Uskonnollinen tunne

On sanottu, että liberaali uskonnollisuus on tunneperäistä, tunnetta painottavaa tai tunteisiin perustuvaa. Varmaan monilla noin voi ollakin. Omaa uskonnollisuuttani kun mietin, niin se ei ensinnäkään asetu jäännöksettömästi ja sataprosenttisesti sen enempää liberaaliksi kuin konservatiiviseksikaan, vaan minussa risteilee molempia asiakohtaisesti. Äärimmäinen liberaalisuus ja toisaalta jyrkin konservatiivisuus vaikuttavat minulle vierailta - puhumattakaan fundamentalismista. 

Minulla ei uskonnollisuudessa ole juuri lainkaan kyse tunteista tai tunteisiin perustautumisesta. Kaikenkaikkiaan uskontoon liittyvissä asioissa koen tunnetasolla varsin vähän jos lainkaan - en ainakaan kovin usein. En oikeastaan koskaan "tunne" Jumalan läsnäoloa enkä mitään "Pyhän Hengen voimaa". En myöskään jotain syvällistä "rauhaa" tai "iloa". Toki joissakin erityisissä tilanteissa olen tuntenut iloa ja suurta vapautuneisuuden sekä kiitollisuuden tunnetta. Toisaalta myös katkeruutta ja vahvasti negatiivisia mielialoja Jumalaa kohtaan. Ateismi ja jopa antiteismi ovat silloin olleet lähellä ajatuksissani.

Joskus ennen on ollut vaivaannuttava tilanne, kun uskovaiset lähelläni puhuivat miten he tuntevat ja kokevat kuinka "Paholainen kuiskii ja kiusaa" heitä eri tavoin. En osallistunut noihin puheisiin, sillä en minä silloin kuten myöhemminkään ole tuntenut minkäänlaisen paholaisenkaan läsnäoloa tai ns. kuiskuttelua. Kyllä ajatukset ovat ihan omiani ja omasta päästäni lähtöisin.

Itselläni uskonnollisuudessa on kyse kokemuksista ja ajattelusta, samoin Raamatun tutkimisesta - filosofiasta ja teologiasta. Olen kokenut nuoruudesta alkaen muutamia kertoja minua puhuttelevia, voimakkaita erikoisia kokemuksia, jotka sitten olen tulkinnut Jumalan teoiksi ja vaikutuksiksi, merkeiksi ja (subjektiivisiksi, mutta ei objektiivisiksi tai muille ihmisille merkityksellisiksi / vakuuttaviksi) todisteiksi Jumalasta. Itselleni se on riittänyt uskomisen perusteluksi kuitenkin. Uskon hyppyyn seitsemän sylen syvyyteen toivossa, että siellä alhaalla on kuitenkin pitävä Perusta ja Turvakallio.

Sen olen myös kokenut, että toisten kristittyjen seurassa vaikkapa kirkossa jumalanpalveluksissa tai muussa kirkollisessa tilaisuudessa uskoni on vahvempaa ja on helpompi uskoa Jumalaan ja Jeesukseen kuin itsekseni ollessa, jolloin ajatukseni helposti kulkevat kriittiseen ja skeptiseen suuntaan.

Mutta tunteet tosiaan tulevat ja menevät, eikä katsomuksellisia, elämän henkistä perustaa koskevia asioita ja ratkaisuja kannattaisi perustaa ohimeneviin tunteisiin. Kun tunne loppuu niin loppuuko uskokin silloin?