Jumalien ihmisenkaltaisuus

Jumalan / jumalien ihmisenkaltaisuutta kuvaava käsite on antropomorfismi. Uskontoantropologi S. Guthrien mukaan uskonnollinen ajattelu on antropomorfismia: jumalat käsitetään useilta ominaisuuksiltaan ihmisten kaltaisiksi. Tämä antropomorfismi ei ole ainoa uskonnon perusta, mutta uskonto on silti siitä kehittynyt ilmiö, joka on systematisoitu ja symbolisoitu ja joka otetaan vakavasti. Uskoinnoissa ajatellaan, että jumalan persoona ja mieli toimii samalla tavalla kuin ihmisten mieli, ja lisäksi useissa uskonnoissa jumala näyttäytyy jopa fyysisesti ihmismäisenä olentona.

Vaikka jumalilla ei joissakin uskonnoissa olisikaan ihmisruumista, niiden uskotaan silti olevan yhteydessä ihmisten kanssa heidän ymmärtämällään tavalla. Guthrien mielestä on suorastaan mahdotonta ymmärtää jumalia ilman antropomorfismia, koska muuten jumalan idea jäisi käsittämättömäksi. 

Miltei kaikki ihmiset kuvittelevat jumalien muistuttavan heitä itseään. Monissa kulttuureissa ne syövät, juovat, rakastelevat, saavat jälkeläisiä, sairastuvat, vanhenevat ja jopa kuolevat aivan kuten ihmiset. Jumalat kommunikoivat ihmisten kanssa monin eri tavoin kuten salamoin, sateenkaarin, onnettomuuksin tai suoraan puhumalla. Ihmiset vastaavat jumalille omilla viesteillään. Antropomorfismia esiintyy uskonnon lisäksi myös taiteessa ja arkiajattelussa. Uskonto kuitenkin eroaa näistä muista ajattelumuodoista lähinnä siinä, että uskonnossa ihmisenkaltaiset olennot ovat erityisen tärkeitä.

Monoteistisissä uskonnoissa kuten kristinuskossa on koetettu kiertää antropomorfismia kuvaamalla jumalaa ainoastaan sanomalla, mitä jumala ei ole (via negativa / negatiivinen teologia). Tällöin keskustelussa on poissuljettu kaikki jumalan olemusta positiivisesti kuvaavat termit. Tällaista ratkaisua ei ole tutkimuksessa kuitenkaan pidetty kestävänä, eikä via negativa jätä jumalasta mitään jäljelle – ei mitään ominaisuuksia tai adjektiiveja, että millainen se jumala sitten on. Jos sanomme ”Jumala elää” ainoastaan sulkeaksemme pois jotakin vaihtoehtoja, voisimme yhtä hyvin sanoa ”Jumala on kuollut” tai mitä muuta tahansa. 

Jos emme voi liittää jumalaan mitään positiivisia ominaisuuksia, on yhdentekevää, millaista kieltä me jumalasta käytämme vai käytämmekö kieltä ollenkaan. On todettu, että sanoessamme ”Jumala elää” ihmiset tarkoittavat yleensä muutakin kuin vain kieltää sen, että jumala on samanlainen eloton olento kuin kivi. Ihmiset yhdistävät ”elää” - sanaan elinvoimaisuuden ja luovuuden, mikä on juuri sitä antropomorfismia.

Kristillisessä filosofisessa perinteessä on yritetty kautta vuosisatojen ratkaista, mitä jumalasta voidaan sanoa sortumatta antropomorfismiin. Kristillisten filosofien vastaukset eivät ole olleet kuitenkaan tyydyttäviä ja ongelmattomia, ja kysymys jumalan antropomorfisuudesta on säilynyt edelleen. Ja onhan Raamatussakin paljon antropomorfisuutta Jumalasta puhuttaessa.

Jumalat ja ihmiset maailman kulttuureissa

Suurimmassa osassa maailmaa jumalia ja ihmisiä pidetään aika lailla samanlaisina, samalle jatkumolle sijoittuvina. Jumalat voivat olla kateellisia ihmisille, rakastella heidän kanssaan ja sotia heitä vastaan (tai ihmisten puolesta). Jumalaa on pidetty muistona jostakin erityisestä ihmisestä, joka on joskus elänyt.

