Elämän tarkoitus ja uskonto

Uskovaiset yleensä ajattelevat, että elämän tarkoitus tulee Jumalalta ja moni uskoo Jumalaan elämän tarkoituksen tähden (sen oman itsen itsekkään pelastumisen ja taivaaseen / paratiisiin nautiskelemaan ikuistamisen lisäksi sekä helvetin välttämiseksi).

Jos uskova väittää, että hänen elämällään ei ole merkitystä / tarkoitusta, jos Jumalaa ei ole, se on itse asiassa sen väittämistä, että hänen olemassaolollaan ja hänen perheellään sekä ystävillään ei ole arvoa eikä merkitystä heidän itsensä tähden.

Jos sinä hyväksyt omat lapsesi (tai ystäväsi) heidän uskomuksiensa takia ja sen takia, että he jakavat sinun uskonnolliset uskomuksesi (vieläpä edellytät lapsiltasi ja ystäviltäsi samaa uskoa), sinä et rakasta lapsiasi / ystäviäsi heidän itsensä takia, vaan sinä rakastat omia uskomuksiasi - joita et kuitenkaan osaa oikeiksi todistaa. Miten tahansa uskotkin, sinä olet aina vähemmistössä ihmiskunnassa (ja jopa kristikunnassa jos olet kristitty) ja muiden uskovaisten mielestä harhaoppinen tai suorastaan epäjumalanpalvoja.

Kaikille yhteisen, objektiivisen ”kosmisen” / jumalallisen ikuisuustarkoituksen puute ei estä elämän tarkoituksen ja merkityksen löytämistä

Se, että elämälle ja universumille ei ole voitu löytää mitään tiettyä yhtä objektiivista "tarkoitusta", eikä evoluution päämääränä ollut ilmeisestikään ihmisen "tuottaminen" ei merkitse sitä, että elämämme olisi arvotonta ja merkityksetöntä. Koska ei ole – niin kuin varsin todennäköiseltä näyttää - jotain kaikille ihmisille jumalallisen olennon toimesta asetettua tiettyä tarkoitusta eikä paikkaa jossain kosmisessa maailmansuunnitelmassa, me kaikki olemme päinvastoin vapaat luomaan itse oman tarkoituksemme elämällemme. 

Ei tarvitse pakottautua ikuisten sanktioiden uhkaamana johonkin "pelastussuunnitelmaan", jonkin näkymättömän jumalolennon pelinappulaksi suostuen itsemme ulkopuolelta meidän päällemme asetettuun "tarkoitukseen". Sehän on lisäksi on vapaaehtoista pakkoa, sillä jos ei suostu jonkin tietyn uskonnon antamaan "tarkoitukseen" on vaihtoehtona ikuinen loppusijoitus helvetissä (tai tyhjiin raukeaminen). Se on mafiamainen tarjous, josta ei voi kieltäytyä!

Voimme etsiä vapaasti haluamme elämän sisällön ja löytää mielekkyyden ja tarkoituksen niistä asioista, jotka tunnemme omiksemme - ilman pakkoa, uhkaa, pelkoa tai jonkin auktoriteetin sanelemaa dogmatiikkaa, jota täytyisi pitää totena. Miksi meidän pitäisi väen väkisin sovittautua johonkin ulkoamme saneltuun "elämän tarkoitukseen" olettamalla Jumala ja tuon Jumalan säätämä tarkoitus ja päämäärä? Kun jumalan olemassaolosta ei edes ole varmuutta.

Elä täysillä, mahdollisuuksiesi mukaan, tätä yhtä elämää, joka sinulla varmuudella on ja iloitse siitä, mitä sinulla on

Kaiken tuollaisen "vain jumala antaa elämälle merkityksen ja tarkoituksen" - ajattelun voi jättää taakse ja elää täysillä tätä ainoaa elämää, josta meillä on varmuus. Koska muista elämistä ei ole tietoa eikä varmuutta niin se juuri tekee tästä elämästä valtavan arvokkaan ja suurenmoisen kokemuksen, josta saamme iloita ja nauttia yhdessä toisten kanssa. Niin kuin uskonto ei ole välttämätön edellytys moraalille, ei uskonto ole välttämättömyys mielekkäälle, merkitykselliselle elämälle millään tavalla. 

Jos joku kuitenkin haluaa ja tarvitsee uskonnollista uskoa hän voi vapaasti uskoa. Mutta olisi syytä huomioida se hyvin perusteltu ja todennäköinen mahdollisuus, että se juuri sen uskovaisen uskonnollinen usko ei ole mikään universaalinen, kaikille normatiivinen totuus - eikä "totuus" ylipäätään. 

Meidän ei tarvitse ollaksemme henkisiä mennä mihinkään ääripäähän eikä edes tulla uskoon, vaan voimme hyväksyä ja suvaita erilaiset tavat toteuttaa henkisyyttä ja iloita tästä olemassaolosta, joka meillä on (ja oppia ymmärtämään järjellämme sitä niin hyvin kuin mahdollista). 

"Kysymys 'jos jumalaa ei ole niin mikä on elämän tarkoitus?' on kuin kysyisi: 'jos ei ole isäntää niin kenen orja minä olen?'" - Dan Barker.

PS, Voihan jumaluus toki olla olemassa ja ehkä on jokin korkeampi tarkoitus meille - mistä minä sen tiedän varmuudella suuntaan tai toiseen? Vaikuttaa vain varsin vaikealta saada konsensus ja varmuus tuosta mahdollisesta erityisestä tarkoituksesta. En siis tiedä mikä on se absoluuttinen tai perimmäinen syy, mikä meitä liikuttaa ja minne se meitä on viemässä.

