Kuolemanjälkeinen olotila

Olen miettinyt sitä, kun ihmiskunnalla on monia, toisilleen vastakkaisiakin, uskomuksia ja odotuksia kuolemanjälkeisestä olotilasta ja ihmisten loppusijoituspaikoista tuonpuoleisuudessa - sekä tietysti oletuksia, että on jokin tuonpuoleinen / ylimaallinen olemassa. Mietin mikä on motiivi ja syy noille uskomuksille esim. ikuisesta elämästä jossain taivaassa tai muussa tuonpuoleisessa valtakunnassa. 

Miksi ei voida hyväksyä elämän rajallisuutta ja sitä, että kuolema on nimenomaan elämän ja olemassaolon loppu pysyvästi, eikä pikemminkin niin että ihminen (esim. raihnainen sokeutunut dementoitunut vanhus) on kuoltuaan oikeastaan eläväisempi kuin koskaan jossain taivaassa – tai häntä kidutetaan loputtomasti helvetissä, kun taas toiset bilettävät ilojuhlissaan (eikä heitä vissiin taivaassa liikuta siellä helvetissä kiehuvien surkea kohtalo, pääasia, että oma peffa on pelastettu). 

Niin paljonko ajatus omasta katoavaisuudesta ja oman persoonan olemassaolon päättymisestä ahdistaa ja pelottaa, että se oma ego pitää ikuistaa tyyliin ensin tämä kaikki maallinen ja taivas vielä autuuksineen päälle? Eli kuolemista ei oikeastaan tapahdukaan noissa uskomuksissa, eikä kuolema todella lopeta olemassaoloa. 

Suoraan sanoen minua ei ainakaan tällä hetkellä suuremmin viehätä edes uskomus, että mieleni ja kehoni eläisi ikuisesti (ns. kirkastettuna) jossain missä lie taivasten valtakunnassa (semminkin kun eräät uskonnolliset käsitykset tuosta taivaallisesta olotilasta ovat tosi tylsiä ja epäkiinnostavia). Ei se loppumaton elämä minulle ole mikään välttämättömyys. Minulle on ihan ok, jos eksistenssini päättyy oikeasti ja lopullisesti ja tämä elämä oli sitten siinä. Mutta jos sellainen taivasten valtakunta ikuisine iloineen kuitenkin on niin mikäs siinä sitten.

Voidaan myös todeta, että toisille on pelottava asia se, jos kuoleman jälkeen on olemassa jotain, jokin paikka, minne joutuu ja on kaikenlaista säätämistä. Ja toisia pelottaa se jos kuoleman jälkeen ei ole yhtään mitään, vain ikuinen tiedoton tyhjyys, olemassaolon päätös.

Usko ihmisen kuolemattomuuteen / kuolemattomaan sieluun onkin aika yleistä. Siinä oikeastaan kuoleman vakavuus mitätöityy, jos kuoleman ajatellaan olevan vain portti uudelle, entistä paremmalle olemassaolon tasolle, jossa ihminen on suorastaan paremmin elossa kuin maan päällä kehollisesti. Vain kehon toiminta päättyy sen uskon mukaan, mutta oletettu kuolematon sielu elää paremmin kuin koskaan ennen. Eikä se olotila lopu koskaan. Eikö uskomus omasta kuolemattomuudesta ole oikeastaan vääristyneen itserakkauden eräs ilmenemismuoto, narsismia.

Pidän kaikkein suuruudenhulluimpana, ylpeimpänä ja itsekeskeisimpänä tätä uskoa, johon olen välillä törmännyt. Siis jotkut ihan kristitytkin uskovat, että koko tämä maailmankaikkeus on luotu ja olemassa vain ihmisiä varten. Ja että triljoonan galaksin joukossa tässä yhdessä tavallisessa galaksissa, sen kierrehaarojen välissä olevan riekaleen erään pikkutähden, Auringon, ympäri kiertävällä pikkuisella kivensirulla, maapallolla, oleva mitätön hyppysellinen tähtipölyä, ihminen, on kuolematon. Ja kaikki tuo äärettömyys on luotu ihmistä varten, ja lisäksi se ihminen uskoo olevansa ikuisuusolento.

Niin ja miten evoluutiossa edeltävistä lajeista polveutumalla vähitellen muodostunut ihmislaji olisi sellaisen "kuolemattoman sielun" itselleen saanut?

Jotkut uskovaiset jopa pitävät Maata maailmankaikkeuden keskipisteenä, ilman mitään todellisuuspohjaa. Samaan uskoon liittyy sekin näkemys, että elämää ei edes ole missään muualla avaruudessa. Mistäs noi uskovaiset senkin sitten tietävät?

Minä haluan uteliaana ja tiedonhaluisena tutkiskella asioita, myös erilaisia metafyysis-uskonnollisia käsityksiä ja oppirakennelmia. Tietämisen tasolla jään kuitenkin monissa noissa asioissa agnostikoksi. Aina on olemassa erehtymisen ja virheellisesti uskomisen mahdollisuus. Sekä sekin vaihtoehto, että pystyykö tällainen "savanniapina" aivoillansa koskaan saavuttamaan noissa mainituissa asioissa tietoa ja varmuutta.

Välillä menen ajattelussani ihan vastakkaisiin suuntiin jotain toimivaa ja kestävää hakien: välillä ateismiin päin, välillä teismiin / deismiin päin ja mietin esitettyjä argumentteja eri uskomuksille ja katsomuksille. Minun sisälläni asuu sekä kristillinen teisti, deisti että uskontokriittinen ateisti ja skeptikko.