Lapsien mielissä jumalat sekoittuvat tavallisesti samaan sarjaan kuninkaiden, noitien, supersankarien, mielikuvitusystävien, poliisien yms. asioiden kanssa. Jumalan toiseus ei ole lainkaan selvä asia länsimaissakaan nykypäivänä. Uskontotieteilijä Boyer’n mukaan ihmiset ajattelevat jumalista paljon arkisemmin kuin myöntävät.

Jatkuvuus jumalien ja ihmisten välillä voidaan myös nähdä siinä, että monesti ihmisiin liitetään ominaisuuksia, joiden yleensä ajatellaan kuuluvan jumalille. Maallisen ja uskonnollisen ajattelun kohteissa on samankaltaisuutta: kuuluisat ihmiset ovat usein monen mielestä ”parempia kuin tavallinen kansa” ja ”jumalankaltaisia”. Tällainen on länsimaissa tyypillistä suhtautumista mediahahmoihin ja pop-idoleihin, joita palvotaan samoin kuin esi-isiä toisissa kulttuureissa. 

Antiikin Kreikassa kuolemattomuus erotti jumalat ihmisistä, mutta toisaalta esim. Herakleen kaltaiset sankarit olivat kuollessaan jumalien suosiossa ja saivat myös tulla kutsutuiksi kuolemattomiksi. Monia kuuluisuuksia on aikojen saatossa kutsuttu jumaliksi, kuten Kungfutsea, Shakespearea Josef Stalinia.

Boyer’n mukaan olennaista antropomorfismissa on jumalan fyysisen ilmiasun asemasta ajatus jumalan toiminnan tarkoituksellisuudesta (jumalalla on tahto, suunnitelma, joitain päämääriä jne.). Jumalien ja henkien kaltaisien agenttien uskotaan toimivan ihmismäisesti uskonnollisissa järjestelmissä ympäri maailmaa. Boyer’n mukaan ainoastaan harvoissa kulttuuriympäristöissä ihmiset ja jumalat koetaan fyysisesti samanlaisiksi.

Negatiivinen ateismi -kritiikkiä

Johtaviin ateismin filosofeihin aikoinaan kuulunut Anthony Flew esitti vuonna 1984 teoksessaan The Presumption of Atheism puolustuksen negatiivisen ateismin määritelmälle. Flew myönsi, että kyseessä on uusi tulkinta ateismille, joka oli siihen asti määritetty positivisella sisällöllä: ateisti on se, joka epäilee Jumalan olemassaoloa.

"Meidän tarvitsee antaa uusi ja ymmärrettävämpi merkitys termille "ateismi". Kun se nykyään selitetään viittaavan henkilöön, joka positiivisesti epäilee, että on olemassa objekti, joka...vastaa legitiimisti käsitettä Jumala, minä kehottaisin nyt ymmärtämään sanan tästedes positiivisen asemasta negatiivisesti... Tässä tulkinnassa ateisti ei ole sellainen, joka positiivisesti väittää, ettei Jumalaa ole, vaan sellainen, joka yksinkertaisesti ei ole teisti" - Anthony Flew: The Presumption of Atheism (1984).

Filosofi Anthony Flew kannatti negatiivisen ateismin määritelmää uutena tulkintana ateismista, mutta myöhemmin filosofi Flew näki argumenttinsa rajallisuuden.

Asiat näyttävät Flewin määritelmän valossa siten varsin yksinkertaisilta, eikö vain? Ateismi on "vain teismin poissaoloa", "teistin pitää todistaa väitteensä, ei ateistin", "ateismi ei väitä, että Jumalaa ei ole". Mutta kun ei se ole niin simppeliä, miltä päältä katsoen voi näyttää. Mikä siis on vikana? Aika paljon itse asiassa. Otetaan ensin Anthony Flew itse. Aikoinaan yli 50 vuotta ateismin evankelistana mainetta saanut filosofi Anthony Flew alkoi harkita uudelleen kantaansa jumalakysymystä kohtaan jo 1980-luvulla, koska ateismin uutta tulkintaa tukevassa kirjassaan Presumption of Atheism hän oli olettanut maailmankaikkeuden olevan ikuinen ja ääretön (hän oli kehittänyt ateistista argumenttiaan ennen alkuräjähdysteoriaa tukevia löytöjä). Flew myönsi epäilleensä ateismiaan kauan ennen kuin hän julkisesti kertoi siitä. Tästä herää heti ensimmäinen kriittinen kysymys: jos ateismi ei ole "mitään muuta kuin teismin poissaoloa", eikä siinä ole mitään väitettä jumaliin liittyen niin miten ateismia edes voisi epäillä, miten voi epäillä tyhjää? Kuinka ylipäätään voi hylätä ateismin, jossa, kuten meille toistuvasti kerrotaan, ei ole mitään väitettä eikä uskomusta, jonka voisi hylätä (ateismi ei toki ole mikään uskonto kuitenkaan)? 