Helvetti Raamatussa 4

Helvetti Raamatussa-sarjani viimeinen osa. Tarkastelussa tällä kertaa ne Uuden testamentin teologiat, jotka antavat mahdollisuuden ymmärtää helvetin olevan nimenomaan ikuista piinaa ja vaivaa kadotetuille ilman mitään annihilaatiota. Ja kuten artikkelisarjani kolmannessa osassa totesin, on täysin oikeutettua ja mahdollista ymmärtää apostoli Paavalin kirjeissäkin opetettavan helvettiä / kadotusta ikuisena piinana jumalattomille (vaikka se ei näytä kaikkein todennäköisin tulkinta olevankaan).

Matteuksen evankeliumi

Mutta Matteuksen evankeliumista on kuitenkin ensin sanottava, että Matteuksen puhuessa kadotuksesta on täysin mahdollista tulkita ja ymmärtää, että hänellekin jumalattomien (ja epäaitojen kristittyjen) kohtalo on tuhoutuminen, häviäminen, eikä ikuisesti jatkuva kidutus. On varottava sitä, että Matteuksen tekstejä luetaan ja tulkitaan vasta myöhemmin kehitetyn ja lopulta kristikunnassa valta-aseman saavuttaneen ikuinen helvetin piina -opin valossa ja tulokulmasta.

Kaikissa synoptisissa evankeliumeissa (Markus, Matteus ja Luukas) helvetin taustalla ovat juutalaisten ajatukset Gehennasta, joka on lähellä Jerusalemia oleva laakso. Gehennassa tullaan tuomion koittaessa polttamaan syntisten ja jumalattomien ruumiit tulella profeettojen kuvauksien mukaisesti. Synoptikoilla Gehenna muuntui kuolemanjälkeisen rangaistuksen hirvittäväksi paikaksi, jonne joutumista tulisi välttää kaikin voimin. Sana Gehenna esiintyy UT:ssa 12 kertaa ja se sana on aina suomennettu helvetiksi.

Matteus on kaikkein kiinnostunein tästä helvetistä ja hänen evankeliumissaan on helvetistä useita kuvia, jotka vertauskuvan lailla valottavat jotakin ulottuvuutta kadotettujen kohtalosta. Helvetti on Matteukselle tuhoutumista ja katoamista (Matt.10:28; 18:14; 24:51), taivasten valtakunnan ulkopuolelle joutumista (7:21-23), itkua ja hammasten kiristelyä pimeydessä (8:12; 22:13; 25:30) sekä tuliseen uuniin / pätsiin heitetyksi joutumista (13:30,40-42; 18:8-9; 25:41,46).

Nähtävästi nuo kaikki, myös tulinen uuni eli pätsi, ovat Matteukselle vertauskuvia, joten ei ole helppoa tulkita, mikä on Matteuksen lopullinen kanta kadotettujen kohtaloon ja helvetin luonteeseen liittyen.

Mielenkiintoista on, että Matt.10:28 evankelista antaa Jeesuksen tehdä kreikkalaiseen ajatteluun liittyvän ja vanhatestamentillisesta ihmiskäsityksestä poikkeavan erottelun ruumiin ja sielun välillä. Jakeen mukaan sielu ei tuhoudu / kuole, jos ruumis tapetaan. Mutta helvetissä sekä ruumis että sielu kärsivät, alkutekstin mukaan kumpikin tuhoutuu (apollymi). Ajatus menee helposti annihilaation eli sielun sekä ruumiin olemattomiin häviämisen suuntaan, kuten myös Matt.7:13-14 ja Matt.16:25-26 tekstien perusteella (eli väärä tie vie tuhoon ja ihminen voi kadottaa elämänsä sekä sielunsa).

Kuitenkin sitten Matteuksella Jeesus puhuu neljästi ikuisesta tulesta tai rangaistuksesta (Matt.3:12; 18:8; 25:41,46). Mutta Matteuksella on tarkasti ottaen yksi ainoa jae, jossa suorasanaisesti kerrotaan juuri sen rankaisemisen jatkuvan ja kestävän ikuisesti (kuten myös vanhurskaideen elämä kestää ikuisesti). Se jae on Matt.25:46. Riippuu siitä, miten tulkitaan sana aioonios, joka tarkoittaa ikuista, iankaikkista. On kaksi mahdollista tulkintaa kyseiseen kreikan sanaan liittyen: mikäli se merkitsee loputonta aikaa, jatkuu syntisten vaiva tulessa ikuisesti eikä pääty tuhoutumiseen koskaan. Mutta jos sana aioonios ymmärretään tässä yhteydessä tarkoittavan pitkään kestävää (mutta ei päättymätöntä, ikuista) ajanjaksoa, tilanne muuttuu. Ja kadotettujen piina tulessa voi lopulta joskus päättyä.

Lisäksi sana "iankaikkinen" on mahdollista ymmärtää laatusanaksi, joka kuvaa tulen luonnetta ja sen alkuperää. Eli iankaikkinen on Jumalasta eikä tästä maailmasta peräisin olevaa. Niinpä näin ollen ilmaisu ikuinen rangaistus korostaa kadotettujen tuomion ja rangaistuksen lopullisuutta ja alkuperää Jumalassa, eikä se ota kantaa siihen, että miten kauan kadotettujen rankaiseminen ajallisesti kestää. Eli tällöin päädyttäisiin siihen, mistä Matt.10:28 jae puhuu eli sekä ruumis että sielu kuluvat olemattomiin ja lopulta tuhoutuvat helvetissä (annihilaatio).

Teologianhistoriassa kävi sitten niin, että tulkinta ikuisesti kestävästä, loputtomasta rankaisemisesta syntisille sai herruuden ja täysin mahdollinen tulkinta annihilaatiosta, kadotettujen loppuunkulumisesta ja tuhoutumisesta torjuttiin ns. harhaoppina.

2 Tessalonikalaiskirje

Raamatun historiallisessa tutkimuksessa katsotaan aika yleisesti, että 2 Tess. ei ole Paavalin aito kirje. Jätän kuitenkin auki sen mahdollisuuden, että myös 2 Tess. on apostoli Paavalilta. Helvetti-oppiin liittyen 2 Tess. sisältää merkittävän tekstin (2 Tess.1:8-9), joka näyttää tukevan uskoa ikuisesti kestävään rangaistukseen helvetissä jumalattomille ja tämä rangaistus alkaa kun Jeesus palaa enkeleineen takaisin.

"tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille.

Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta."

Kreikankielessä on käytetty sanaa olethrios, olethros, verbinä olethreuoo (esim. Hepr.11:28) ja sen merkitys on ruin, destroy, death (tuhota, hävittää, kuolema).

Mutta sana "tuhoaminen" (olethrios) ei ole ehdottomasti ja yksinomaisesti synonyymi annihilaatiolle / olemassaolon loppumiselle, tyhjiinraukeamiselle. Tämä teksti sinänsä ei anna mitään syytä olettaa, että kadotetut "tuhotaan" sanan tavanomaisessa merkityksessä ja että heidän olemassaolonsa loppuu. Heidät on nimittäin ”tuhottava Herran edestä ja hänen voimansa kirkkaudesta” - eli leikattava siitä ikuisesti pois. "Läsnäolo", tai kirjaimellisemmin "Herran kasvot", samoin kuin "hänen voimansa kirkkaus", on metafora itämaisten kuninkaiden tuomioistuimista, joissa vain kunnioitetut hovimiehet saavat viettää aikaa kuninkaan välittömässä läsnäolossa.

Sana "ikuinen" jakeessa 9 viittaa siihen, että kadotettujen tilassa ei tule tapahtumaan mitään muutosta tulevaisuudessa.

Tuhoaminen tässä merkitsee jumalattomien kaikkien ruumiin ja mielen voimien vääristämistä, turmeltumista ja täydellistä pilaamista niin, että niistä tulee kaikin mahdollisin tavoin rangaistuksen välineitä ja kurjuuden lähteitä.

On myös huomattava, että "tuhoaminen" sovellettuna ihmisiin Uudessa testamentissa, merkitsee perikatoa, kadotusta, pilalle menemistä, turmeltumista ja perimmäistä Jumalan siunauksien menettämistä, eikä suinkaan aina ja yksiselitteisesti olemassaolon loppumista (annihilaatiota). Sanaa on käytetty vastakohtana pelastukselle mm. Hepr. 10:39; 2 Kor.2:15. "Ikuinen tuho" on antiteesi (vastakohta) ikuiselle elämälle. 2 Tess. tekstijakso ei anna riittävästi aihetta tulkita "tuhoutumista" olemassaolon tyhjiinraukeamiseksi. 

Ilmestyskirja

Kaikkein selkeimmin usko ikuiseen piinaan ja kidutukseen helvetissä esiintyy Ilmestyskirjassa, jossa käytetään termiä "tulinen järvi" ja "toinen kuolema". Ilmestyskirjan mukaan Saatana kannattajineen (Antikristus, väärä profeetta ja pedon merkin ottaneet ihmiset) joutuvat tuliseen järveen, jossa heitä kidutetaan aina ja ikuisesti, eikä heillä ole hetkenkään lepoa kärsimisestä. Vankin tuki teologialle, jossa jumalattomia rangaistaan ikuisesti ilman kidutuksen loppumista saadaan juuri Ilmestyskirjasta (Ilm.14:10-11; 19:20; 20:10-15; 21:8). Vielä uudessa Jumalan luomassa taivaassa ja maassa se tulinen järvi syntisineen on olemassa rangaistuspaikkana kuten jae Ilm.21:8 kuvailee.

Ilmestyskirja on ikuiseen piinahelvettiin uskoville kristityille lupaavin Raamatun kirja. Parempi kuin Matteuksen ja Markuksen evankeliumi, sillä yllä olevia Ilmestyskirjan tekstejä on varsin vaikea selittää niin, että ne istuisivat annihilaatio-oppiin.

Mutta Ilmestyskirjankaan suhteen ei asia ole absoluuttisen selvä, vaan joitain annihilationistisia huomautuksia voidaan kuitenkin oikeutetusti tehdä kritiikkinä tulkinnalle, että Ilmestyskirja todella tarkoittaisi syntisten rankaisemisen tulijärvessä jatkuvan loputtomiin.

Helvetistä loppusanoja

On siis yllättävää, että UT:ssa on näinkin niukka tuki kristikunnan valtavirran uskolle ikuisesti kestävään rangaistukseen syntisille helvetissä. Parhaiten ja todennäköisimmin tätä ikuista helvettiä opetetaan Ilmestyskirjassa ja 2 Tessalonikalaiskirjeessä ja varauksin Matteuksen evankeliumissa. Muut kaksi synoptista evankeliumia (Markus ja Luukas) eivät väitä missään suoraan, että syntisten rankaiseminen jatkuisi ikuisesti (vaikka jumalallinen tuli on ikuista / sammumatonta). Luukkaan teologiassa kadotus voidaan ymmärtää joko paavalilaisittain syntisten tuhoamisena tai sitten ikuisena vaivana.

Vielä vähäisempi on tuki sille aika yleiselle uskolle, että epäuskoiset syntiset ovat jo nyt - heti kuolemansa jälkeen - rangaistuksen alaisena manalassa (tartaros). Tuollainen opetus on lähinnä 2 Pietarin kirjeessä ja Luukkaan evankeliumissa se löytyy kertomuksesta rikkaasta miehestä sekä Lasaruksesta. Mutta on epävarmaa onko Luukas tarkoittanut kertomusta kuitenkaan opetukseksi konkreettisesta kuolleiden tilasta. Lähinnä ko. kertomus tuo esiin sen Luukkaan teologian, että syntisiä rangaistaan heidän tekojensa mukaan, sekä eettisen opetuksen köyhien auttamisen tärkeydestä vanhatestamentillisessa hengessä.

Jeesuksen ristinkuolemasta saatava lisätuki annihilaatio-opille ja yksi vastaväite perinteistä ikuinen helvetti-oppia vastaan.

