230).

Mesopotamialainen sijaiskärsijän/ syntien sijaissovittajan idea – Jeesuksen kärsimyksen edeltäjä

Kaksoisvirtain maassa kuningas oli jumalan maanpäällinen käskynhaltija ja edustaja, jumalan sijainen, ylimmäinen pappi sekä vitsalla ja sauvalla kansaansa ohjaava ja kaaosvoimilta suojeleva ”suurten kansanjoukkojen paimen”. Kuninkaan piti levittää Jumalan sanaa koko maailmaan. Auringonjumala Šamasin kuvana kuningas oli kansansa aurinko sekä oikeudenmukainen ylituomari. Kuninkaalla oli valta ylentää ja alentaa, rangaista ja vapauttaa, sillä hän oli ylijumala Mardukin kuva.

Tunnusmerkkeinä kuninkaalla oli mm. paavillinen tiara ja pitkä paimensauva. Kuningas kuvattiin monesti elämänpuun hoitajana (elämänpuu oli kosmista harmoniaa ja maailmankaikkeudessa vaikuttavien voimien tasapainoa kuvaava esoteerinen sofistikoitunut kaavio). 

Kuningas oli itse asiassa jumala ihmismuodossa, jonka patsaita palvottiin yhdessä jumalien patsaiden rinnalla ja hän esitti jumalan roolia uskonnollisissa rituaaleissa sekä näytelmissä: kuningas oli Tammuz-jumalan inkarnaatio, joka oli imenyt jumalanäidin rintaa temppelissä pienenä lapsena. Kruununprinssinä hän oli jumalan poika sekä Pelastaja, jonka hallintokauden tuleminen ennakoi sitä, että valo voittaa pimeyden. Jumalan käskynhaltijana hänellä oli valtaisa eettinen vastuu, hänen tuli olla täydellinen ihminen.

Synti-> rangaistus - kaava jo Mesopotamian uskonnossa

Historia selitettiin Mesopotamikassakin sillä tavalla, että poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen menestys seurasi kuninkaan hurskaudesta, mutta vastoinkäymiset olivat rangaistuksia moraalisesta rappiosta ja synneistä (tämäkin on linjassa vanhatestamentillisen valtavirta-teologian kanssa). Kuningas oli jatkuvasti tarkan moraalisen valvonnan alainen ja uskonnolliset ja opilliset auktoriteetit ohjailivat hänen toimiaan. Sapattisäännöt, paasto, katumusharjoitukset sekä koko vuoden sisäänsä sulkeva kultillinen kalenteri hallitsi kuninkaan päivittäistä elämää. 

Oli myös niin raskaita syntejä, että niiden sovittaminen ei onnistunut muuten kuin kuolemalla. Kuninkaan kuoleminen synnin sovitukseksi päätettiin peruuttamattomasti, kun enteenä oli auringon tai kuun pimennys tai komeetan näkyminen. Synnintekijän piti kuolla ja hänen tilalleen asetettiin uusi tahraton kuningas. Mutta armo ei ollut tuntematon! Sellaisen raskaan synnin tekijälle oli tarjolla Jumalan armosta pelastuksen mahdollisuus: toinen ihminen voi ottaa kantaakseen kuninkaan puolesta hänen syntiensä taakan ja kuolla hänen sijastaan, kun katuva kuningas samalla katuu ja tunnustaa syntinsä sekä kuoletti vanhan minänsä ja syntyi uudestaan henkisesti.

Tällaiseksi sijaiskärsijäksi, ”sijaiskuninkaaksi” valittiin yleensä joku rikollinen, jolle annettiin kruunu ja kuninkaalliset vaatteet ja joka uhrilampaan lailla vaiti sai kuulla auringon, taivaallisen tuomioistuimen edessä, ilmoitetun tuomion. 

”Tämän Kristuksen kärsimystä muistuttavan riitin alkuperä on Mesopotamiassa, mutta sitä harjoitettiin laajasti koko muinaisen Lähi-idän alueella. Se oli hovirituaali, mutta silti hyvin tunnettu myös kansan keskuudessa, sillä sijaiskuninkaan kruunaaminen ja hautaus olivat julkisia tapahtumia; muistumia siitä esiintyy vielä Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, ja myös juutalaiset joutuivat sen todistajiksi Baabelin vankeudessa ollessaan. Riitin taustalla oleva ajatus kuolemansyntien sovituksesta viattoman ja avuttoman sijaiskärsijän kautta tunnetaan eri muodoissaan muualtakin mesopotamialaisesta kulttuurista. Assyrian kuningasta vastaan kapinoivat vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla rakkaimpansa, viattomat poikansa elävältä (vrt. kertomusta Abrahamin uhrista, Genesis 22). ”Ihmisen sijainen” – nimisessä parannusrituaalissa karitsa uhrataan kuolemansairaan sijasta manalan jumalille, jotta tämä pelastuisi. ”Ištarin manalanmatkassa” jumaläiti joutuu luovuttamaan syyttömän poikansa (Tammuz) tuonelaan, jotta rakkaudettomuuden tilaan joutunut maailma pelastuisi. Yhtymäkohdat Kristuksen kärsimyskuoleman taustalla olevaan ajatteluun ovat ilmeiset” (Simo Parpola, Pentikäinen – Pentikäinen, s. 241). 

Kuoleminen toisen syntien puolesta, viattoman kärsimys ja kuolema sijaisena, oli nimenomaan yleinen käsitys Lähi-idässä ja uusitestamentillinen Jeesus-hahmo sekä ”ristin evankeliumi” ei ole inhimilliselle ajattelulle mitään uutta ja uniikkia ”hullutusta”, vaan pikemminkin standardiajattelua synti-kysymyksen ratkaisemisessa (kuten myös henkisen uudistumisen, uudesti henkisesti syntymisen ja katumuksen käsitykset sekä kokonaisvaltainen synti-oppi: mikään noista ei ole Paavalin tai muiden alkukristittyjen ainutlaatuinen luomus eikä ole tarvetta olettaa, että ”Pyhän Hengen” piti ne kristityille ”ilmoittaa” ja että alkukristityt eivät olisi noita oppeja osanneet keksiä, osana Lähi-idän uskontoperinnettä). 

Juutalaiset ja sitä myöten kristityt eivät voineet mitenkään olla ainoat ihmiset Lähi-idässä, joille tämä mesopotamialainen armo- ja sijaissovitususko oli tuntematonta! Vanhaan testamenttiinkin se ajattelu päätyi, Jesajan lauluun (Jes.53) kärsivästä Herran palvelijasta, joka kärsii kansan puolesta ja VT:sta edelleen kristilliseen teologiaan, Jeesuksen kuoleman merkityksen tulkintaan. Se tulkinta niveltyy selkeästi muinaisitämaiseen syntien viattoman sijaissovittajan / sovituskuoleman teemaan.

Kirjallisuus:

Juha Pentikäinen, Katja Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa (Simo Parpola, Kaksoisvirranmaan uskonto), 2. painos, 1993

Jaakko Hämeen-Anttila (toim.): Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla, 2001

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit hyväksytään. Ei kuitenkaan mitään riidanhaastamista, käännyttämistä tai väittelyä väittelyn vuoksi. Ei tämä blogi ole mikään väittelyfoorumi.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.