Flewin negatiivinen ateismi - esitettyä kritiikkiä

Negatiivinen ateismi eli näkemys, että ateismi on "vain uskon puutetta/teismin poissaoloa" sai osakseen paljon filosofista kritiikkiä ja se on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Mutta Flewin ehdottama tulkinta ateismille - missä hän liittyi d'Holbachin ja Bradlaughin aloittamaan perinteeseen - sai jo tuoreeltaan paljon kriittistä palautetta niin ateistisilta, agnostistisilta kuin teistisiltä filosofeilta. Flew itsekin sanoi ateismin tulkinnastaan myöhemmin, että se oli pikemminkin vain toiminnallinen periaate sen osapuolen poimimiseksi, minkä päälle todistustaakka pitäisi laskea. Samaan tyyliin kuin oikeudessa syytettyä pidetään syyttömänä kunnes hänen syyllisyytensä todistetaan (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.54). 

Englantilainen filosofi Anthony Kenny (hän on agnostikko) piti kiinni siitä, että saattaa olla ennakko-oletus agnostisismin hyväksi, mutta ei positiivisen eikä negatiivisen ateismin. Kennyn mukaan olisi enemmän vaivaa sen näyttämisessä, että sinä tiedät jotakin kuin että et tiedä (tähän sisältyy jopa se väite, että käsite Jumala - engl. "God" - on epäjohdonmukainen). Mutta Kenny sanoi lisäksi, että tuolla perusteella eivät agnostikotkaan pääse koukusta: joku saattaa pystyä oikeuttamaan väitteen, että hän ei tiedä vastausta johonkin kysymykseen, mutta se ei salli niin väittävän henkilön päästä hänen oletuksiensa tutkimisesta vapaaksi.

Myös Flewin kollega, ateistinen filosofi Kai Nielsen, teki kriittisen huomautuksen Flewin argumentille: Flewin pitäisi näyttää, että uskovaisilla ja skeptikoilla on yhteinen rationaalisuuden käsite, jossa olisi vaadittava kriteeri heidän erilaisten väitteidensä asiasisällön ja näkökohtien arvioimiseksi. Nielsen lisäsi, että 

"'on suuri kysymysmerkki [Flewin] ateismin ennakko-oletuksen edessä', jos minä en esitä yleismaailmallisesti hyväksyttävää rationaalisuuden käsitettä" (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.54-55).

Näin ollen, Flewin argumentti negatiivisen ateismin puolesta on kaikkea muuta kuin itsestään selvä ja ongelmaton, päinvastoin se on kiistanalainen. Erityisesti Flewin negatiivisen ateismin tulkinta edellyttää rationaalisuuden ja sen kriteerien määritystä universaalisti hyväksyttävästi ja konsensusta siitä, että skeptikot ja uskovaiset (teistit) näkevät rationaalisuuden samalla tavalla, että kumpaisenkin osapuolen väitteitä voitaisiin arvostella. Luonnollisesti, jos rationaalisuus ja väitteiden arvioimisen kriteerit määritellään toisistaan poikkeavasti eivätkä kaikki osapuolet jaa samaa merkitystä rationaalisuudelle niin millä perusteella juuri jollain tietyllä rationaalisuuskäsityksellä kuuluisi olla etulyöntiasema? Miksi juuri ateistien tulkinnalla? 