Klassisen sovitusteologian mukaan Jumalan Poika kärsi ristillä maailman syntien sovittamiseksi, ihmiskunnan lunastamiseksi vapaaksi synnin, Saatanan ja kuoleman otteesta ja tehdäkseen siten tyhjäksi kaikki Saatanan teot. Katsotaan, että Jeesus kärsi rangaistuksen synneistä ihmiskunnan sijaisena. Nyt herää kysymys: kauanko Jeesus oli kuolleena? ”Pitkäperjantain” iltapäivästä sunnuntain aamuyöhön.

Toisin sanoen Jeesuksen muutaman tunnin kärsiminen ristillä ja kuolleena oleminen sunnuntain aamuyöhön asti riitti sovittamaan maailman synnin ja kantamaan ihmiskunnan puolesta helvetin rangaistuksen. Jeesuksen ei tarvinnut kärsiä loputtomiin poistaakseen Jumalan  pyhän vihan ihmiskunnan päältä. Jumala on kuluttava tuli (”sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli”, Hepr.12:29) kaikelle synnille ja katumattomille syntisille.

Jeesuksen lunastustyöhön liittyvä kärsimyksen rajallisuus ja loppuminen tukee sitä, että epäuskoiset jumalattomat tuhotaan kuluttavalla tulella, ajallisesti rajallisella vaivalla, jonka lopputulos on kuitenkin ikuinen ja peruuttamaton. Eikä kadotettujen oletettuja ”kuolemattomia” sieluja (ruumiineen) piinata iänkaiken helvetissä. 

Koska kuolema on synnin palkka apostoli Paavalin mukaan (Room.6), Jeesus ristinkuolemallaan tosiasiassa kärsi sen samaisen synnin seurauksen ja palkan, joita katumattomat syntiset vielä kantavat itse. Jeesus todellakin otti paikkamme ristillä, jotta meidän ei täytyisi kokea sitä synnin palkkaa – kuolemaa, ei loputonta piinaa. Jos se pitäisi paikkansa, että synnin palkka ei ole kuolema, vaan ikuinen kidutus, ei Jeesuksen kuolema ja vähän aikaa kuolleena oleminen haudassa riittäisi ollenkaan maksamaan meidän syntivelkaamme.

Kirjallisuus:

Kari Kuula: Helvetin historia, 2006

Ellicott's Commentary for English Readers

Benson Commentary

Cambridge Bible for Schools and Colleges

Helvetti Raamatussa 3

 Helvetti Uudessa testamentissa: taustaa. Annihilaatio eli tyhjiinraukeaminen

Tarkastelen tässä artikkelissa niitä Uuden testamentin helvetti-teologioita, jotka on mahdollista tulkita ja ymmärtää opettavan annihilaatiota (tyhjiinraukeamista, tuhoutumista) pelastumattomien lopullisena kohtalona.

Varhaisessa kirkossa esiintyi kaksi vastakkaista teologiaa helvetistä: annihilaatio-oppi (tyhjiin raukeaminen, ikuinen kuolema ja tuho) sekä usko ikuisesti kestävään helvetin piinaan. Molemmille tulkinnoille löydettiin tukea ja perusteita Uudesta testamentista. 

Sielun tuhoutuminen eli katoaminen torjuttiin kristikunnassa Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553, jonka jälkeen oppi ikuisesta helvetin kidutuksesta jäi ainoaksi sallituksi ja oikeaksi opiksi peräti tuhannen vuoden ajaksi. Raamattua alettiin lukea siitä näkökulmasta käsin, että sama oppi viimeisestä tuomiosta ja ikuisesta helvetin piinasta kadotetuille löytyy kaikkialta Raamatusta, vaikka niistä ei erikseen puhuttaisikaan. 

Raamattu todellakin antaa mahdollisuuksia erilaisiin, jopa vastakkaisiin, teologisiin kokonaisnäkemyksiin ja tulkintoihin. Uusi testamentti tarjoaa myös helvettiin ja kuolleiden tilaan liittyen näkemyksien kirjon, eikä yhtä yksitulkintaista ja yhtenäistä oppia (eivätkä kaikki UT:n kirjoittajat edes puhu mitään helvetistä ja viimeisestä tuomiosta).

Vasta reformaation myötä alkoi uudestaan esiintyä annihilaatio-oppia. Nykyaikana annihilaatio-oppi on saanut teologiassa selvästi enemmän kannatusta ja myös herätyskristillisessä evankelikaalisuudessa. Lisäksi joissakin herätysliikkeissä sielun tuhoutuminen helvetissä on päässyt hyväksyttyjen tulkintojen joukkoon (seitsemännen päivän adventismissa annihilaatio on ainoa virallinen, hyväksytty oppi helvetistä). Vanhat tunnustuskunnat eivät hyväksy annihilaatio-oppia, sillä he ovat dokumenteissaan sitoutuneet ikuiseen piinahelvettiin.

Johanneksen evankeliumi

Johanneksen evankeliumi on evankeliumeista nuorin, eikä siinä puhuta epäuskoisia kohtaavasta rangaistuksesta (ja heidän olotilastaan kuoleman jälkeen) juuri mitään. Evankeliumissa sanotaan, että Jeesuksen hylkäävien päällä pysyy Jumalan viha. Tämä Jumalan viha ilmenee siinä, että epäuskoiset kadotetut jäävät ilman ikuista elämää ja he kuolevat ja tuhoutuvat kokonaan (olemassaolon loppu, annihilaatio). 

Johanneksella on tyypillistä elämän ja kuoleman vastakkainasettelu. Elämä saadaan Jeesukselta (Joh.5:39). Tämä elämän ja sen katoamisen vastakohtaisuus ilmenee hyvin tunnetussa pienoisevankeliumissa Joh.3:16. Siinä käytetään kreikankielessä sanaa apollymi, joka on erheellisesti suomennettu sanalla "kadotus". Vaihtoehtoina pienoisevankeliumissa esitetään ikuinen elämä ja tuhoutuminen, joka on elämän vastakohta.

