Epäily on luonnollista

Eräänä pyhänä kirkossa saarnassa pappi käsitteli epäilyksien ja uskomisen problematiikkaa, Johannes Kastajan vankeudesta liikkeelle lähtien. Ei hän ryhtynyt mitään älyllis-loogisia päätelmiä rakentelemaan Jumalan olemassaolon osoittamiseksi jollekin kriittiselle ateistille. Eipä se kannattaisikaan. Jos joku ei usko jumaluuteen eikä näe mitään virkaa kristillisellä uskolla omassa elämässään ja jumaluus tuntuu olemattomalta niin tuskin siinä auttaa uskovaisen taholta hienot uskonnonfilosofiset argumentoinnit tai dogmatiikan oppikirjan selaaminen. Semminkin kun ne teistien "jumalatodistukset" filosofisina argumentteina on kiistetty ja kumottukin monet kerrat ja ne ovat varsin ongelmallisia rationaalisesti.

Jokaisen oma elämä, toinen uskoo Jumalaan ja toinen ei usko, itsekukin syystä tai toisesta. Se asiantila pitäisi kaikkien sitten hyväksyä ilman mitään tyrkytyksiä tai demonisointeja.

Pikemminkin se olisi ihmeellistä ja erikoista, jos olisi joku uskova, joka ei ikinä ole mitenkään epäillyt esimerkiksi tätä kristillistä uskoa dogmeineen, Jumalan olemassaoloa ja sitä onko Jeesus Jumalan Poika ja Pelastaja. Tai jotain Raamatun kertomuksia ja väitteitä.

Itsellänikin on käynnissä jatkuva vuoropuhelu uskomisen ja epäilemisen välillä, teismistä ateismiin ja takaisin. Ja agnostisismi myös läsnä ajatuksissani. Etsien ja kysellen, miettien ja kyseenalaistaen - toisinaan on jopa jotain varmuuttakin kuitenkin. 

Jumaluus jää salatuksi loppujen lopuksi. Samoin elämänkohtaloiden ja koettelemuksien mahdolliset merkitykset tai tarkoitukset - tai se, ettei mitään tarkoitusta ja päämäärää tai jotain hienoa kosmista suunnitelmaa kärsimisellä edes ole.