Plantinga: perususkomukset (teismi eräänä perususkomuksena)

Eniten kritiikkiä Flewin ja hänen edeltäjiensä negatiivista ateismia vastaan tuli Amerikasta, varsinkin modaaliloogikko Alvin Plantingalta. Filosofi Plantinga katsoo, että teismi on perususkomus1 aivan kuten usko toisten ihmisten mielien olemassaoloon [sillä perusteella, koska meillä itsellämme on mieli], havaintoihin (näen esim. puun edessäni ja uskon sen todelliseksi) ja muistoihin (usko menneisyyteen). Kaikissa näissä tapauksissa me käytämme käsityskykyämme, vaikka emme voi todistaa kyseessä olevan uskomuksen totuutta [ainakaan sitovasti ja ratkaisevasti niin ettei mitään epäilyn mahdollisuutta olisi]. Samalla tavalla me otamme ajattelumme perustaksi tietyt propositiot (väitelauseet), kuten että maailma on olemassa ja sitten me johdamme näistä perusväitteistä muita propositioita. Uskovaisten katsotaan ottavan Jumalan olemassaolon eräänä tuollaisena perusväitteenä tai -uskomuksena.

Filosofi Alvin Plantingan argumenttia (Plantingan tapauksessa nimenomaan kristillisestä) teismistä perususkomuksena on kritisoitu siten, että aivan samalla perusteella voidaan pitää vaikka voodoota tai minkä tahansa uskonnon uskomuksia perususkomuksina. Perususkomuksien oikeutus ei sitä paitsi ole kiistaton, vaan toiset uskomukset saattavat kumota ne.

McInerny: ihmisten lähes synnynnäinen jumalausko prima facie-argumenttina ateismia vastaan

Tomistinen filosofi Ralph McInerny vastasi Flewin argumenttiin, että ihmiselle on luonnollista uskoa Jumalaan luonnon tapahtumiin liittyvien järjestyksen ja lakien tähden. Niinpä, McInernyn mukaan, käsitys Jumalasta on lähes synnynnäinen, mikä näyttää olevan prima facie-(ensisijainen) argumentti ateismia vastaan. Näiden näkökohtien perusteella Plantinga kiisti väitteen, että teisteillä olisi todistustaakka. McInerny meni vielä pitemmälle katsoen, että todistustaakan täytyy kuuluu ateisteille (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.55-56).

1980-luvulla julkaisemaansa uudenlaista ateistista ennakko-oletustaan Flew piti sittemmin parhaimmillaan metodologisena lähtökohtana, eikä ontologisena johtopäätöksenä (There Is a God: How the World's Most Notorious Atheist Changed His Mind, s.56). Flew alkoi vanhalla iällä uskoa rationaalisin perustein deistiseen jumaluuteen, mutta ei kuolemanjälkeiseen elämään eikä kristilliseen dogmaan. 

Ateismin kritiikki ja huono skeptisyys

Tarkoituksena on blogini eri artikkeleissa aihepiiriin liittyen tarkastella kriittisesti ateismin, dogmaattisen skeptisyyden (pseudoskeptisyys), vapaa-ajattelun yleensä sekä erityisesti militantin "uuden ateismin" (englanniksi ”New Atheism”) filosofis-tieteellisiä ja rationaalisia ongelmakohtia sekä heikkouksia. Samalla tämä on vastapainoa, kolikon toinen puoli, uskontojen kriittiselle analysoinnille. Jokainen ateismin tai metafyysisen materialismin sekä naturalismin tueksi esitetty argumentti ei ole hyvä, kiistaton eikä loppuun asti ajateltu. Aivan samoin kaikki teismiä (jumalauskoa) tukevat argumentit eivät ole kestävällä filosofisella tai muuten tieteellisellä perustalla eivätkä hyviä. En kuitenkaan yritä todistella teistisiä uskomuksia päteviksi, enkä niin muodoin kumota aikaisemmin tuottamaani uskonto- ja raamattukritiikkiä.

Mistä ateismin kritiikissä on kysymys?

Pseudoskeptisyydestä hyvään (= epädogmaattiseen) skeptisyyteen

On hyväksi jos on skeptinen (epäileväinen) uskottavaksi tarjottuja väitteitä tai uskonnollisia oppeja kohtaan. Tieteiden harjoituksessa skeptisyys on välttämätöntä, kun tutkijat vertailevat erilaisia hypoteeseja. Jos jokin hypoteesi ei saa tuekseen todisteita, sitä epäillään virheelliseksi. Kun kohtaamme dogmaattista, kyseenalaistamista kaihtavaa uskoa ja auktoriteetteihin vetoamista (on kysymys uskonnollisesta uskosta tai jostain muusta uskomusjoukosta) on oikein olla skeptinen uskomatta sokeasti. Skeptinen asennoituminen varustaa yksilöt tehokkailla kysymyksillä, argumenteilla ja strategioilla, joiden avulla he voivat tutkia, paljastaa ja kyseenalaistaa erilaiset totuusvaatimukset (toisin sanoen uskomusjoukot, jotka esiintyvät ainoana oikeana, lopullisena ja varmana totuutena).