Johanneksen ”pienoisevankeliumissa” 3:16 on täten selvästi tuki annihilaatio-opille. Monesti jää huomaamatta, että siinä on voimakas tuki annihilaatiolle kadotettujen kohtalona. Kuningas Jaakon raamatunkäännös on tässäkin jakeessa uskollinen alkutekstille toisin kuin suomalaiset raamatunkäännökset: 

”For God so loved the world, that he gave his only begotten Son, that whosoever believeth in him should not perish, but have everlasting life.” 

Itse asiassa kristikunnassa on tämän jakeen sanoma käännetty ylösalaisin: hukkumisen ja tuhoutumisen asemasta ”ei koskaan tuhoutuvaksi”, koska suuri osa kristityistä väittää, että jumalattomien kidutus helvetissä ei lopu ikinä. 

Johanneksen evankeliumissa on muutenkin tuki sille, että ikuista piinahelvettiä ei ole eikä mitään luontaista kuolemattomuutta, vaan ikuinen elämä saadaan vain uskon kautta Jumalan Poikaan. Evankeliumissa yhdistetään sanat ”elämä” ja ”ikuinen elämä” vankasti uskoviin. Sana ”kuolema” on varattu epäuskoisille, jotka eivät pääse sinne, missä Jeesus on. Johanneksella ei ”kuolema” merkitse ”ikuista elämää helvetissä ilman Jumalaa”, vaan olemassaolon loppumista, tyhjiin raukeamista.

Joh.5:29 puhuu lisäksi siitä, että pahaa tehneet herätetään kuolleista tuomion ylösnousemukseen. Mutta evankelista ei kerro mitään yksityiskohtia jumalattomien rangaistuksen kestosta ja luonteesta. Hän ei sano, että rangaistus jatkuu ikuisesti. 

Apostoli Paavalin kirjeet (aitoina kirjeinä pidetyt)

Paavalin kirjeissä linja epäuskoisten syntisten kohtalosta puhuttaessa on se, että he tuhoutuvat ja kuolevat olemattomiin. Paavali ei kertaakaan puhu jumalattomien kohtalosta ikuisesti kestävänä rangaistuksena. Lisäksi yhdessä Paavalin kirjeiden kohdassa hän viittaa kadotettujen kärsimiseen, mutta siinäkin lopputulos on syntisten tuhoutuminen, ei ikuinen kidutus helvetissä.

Paavalin kirjeissä esiintyy syntisten kohtalon yhteydessä kreikankielessä sanat apollymi ja apoleia, jotka tarkoittavat tuhoamista, katoamista ja hävittämistä. Mutta suomenkieliset Raamatut kääntävät ne sanat usein "kadotukseksi", kun Paavalia on tulkittu ikuinen piinahelvetti-opin valossa, sekä Paavalin farisealaisen taustan kannalta. Fariseukset nimittäin uskoivat ikuiseen vaivaan helvetissä syntisten kohtalona. Ja sanavalinta "kadotus" voi helposti viedä mielikuvat klassiseen ikuiseen helvettiin, jossa piina ei lopu koskaan. 

On kuitenkin huomioitava Paavalin kirjeistä, että puhe kadotettujen tuhosta ei itsestäänselvästi merkitse syntisten häviämistä olemattomiin, koska tuhoutumisterminologia saattaa tarkoittaa yleisesti ottaen epäonnistumista ja turmioon päätymistä. On lisäksi esitetty teologinen tulkinta, että koska Paavali oli entinen fariseus niin hän liittyi fariseuksien ikuinen helvetti-oppiin, vaikka Paavali ei tätä näkemystä tuo ilmi selkeästi. Kyseinen teologinen tulkinta on täysin mahdollinen, eikä missään nimessä väärä.

Mutta luonteva tulkinta Paavalista on sekin, että Paavali tarkoitti viittauksilla pelastumattomien tuhoutumiseen totaalista epäonnistumista ja raunioitumista, jonka lopputulos on täydellinen häviäminen ja ikuisen elämän vastakohta kuolema (tällainen tulkinta on perusteltu jos yhdistetään Paavalin ajatukset epäuskoisten tuhoutumisesta hänen puheisiinsa syntisten jumalattomien kohtalosta kuolemana).

Room.2:6-10 kuvaus syntisiä kohtaavasta Jumalan vihasta antaa aiheen päätellä, että kuolleet syntiset herätetään eloon, he kärsivät rangaistusta aikansa ("ankara viha, tuska ja ahdistus") ja lopputulos on heidän tuhoutuminen. Jumalan viha voi olla niin ankara, että syntiset kuluvat olemattomiin. Ja Kristuksen takaisin tulemisen aikaan eläville jumalattomille tuomio ja tuho tulee mahdollisesti kosmisten, globaalien katastrofien muodossa, mitkä rankaisevat ja surmaavat heidät - tämä jää epävarmaksi Paavalin kirjeiden valossa.

Merkillepantava havainto on, että (farisealaisesta taustastaan huolimatta) Paavali ei esitä selkeästi missään kohtaa ajatusta syntisiä kohtaavasta ikuisesta kidutuksesta helvetissä. Näyttää siltä, että Paavalille syntisten tuhoutuminen merkitsee sitä, että he eivät pääse lopulliseen pelastukseen ja toiseksi syntiset kuolevat (Paavalin mukaan synnin palkka on kuolema ja ikuinen elämä on Jumalan armolahja). Syntisten rangaistus on Paavalin mukaan nähtävästi ajallisesti rajallinen ja loppuu olemassaolon tuhoutumiseen.

Paavalin kirjeiden tekstejä jumalattomien kohtalosta:  Room.2:12; 9:22, 1 Kor.1:18, 2 Kor.2:15; 4:3, 1 Tess.5:3, Fil.1:28; 3:19.

