Ateismin kritiikki ja huono skeptisyys

Tarkoituksena on blogini eri artikkeleissa aihepiiriin liittyen tarkastella kriittisesti ateismin, dogmaattisen skeptisyyden (pseudoskeptisyys), vapaa-ajattelun yleensä sekä erityisesti militantin "uuden ateismin" (englanniksi ”New Atheism”) filosofis-tieteellisiä ja rationaalisia ongelmakohtia sekä heikkouksia. Samalla tämä on vastapainoa, kolikon toinen puoli, uskontojen kriittiselle analysoinnille. Jokainen ateismin tai metafyysisen materialismin sekä naturalismin tueksi esitetty argumentti ei ole hyvä, kiistaton eikä loppuun asti ajateltu. Aivan samoin kaikki teismiä (jumalauskoa) tukevat argumentit eivät ole kestävällä filosofisella tai muuten tieteellisellä perustalla eivätkä hyviä. En kuitenkaan yritä todistella teistisiä uskomuksia päteviksi, enkä niin muodoin kumota aikaisemmin tuottamaani uskonto- ja raamattukritiikkiä.

Mistä ateismin kritiikissä on kysymys?

Pseudoskeptisyydestä hyvään (= epädogmaattiseen) skeptisyyteen

On hyväksi jos on skeptinen (epäileväinen) uskottavaksi tarjottuja väitteitä tai uskonnollisia oppeja kohtaan. Tieteiden harjoituksessa skeptisyys on välttämätöntä, kun tutkijat vertailevat erilaisia hypoteeseja. Jos jokin hypoteesi ei saa tuekseen todisteita, sitä epäillään virheelliseksi. Kun kohtaamme dogmaattista, kyseenalaistamista kaihtavaa uskoa ja auktoriteetteihin vetoamista (on kysymys uskonnollisesta uskosta tai jostain muusta uskomusjoukosta) on oikein olla skeptinen uskomatta sokeasti. Skeptinen asennoituminen varustaa yksilöt tehokkailla kysymyksillä, argumenteilla ja strategioilla, joiden avulla he voivat tutkia, paljastaa ja kyseenalaistaa erilaiset totuusvaatimukset (toisin sanoen uskomusjoukot, jotka esiintyvät ainoana oikeana, lopullisena ja varmana totuutena).

Mutta on erilaista skeptisyyttä. On mahdollista, että skeptisyys menee liiallisuuksiin ja muuttuu yhtä dogmaattiseksi ja itsekritiikittömäksi kuin ne (vain sisällöltään toisenlaiset) dogmaattiset uskomusjärjestelmät ja auktoriteetit, joita skeptikot (sinänsä oikeutetusti) epäilevät. Tällöin on päädytty oikeastaan vain saman viivan - dogmaattisuuden, kyseenalaistamattomuuden ja kritiikittömyyden - toiseen ääripäähän, josta käytetään nimitystä pseudoskeptisismi. 

Pseudoskeptikko eroaa maltillisesta, epädogmaattisesta skeptikosta siten, että epädogmaattinen epäilijä on avoin ja kiinnostunut tutkimaan vastakkaisia väitteitä, uskomuksia ja teorioita niin ennakkoluulottomasti kuin se vain on psykologisesti mahdollista. Pseudoskeptikko kieltää sen sijaan dogmaattisesti ja vaatii lähes täydellisen tarkkaa todistamista väitteille, joita hän vastustaa, kun ne eivät kuulu hänen kannattamaansa maailmankuvaan tai filosofiaan.

Epädogmaattinen skeptikko on valmis myös epäilemään omia lempioletuksiaan ja lähtökohtiaan. Hän tiedostaa ja myöntää, että hänelläkin on runsaasti irrationaalisia uskomuksia osana maailmankuvaansa ja että hänkään ei ole mikään neutraali, objektiivinen asioiden näkijä ”juuri sellaisina kuin ne ovat”, vaan aivan yhtälailla subjektiivinen ja itsepetokseen taipuvainen kuin ne, joiden uskomuksia hän ei kannata.

Skepsis ry:n silloista puheenjohtaja M. Aunolaa lainatakseni: 

"On hyvä muistaa, ettemme ole erehtymättömiä ja että jokaisen maailmankuvaan liittyy iso joukko irrationaalisia uskomuksia. Osa niistä on välttämättömiä jo ihmisen toimintakyvyn säilyttämisen takia, mutta on hyväksyttävä sekin, ettei skeptikko ole kaikissa asioissa yhtä objektiivinen. Toisaalta jopa skeptismi voi mennä liiallisuuksiin. Toivonkin osapuolilta malttia ja halua keskusteluun." - Skepsis 4/2007 s.21.

Skeptikko, joka ei lukitse mieltään omanlaiseen dogmatismiin (joka voi olla yhtä jäykkää kuin joidenkin uskovaisten opillisuus), tunnustaa, että hän ei pysty olemaan joka asiassa yhtä objektiivinen.  Eikä myöskään puolueeton tarkkailija, vaan hän on taipuvaisempi epäilemään enemmän joitain uskomuksia ja väitteitä kuin toisia. Lisäksi hän on valmiimpi hyväksymään tietynlaiset selitykset, vaikka kaukaa haetutkin ja spekulatiiviset ”se olisi voinut tapahtua tällä tavalla, vaikka kovia todisteita ei olekaan”-tyylisesti, helpommin ja vähemmillä "oikeaksi todistamisen" vaatimuksilla kuin selityksiä, jotka ovat vastoin hänen maailmankatsomustaan. 

Halu uskoa (tai olla uskomatta) ja itsepetokseen sortumisen vaara ei ole mikään kristittyjen tai muihin uskontoihin uskovien monopoli. Se onnistuu ateisteilta ja agnostikoiltakin yhtä hyvin. Kukaan meistä ei voi siltä välttyä.

Hyvä skeptikko epäilee ja arvioi kriittisesti siis myös omaa ajatteluaan, "annettuina" hyväksymiään aksioomia ja ennakko-olettamuksia sekä maailmankuvaansa ja -katsomustaan. Ja ainakin hän yrittää tutkia onko hän vajonnut itsepetokseen ja jos niin millaiseen. Mutta kukaan ei voi samanaikaisesti kyseenalaistaa kaikkia mahdollisia lähtökohtia, vaan ajattelun täytyy nojautua ainakin johonkin lähtökohtaan, mitä ei sillä kerralla epäillä tai kiistetä.