Mutta on erilaista skeptisyyttä. On mahdollista, että skeptisyys menee liiallisuuksiin ja muuttuu yhtä dogmaattiseksi ja itsekritiikittömäksi kuin ne (vain sisällöltään toisenlaiset) dogmaattiset uskomusjärjestelmät ja auktoriteetit, joita skeptikot (sinänsä oikeutetusti) epäilevät. Tällöin on päädytty oikeastaan vain saman viivan - dogmaattisuuden, kyseenalaistamattomuuden ja kritiikittömyyden - toiseen ääripäähän, josta käytetään nimitystä pseudoskeptisismi. 

Pseudoskeptikko eroaa maltillisesta, epädogmaattisesta skeptikosta siten, että epädogmaattinen epäilijä on avoin ja kiinnostunut tutkimaan vastakkaisia väitteitä, uskomuksia ja teorioita niin ennakkoluulottomasti kuin se vain on psykologisesti mahdollista. Pseudoskeptikko kieltää sen sijaan dogmaattisesti ja vaatii lähes täydellisen tarkkaa todistamista väitteille, joita hän vastustaa, kun ne eivät kuulu hänen kannattamaansa maailmankuvaan tai filosofiaan.

Epädogmaattinen skeptikko on valmis myös epäilemään omia lempioletuksiaan ja lähtökohtiaan. Hän tiedostaa ja myöntää, että hänelläkin on runsaasti irrationaalisia uskomuksia osana maailmankuvaansa ja että hänkään ei ole mikään neutraali, objektiivinen asioiden näkijä ”juuri sellaisina kuin ne ovat”, vaan aivan yhtälailla subjektiivinen ja itsepetokseen taipuvainen kuin ne, joiden uskomuksia hän ei kannata.

Skepsis ry:n silloista puheenjohtaja M. Aunolaa lainatakseni: 

"On hyvä muistaa, ettemme ole erehtymättömiä ja että jokaisen maailmankuvaan liittyy iso joukko irrationaalisia uskomuksia. Osa niistä on välttämättömiä jo ihmisen toimintakyvyn säilyttämisen takia, mutta on hyväksyttävä sekin, ettei skeptikko ole kaikissa asioissa yhtä objektiivinen. Toisaalta jopa skeptismi voi mennä liiallisuuksiin. Toivonkin osapuolilta malttia ja halua keskusteluun." - Skepsis 4/2007 s.21.

Skeptikko, joka ei lukitse mieltään omanlaiseen dogmatismiin (joka voi olla yhtä jäykkää kuin joidenkin uskovaisten opillisuus), tunnustaa, että hän ei pysty olemaan joka asiassa yhtä objektiivinen.  Eikä myöskään puolueeton tarkkailija, vaan hän on taipuvaisempi epäilemään enemmän joitain uskomuksia ja väitteitä kuin toisia. Lisäksi hän on valmiimpi hyväksymään tietynlaiset selitykset, vaikka kaukaa haetutkin ja spekulatiiviset ”se olisi voinut tapahtua tällä tavalla, vaikka kovia todisteita ei olekaan”-tyylisesti, helpommin ja vähemmillä "oikeaksi todistamisen" vaatimuksilla kuin selityksiä, jotka ovat vastoin hänen maailmankatsomustaan. 

Halu uskoa (tai olla uskomatta) ja itsepetokseen sortumisen vaara ei ole mikään kristittyjen tai muihin uskontoihin uskovien monopoli. Se onnistuu ateisteilta ja agnostikoiltakin yhtä hyvin. Kukaan meistä ei voi siltä välttyä.

Hyvä skeptikko epäilee ja arvioi kriittisesti siis myös omaa ajatteluaan, "annettuina" hyväksymiään aksioomia ja ennakko-olettamuksia sekä maailmankuvaansa ja -katsomustaan. Ja ainakin hän yrittää tutkia onko hän vajonnut itsepetokseen ja jos niin millaiseen. Mutta kukaan ei voi samanaikaisesti kyseenalaistaa kaikkia mahdollisia lähtökohtia, vaan ajattelun täytyy nojautua ainakin johonkin lähtökohtaan, mitä ei sillä kerralla epäillä tai kiistetä.