2 Pietarin kirje

2 Piet.3:9 toteaa ihmisten joko kääntyvän tai sitten he tuhoutuvat. Mutta Jumala ei tahdo kenenkään tuhoutuvan, vaan kääntyvän ja pelastuvan. Aikojen lopussa tapahtuu Jumalan suorittama tuomio, jolloin jumalattomat syntiset tuhotaan (2 Piet.3:7). Kyseessä on samanlainen tuhoutuminen ja häviäminen, joka tulee olemaan myös taivaan ja maan osana (taivas ja maa poltetaan ajan lopussa).

Ei tuossa kuitenkaan vielä kaikki, vaan 2 Pietarin kirjeen kirjoittaja vaikuttaa uskovan, että langenneiden enkelien osa on odottaa tulevaa tuomiota manalan pimennoissa kahleissa. Myös jumalattomat syntiset joutuvat odottamaan rangaistuksen alaisina tuomiopäivää (2 Piet.2:4,9). Näin siis kuitenkin 2 Piet:n mukaan on jonkinlainen helvetti jo nyt olemassa, ennen lopunajallista tuomiopäivää. Syntiset uskottomat ovat tartaroksessa ("manala"), joka oli kreikkalaisille haadeen eli kuolleiden valtakunnan rangaistuspaikka ja kuritushuone.

Kadotettuja ihmisiä rangaistaan nykyään jo kuoleman jälkeisessä väli- tai odotustilassa ja tuomiopäivänä he saavat suuremman rangaistuksen, mutta sen lopputulos on tuhoutuminen, kun tuli polttaa heidät olemattomiin (vanhan maailman kanssa ja Jumala luo sitten uuden taivaan ja uuden maan).

Juudaksen kirje: tukea sekä annihilaatiolle että ikuiselle helvetin piinalle

Koska lyhyt Juudaksen kirje on kirjallisesti riippuvainen 2 Pietarin kirjeestä, voidaan olettaa Juudaksen kirjeen tekijän olevan samalla kannalla kadotettujen kohtalosta kuin 2 Piet. Mutta tiettyjä epävarmuustekijöitä on silti. Juudaksen kirjeen maininta ikuisesta tulesta jättää auki sen, että tarkoittiko kirjoittaja tulella rankaisemisen kestävän iankaikkisesti. Vai tarkoittiko Juudaksen kirjeen tekijä, että jumalattomat poltetaan tulella olemattomiin (jolloin lopputulos, tuhoutuminen, on ikuinen).

Lisäksi Juudaksen kirje sisältää metafora siitä, kuinka jumalattomille on varattu "synkin pimeys ikuisiksi ajoiksi". Tällä tekstillä on kaksi tulkintamahdollisuutta, jotka kumpikin ovat perusteltuja ja oikeutettuja: 1) kadotetut ovat ikuisesti pimeydessä (ikuinen helvetti) tai 2) pimeys itse on iankaikkinen, mutta jumalattomat tuhoutuvat ja lakkaavat olemasta (annihilaatio).

Tuollaisen lyhyen metaforan varaan ei kuitenkaan kannata rakentaa pitkälle menevää opillista ratkaisua.

Kirjallisuus:

Kari Kuula: Helvetin historia, 2006

Helvetti Raamatussa 2

Helvetti-uskon taustaa ja juuria Vanhan testamentin ulkopuolla (erityisesti koskien uskoa sielun kuolemattomuuteen ja ikuisesti kestävään kidutukseen helvetissä).

Helvetti-oppiin liittyvä merkittävä ongelma

Tuskinpa usko helvettiin, etenkin ikuisena piinana, sai alkunsa oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Eli koska pahuus ei saa useinkaan rangaistusta tämän elämän aikana, pahantekijöille on kostettava tuonpuoleisuudessa (heti kuoleman jälkeen tai lopunajallisen viimeisen tuomion tapahduttua). 

Tuollaiseen ajatuskulkuun liittyy huomattava ristiriita: jos Jumala on rakkaus ja kaikkihyvä sekä oikeudenmukainen niin eikö hän tahtoisi kostamisen asemasta ninenomaan parantaa, oikaista ja kouluttaa pahantekijöitä? Tässä on ongelma, jota helvettiä rakennelleet infernologit ovat yrittäneet ratkaista helvetti-uskon alusta lähtien.

Usko helvettiin on ollut ihmiskunnan historiassa maailmanlaajuista, mutta tästä varsin yleisestä uskomuksesta on tehty hyvin erilaisia tulkintoja eri aikoina ja eri kulttuuripiireissä (myös saman uskonnon sisällä) muinaisuudesta alkaen nykyaikaan asti.

Kristinuskon helvetti-oppi alkaa antiikin kreikkalaisten haadeesta

Kristinusko syntyi juutalaisuudesta erkaantuen ja kasvoi sekä kehittyi kreikkalais-roomalaisessa kulttuuripiirissä ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Kristillinen helvetti ei syntynyt tyhjiössä, eikä taivaasta valmiina tippumalla uniikkina ideana, vaan helvetti-oppiin omaksuttiin eräitä jo muinaisia kuolemanjälkeisyyteen liittyviä käsityksiä. Antiikin Kreikan mytologia ja filosofiat tarjosivat eniten vaikutteita ja rakennuspalikoita, sillä ne olivat yleisesti tunnettuja ja suorastaan läpäisivät koko silloisen kulttuuripiirin Rooman valtakunnassa.

Kristillisen helvetin historian alku on antiikin kreikkalaisten uskontoon sisältyvä haades, joka on varjomaisten kuolleiden valtakunta. Varhaiset kristilliset käsitykset helvetistä ottivat mallia Homeroksen Odysseiasta sekä roomalaisen Vergiliuksen Aeneis-runoelmasta.

Homeroksen haades eroaa kristillisestä helvetistä siinä, että haadeessa kaikkien kuolleiden olotila on samanlainen siitä riippumatta, miten he olivat elämänsä eläneet, eivätkä kuolleet joudu tilintekoon pahoista teoistansa. Silti eräitä juuria Homeroksen (hän ei ole historiallinen henkilö) Odysseian haadeesta kuitenkin löytyi kristilliselle helvetille. Nimittäin eräitä hyvin pahoja tekoja eläessään tehneitä ihmisiä rangaistiin ankarilla kidutuksilla haadeessa.

Kristinuskon helvettiä vastaa eniten haadeen tartaros, joka on hyvin syvä kuilu. Tartarosta voidaan kuvata haadeen rangaistuspaikaksi, jossa annettiin kuritusta jumalien vihollisille.

Uusi testamentti jopa sisältää alkutekstissä sanan tartaros (2 Piet.2:4), joka siten Raamatussakin on maanalainen paikka, jossa rangaistaan jumalattomia (KR 33/38 kääntää sen "syöstä syvyyteen" ja KR 92 puhuu manalan pimennoista).

Sielun kuolemattomuus ja ikuinen piina helvetissä

Platonismi

Jotta helvetti voisi olla ikuisesti kestävää kidutusta kadotetuille ihmisille, on jokseenkin selvää, että tämä edellyttää sielun kuolemattomuutta. Mutta Uusi testamentillinen varhainen kristillisyys ei ole uskoa sielun (luontaiseen, luotuisuuteen perustuvaan) kuolemattomuuteen (eikä yleisesti ottaen dualismiin ruumiiseen ja sieluun liittyen), vaan alkukristillisyys on uskoa ruumiin ylösnousemukseen. Ja se ylösnousemus kuolleista tapahtuu aikojen lopulla, viimeisenä päivänä, kun Kristus tulee takaisin ja herättää kuolleet tuomiolle. 

Uudessa testamentissa todetaan, että Jumala yksinään on kuolematon (1 Tim.6:16, jakeessa ei sanota ihmisiä kuolemattomiksi). Samoin 1 Kor.15:52-54 Paavali kirjoittaa, että Kristuksen toisessa tulemisessa tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen ja katoava katoamattomuuteen. Toisin sanoen, nyt ja ennen viimeistä päivää ei ihmisillä ole kuolemattomuutta, eikä katoamattomuutta. 

Mutta mistä sitten on peräisin yleinen käsitys, että ihmisillä on kuolematon sielu tai häviämätön henki (ja tähän liittyvä dualismi kuolevaisen kehon ja kuolemattoman sielun välillä, kun Raamatun ihmiskäsitys on holistinen eli kokonaisvaltainen)? Se uskomus tulee kristinuskoon antiikin Kreikan filosofioista, erityisesti Platonin ajattelusta. Platonilta kristinusko sai eniten rakennusaineksia, kuin mistään muusta filosofiasta. Platonin ajattelusta kristityt omaksuivat muutamia tuttuja käsityksiä:

1. todellisuus rakentuu kahdesta eri tasosta (ikuinen ideamaailma ja niitä jäljittelevien yksittäisten olioiden näkyvä maailma)

2. yksi ainoa Jumala on kaiken takana

3. ihmisen sielu on syvin ja pysyvin osa ihmisyydessä ja se on kuolematon

4. ihmisillä on tarve kääntyä ikuisen ja aineettoman tosiolevaisen puoleen.

Lisäksi helvetti-opin rakennusmiehille Platon antoi loistavaa materiaalia. Tärkein Platonin panos helvetti-uskolle onkin juuri käsitys sielun kuolemattomuudesta (Faidon-dialogi).

Ennen kuolemattomien sielujen jälleensyntymistä tähän elämään sieluja valmistellaan haadeessa uutta elämää varten: pahaa tehneitä rangaistaan heidän vääristä teoistaan ja hyvää tehneitä palkitaan (Platonin filosofian mukaan).

Kristityt olivat ensimmäisinä vuosisatoina Platonin kannalla siinä, että me voimme tietää kolmella eri tavalla, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen: 1) järkiperäinen päättely, 2) parhaimpien inhimillisten oppien kuunteleminen sekä 3) jumalallisen ilmoituksen vastaanottaminen. 

Kristittyjen mukaan Jumalan ilmoitus on meillä ja se on paras tietolähteemme. Toiseksi parhaana tietolähteenä kristityt pitivät Platonin ja hänen seuraajiensa filosofiaa (vaikkakin kristityt katsoivat, että platonismissa on myös paljon erehdyksiä). Silti kristityt näkivät Platonin filosofian olevan samaa mieltä raamatullisen opetuksen kanssa, jonka mukaan uskon päämäärä on sielun pelastus (1 Piet.1:9).

Lisäksi Platonin kuvaukset pahimpien pahantekijöiden ikuisista rangaistuksista kuoleman jälkeen vastaa parhaiten kristittyjen uskoa jumalattomien syntisten kohtaloon helvetissä. Mutta Platonin oppia sielunvaelluksesta kristityt eivät koskaan hyväksyneet, sillä sehän on räikeässä ristiriidassa raamatullisen maailmanloppua ja viimeistä tuomiota koskevien oppien kanssa. Lisäksi kristittyjen usko poikkesi siinäkin Platonin ajattelusta, että kristittyjen mukaan ruumiillisuus on ihmiselle keskeistä ja sieluilla on ruumiit niin helvetissä kuin taivaassakin.

Roomalainen Vergilius

Vergilius oli roomalainen runoilija ja hän viimeisteli esikristillisen kauden helvetti-uskon teoksessaan Aeneis. Vergiliuksen manalakirjassa on malli useille kristittyjen kertomuksille matkasta kuolleiden valtakuntaan. Vergilius nautti suurta arvonantoa kristittyjen keskuudessa ja häntä pidettiin jonkinlaisena Vanhan testamentin profeettojen työtoverina, pakanoiden profeettana, joka oli profetoinut Jeesuksen syntymän sekä kirjoittaneen helvetistä totuudellisia sanoja. Vergiliuksen mukaan manalan tuomari tutkii kuolleiden teot ja jos joku vältti eläessään rangaistuksen, hän saa nyt rangaistuksensa. Ruoskinnan jälkeen pahaa tehneet tiputetaan tartaroksen kuiluun, jossa heitä piinataan tekojensa mukaisesti.