Käteinen raha ja varautuminen kyberuhkiin

Eri medioissa asiantuntijat Suomen Pankkia myöten ovat tiedottaneet odotettavissa olevista kyberuhkista Venäjän taholta. Kuten tilanteista, joissa venäläiset valtiolliset hakkeriryhmät kaatavat suomalaisten pankkien verkkopalvelut, mukaan lukien pankkikorteilla maksamisen, jolloin pankkiasiointi internetissä sekä korteilla maksaminen, myös siis mobiilimaksaminen, eivät toimi (palvelunestohyökkäys esimerkiksi). Sähkökatkoksia tuollaiset valtiollisten hakkeriryhmät voivat myös toteuttaa internetin välityksellä, sekä kaataa Suomen internetyhteyksiä.

Ote Ilta-Sanomien artikkelista:

”Ainut kotimainen maksuväline Suomessa on käteinen. Maksusovellukset toimivat ulkomaisilla alustoilla, ja esimerkiksi kyberhyökkäykset voivat vaikuttaa niiden toimintaan.”

Ilta-Sanomat 4.3.2022.

Tällaisissa maailmanpoliittisissa tilanteissa nähdäänkin selkeästi mitä vaaroja ja uhkia sisältyy siihen, että raha-asiat ja maksaminen on laajalti siirretty internetin ylitse tapahtuvaksi digitaalisina: verkkopankit, pankkien omat mobiilisovellukset, pankkikortit ja moderni mobiilimaksaminen älypuhelimella tai älykellolla. Kun tapahtuu vihamielisen tai rikollisen toimijan toteuttama kyberhyökkäys noita nettipalveluita vastaan niin eipä maksaminen onnistu digitaalisesti ja pankkiasiointi netissä jää tekemättä. 

Eikä läheskään kaikilla ole mitään useampia pankkeja eikä eri pankkien pankkikortteja, jotta muka jokin kortti toimisi maksettaessa. Eivätkä kaikki edes saa esimerkiksi Visa-korttia useammasta pankista. Ja on ihmisiä, joilla ei ole ensimmäistäkään maksukorttia eikä edes älylaitteita, vaan he asioivat ainoastaan käteisellä rahalla, eri syistä johtuen. Sitä paitsi voivathan ne kyberhyökkäykset kohdistua yhtä aikaa muihinkin suomalaisiin pankkeihin, eikä vain yhteen pankkiin.

Silti etenkin Osuuspankin "asiantuntijat" ehdottelevat näihin ongelmiin ratkaisuna, että on hyvä olla toisen pankin pankkikortteja yms. digiä, mutta ei saisi missään tapauksessa käteistä nostaa eikä käyttää. Olenkin huomannut, että Osuuspankilla on aktiivinen vihakampanja käteistä rahaa vastaan ollut ainakin yli kaksi vuotta ja siinä vihassaan nuo muka "asiantuntijat" unohtavat helpoimman ja ilmeisimmän, kaikille sopivan ratkaisun eli sen käteisen rahan käyttämisen. Kaiken päälle Osuuspankki alkanut tyrkyttää aggressiivisesti mobiilimaksamista entistä enemmän, markkinoimalla Google Pay – mobiilimaksupalvelua. Turha luullakaan, että sellaisen ottaisin käyttöön. Se Google Pay on juurikin sellainen ulkomaalainen maksualusta ja -palvelu, joka toimii miten toimii ja ongelmatilanteissa ei toimi lainkaan.

Sen tähden on erittäin järkevää tehdä niin, kuten monet ovat jo havahtuneetkin tekemään: nostaa pankkiautomaatilta käteistä rahaa ongelmatilanteiden varalle edes muutaman päivän arvioitua käyttötarvetta varten. Uutisten mukaan kolmannes suomalaisista onkin hamstrannut käteistä rahaa tähän mennessä.

Käteinen raha on, kuten yllä olevassa artikkelissa todettiin, ainoa kotimainen maksuväline ja se toimii aina kaupoissa ja muualla, eikä netin kautta operoiva kyberhyökkääjä pääse sen käyttöä maksamisessa estämään. Käteistä rahaa tarvitaan edelleen, jo muun muassa huoltovarmuuden tähden eikä todellakaan ole aika sille, että käteisestä rahasta muka luovuttaisiin ja kaikki raha kaikkialla olisi ainoastaan digitaalisessa muodossa.

Eikä tarvitse kyseessä olla edes mikään poikkeustila eikä kyberhyökkäys, vaan koska tahansa voi tulla normaalioloissakin tilanteita, että esimerkiksi nettiyhteys tai sähköt eivät toimi, joten pankkikorteilla tai mobiililla maksaminen ei onnistu, vaan ainoa toimiva maksutapa on käteinen raha. 

Kaikkina aikoina on järkevää pitää kotona ja lompakossa sopiva summa käteisvaroja. Minullakin on tapahtunut muun muassa taksimatkoilla, että pankkikortilla kyydin maksaminen ei kerta kaikkiaan onnistu, koska taksissa ei saada nettiyhteyttä muodostumaan ja kyydit olen maksanut setelirahalla, tai muuten olisivat jääneet taksimatkat maksamatta.

Tietoturvauhat tavallisinakin aikoina riski älylaitteilla raha-asioissa

Unohtaa ei pidä sitäkään kyberuhkaa, jonka älylaitteisiin kohdistetut haittaohjelmat muodostavat raha-asioille, kun raha-asioita ja maksamista on paljolti alettu tehdä älylaitteiden avulla. Nytkin suomalaisia piinaa Flubot haittaohjelma ja muitakin vaarallisia haittaohjelmia on, jotka etenkin Android-laitteelle päästyään varastavat mm. pankkikorttien tiedot ja kyberrikolliset vievät rahat tililtä. Nuo mobiilipankkisovelluksiin hyökkäävät haittaohjelmat ovat hyvin hienostuneita ja taitavasti tehtyjä ja osaavat kyllä keinoja pankkisovelluksiin ja pankkitietoihin käsiksi pääsemiseksi.

Useat ihmiset noihin haksahtavat ja nettirikolliselle se on hyvää bisnestä, eipä noita haittaohjelmia muuten tehtäisikään. Älylaitteiden tietoturva ei muutenkaan ole kovin kummoista vieläkään eikä jokin ns. virustutka älylaitteessa tarjoa aukotonta suojaa, vaan tärkein tietoturvan tekijä – ja suurin riski myös – on sen laitteen käyttäjä itse. 

Jumala vai Paholainen vastuussa pahasta?

Maailmassa tapahtuu paljon monenlaista pahaa ja kärsimystä on joka lähtöön – monesti aivan käsittämättömissä mittasuhteissa, eikä siinä kysytä miten hyvä tai huono joku ihminen on. Kristillisen teismin ja teologian kannalta asiantila on erittäin ongelmallinen. Kyseessä on siis vanha teodikea -ongelma (jos on olemassa kaikkivaltias, kaikkihyvä rakastava Jumala niin miksi maailmassa on niin paljon pahuutta ja kärsimistä?).

On siis seuraavanlaisia teologisia olettamuksia ja uskomuksia:

- on olemassa kaikkivaltias, kaikkitietävä, kaikkihyvä Jumala, joka on armollinen sekä rakastava

- on olemassa myös Paholainen eli persoonallinen paha, niin sanottu langennut enkeliruhtinas, joka riehuu maailmassa, apunaan suuri joukko pahoja enkeleitä eli demoneita.

Joten koska epäilemättä maailmassa esiintyy runsaasti kaikenlaista pahaa ja kärsimistä, onko se Jumalan vai Paholaisen syy, kumpi on vastuussa perimmältään?

Moni uskovainen väittää mielellään, että kaikki hyvä tulee Jumalasta ja pahat asiat Paholaisesta – tai sitten syyllistetään ihmisiä, että ihmiset tekevät väitetyllä vapaalla tahdollaan vääriä asioita ja Jumala ei ole siitä vastuussa. Mutta eivät ihmiset aiheuta luonnonmullistuksia ja luonnossa eläimillä on kärsimistä vaikkei ihmisiä edes olisi. Eikä Raamatun perusteella se tahdonvapauskaan ole itsestäänselvä asia teologisesti – eikä tieteellisestikään.

Mutta jos väitetään, kuten monet uskovaiset tekevät, että ”Jumala / Jeesus rakastaa sinua ja auttaa sinua elämässäsi” niin missäs se Jumala ja Jeesus ovat esimerkiksi tuolla Ukrainassa, kuten Mariupolin kaupungissa? Miten se väitetyn Jumalan ja Jeesuksen väitetty ”rakkaus” ja ”armo” ja ”hyvyys” (saati kaikkihyvyys) ilmenee noin niin kuin käytännössä Mariupolisin ja lukuisien muiden Ukrainan kaupunkien ja kylien kidutetuille, raiskatuille, ryöstetyille ja tapetuille ihmisille? 

Ja jos ne tapetut ukrainalaiset olivat epäuskoisia tai uskoivat Jumalan mielestä väärin niin kidutus ei loppunut edes kuolemassa, vaan ”rakkauden Jumala” kiduttaa vielä tuonpuoleisuudessakin niitä rääkättyjä ihmisiä helvetin tulessa ja piinassa. 

Eikä unohdeta Jemeniä, Somaliaa ja kaikkea muuta pahuutta ja kärsimistä, mitä nykyajassa ja historian aikana on tapahtunut. Monesti jopa uskoviksi itseään kutsuvien toimesta ja Jumalan nimessä ja väitetyllä valtuutuksella. Papit ja uskovaiset raiskaavat lapsia, jopa tappavat, eikä Jumala tee mitään.

Sitten meillä on noita hyväosaisia, hyvätuloisia ja leppoisaa turvallista elämää viettäviä kamariteologeja ja uskonnonfilosofeja, jotka työkseen sepittelevät teorioita ja vastausyrityksiä tähän teodikea-ongelmaan. Kuvittelevatko he oikeasti, että muka tietävät oikean selityksen sille, miksi tämä maailma on tällainen painajaismainen ja helvetillinen paikka monille ihmisille, kärsimistä ja pahuutta täynnä? Luulevatko, että sitä kärsivää rääkättyä ihmistä lohduttaa ja auttaa, jos joku mielestään viisas teologi tulee mestaroimaan hänen kärsimystään ja keksii sille jotain hienoja ”syvällisiä” syitä ja tarkoituksia? Eipä se Jumala ole itse tullut kertomaan, miksi hän loi tällaisen maailman eikä välitä tehdä mitään asiantilan hyväksi.

Moiset teoretisoinnit ja Jumalan parhain päin selittelyt, että uskovainen saisi pitää kiinni väitteestään, että Jumala on hyvä ovat miljoonien kärsivien ihmisten kärsimyksen ja kohtaloiden pilkkaamista ja paskapuhetta.

Eivät mokomat teodikean ”ratkaisut” tyydytä kuin ehkä sitä teologia itseään ja niitä hyväosaisia mukavaa elämää viettäviä ihmisiä, joilla ei itsellään ole mitään kovin suuria ongelmia ja vaivoja.

Jospa ne teologit ja filosofit älyäisivät edes pitää turpansa kiinni sekä myöntäisivät, että ei tähän teodikea-ongelmaan ole älyllisesti eikä emotionaalisesti tyydyttävää vastausta niin se olisi heille viisaudeksi luettava. Kun kerran kukaan ei selvästikään oikeasti tiedä eikä kukaan ole lukenut sen väitetyn Jumalan ajatuksia. Ihan siitä riippumatta onko olemassa hyvä ja kaikkivaltias Jumala vai ei.

Joten kenen syy ja kenen vastuulla perimmältään se kärsimys ja pahuus on, Jumalan vai saatanan? Tietysti Jumalan, sillä hän on uskon mukaan kaikkivaltias ja kaikkitietävä ja tiesi siten jo sen enkeliruhtinaan luodessaan tämän muuttuvan paholaiseksi. Lisäksi Jumala teki ihmisistä niin heikkoja, että he lankeavat sen Paholaisen kuiskutteluihin saman tien ja niin on maanpäällinen helvetti valmis. Paholainen on aina Jumalan Paholainen ja se voi tehdä vain sen, mitä kaikkivaltias Jumala sallii tai suoranaisesti käskee tekemään. Ei Paholainen ole jumala eikä kaikkivaltias.

Siten: miksi Jumala loi tällaisen maailman, tällaiset ihmiset ja sen Paholaisen. Tekijä on vastuussa tekeleistään, mitäs loi tätä kaikkea. Olisi jättänyt luomatta niin olisi ollut paremmin.