Muutakin voitaisiin kertoa Vergiliuksen teoksesta, mutta sanottakoon vain, että hänen kuvailemansa kuolleiden valtakunta muistuttaa hyvin paljon myöhemmin kehittynyttä helvettiä, että on oikeutettua kutsua häntä helvetinprofeetaksi. Tosin Vergiliuksen mukaan tartaroksen kidutukset puhdistavat ja korjaavat sielut ja niin sielut voivat palata takaisin elämän kiertoon - jotkut kristitytkin alkoivat uskoa tällä tavalla (eli että Jumala ei kosta vaan hän rankaisee kasvattamistarkoituksessa). 

Näin ollen Vergilius tarjoaa mallin lähinnä katolilaiselle uskolle kiirastuleen (puhdistuspaikkaan), eikä niinkään helvetin prototyyppiä. Kristittyjen valtavirta ymmärsi helvetin paikaksi, josta ei voi pelastua eikä päästä pois, toisin kuin katolilaisesta kiirastulesta.

Juutalaisuudessa vähitellen omaksuttu usko jumalattomien joutumiselle helvettiin

Juutalaisuuden parissa tapahtuneeseen uskon kehittymiseen helvettiin ei ole löydettävissä yhtä, helppoa ja suoraviivaista syytä kuten esim. että juutalaiset vain simppelistä lainailivat uskomuksia muista uskonnoista. Kyseessä oli aikaa vievä prosessi, jossa usko helvettiin kehittyi monien osatekijöiden vaikutuksesta:

1) VT:n opetukset Jumalan oikeudenmukaisuudesta

2) VT:n profeettojen kuvaukset Herran päivästä eli tuomiopäivästä aikain lopulla

3) usko ihmiseen Jumalan kuvana

4) Israelin naapurikansojen usko kuolemanjälkeiseen elämään

5) kreikkalaisten usko sielun kuolemattomuuteen

6) Persian zarathustralaisuuden näkemys hyvän pahan välisestä taistelusta.

Todennäköisesti tärkein yksittäinen tekijä oli hellenistisen kulttuurin uskomus sielusta kuolemattomana ja ikuisena ihmisen osana. Näin siis monen tekijän myötävaikutuksella juutalaiset omaksuivat (paitsi saddukeukset) uskon syntisten ihmisten rangaistukseen kuoleman jälkeen tuonpuoleisuudessa vaivan paikassa.

Helvetti Raamatussa 1

Raamatun helvetti-teologian taustaa ja juuria (nimenomaan protestanttisuudessa käytetyssä Raamatun kaanonissa).

Helvetti Raamatussa on merkittävä teologinen kysymys ja ongelmakin (Uuden testamentin puolella erityisesti synoptisten evankeliumien Jeesus puhui helvetistä / Gehennasta ja lisäksi Ilmestyskirjassa kuvaillaan tulista järveä). Suuri osa kristikuntaa uskoo, että jumalattomia (ei-uskovia) syntisiä piinataan koko loputon ikuisuus helvetin liekeissä. Minkä lisäksi iso osa kristityistä uskoo, että ihmisellä on kuolematon sielu, joka heti fyysisen kuoleman jälkeen siirtyy joko taivaaseen (tai välitilaan, paratiisiin) tai helvettiin kärsimään (tai siihen välitilaan, mutta ”tuonelan” vaivan paikkaan). Kukaan Raamattua ja kristinuskoa pohtiva ihminen ei voi ohittaa käsityksiä helvetistä, tuonelasta, sielusta ja tulevasta tuomiosta.

Tässä helvetti Raamatussa 1 -artikkelissa kartoitan helvetti-uskon taustaa ja juuria Vanhan testamentin puolella, sekä käsityksiä kuolemasta ja sielusta.

Vanha testamentti ja käsitykset kuolemanjälkeisyydestä ja sielusta

VT:ssa ihminen on vain eläessään Jumalan yhteydessä. Kun ihminen kuolee, hän maatuu maan tomuksi ja hänen elämänsä katoaa kuin öinen lyhyt unikuva. Jumala on ikuinen, mutta ihminen väliaikainen, katoava ja kuolevainen. VT ei sisällä (eräitä sen nuorimpia traditioita lukuunottamatta ja niissäkin kuvaukset ovat aika niukkoja ja tulkinnanvaraisia tai mahdollisesti lähinnä runollisia) maailmankatsomuksellisesti ja teologisesti jäsenneltyä yksityiskohtaista oppia / toivoa siitä, millainen iäisyyskohtalo kohtaa vanhurskaita ja jumalattomia kuoleman jälkeen. 

Tämän elämän aikana Jumala sekä palkitsee vanhurskaat että tuomitsee jumalattomat lakinsa rikkojat ja jumalattomien loppu on kuolema, jossa koko elämä päättyy, eikä jatku välittömästi missään ikuisessa tai edes väliaikaisessa helvetin piinassa.

Vaikka Jumala VT:ssa valvoo oikeudenmukaisuuden toteutumista, eivät VT:n kirjoittajat odottaneet kuoleman jälkeen ja tuonpuoleisuudessa tapahtuvaa tilien tasausta ja toisilleen vastakkaisia loppusijoituspaikkoja hurskaille ja pahoille. Tuollainen ajatus tulee esiin vasta nuorimmissa VT:n teologisissa traditioissa. On kuitenkin epävarmaa ovatko kyseessä lainavaikutteet Persian zarathustralaisuudesta - kysymys on paljon monitahoisempi (jotakin vaikutusta ilmeisesti zarathustralaisuudella saattoi olla helvetti-uskoon). 

Toki on myös mahdollista, että kyseessä on juutalaisen teologian kehitystyö hirvittävän kansallisen katastrofin jälkeisessä tilanteessa, kun babylonialaiset olivat tehneet lopun Juudasta ja tuhonneet Jerusalemin sekä siellä olevan Herran temppelin, eivätkä perinteiset uskonnolliset vastaukset olleet enää toimivia ja uskottavia. Mutta tämäkään teoria ei selitä tyhjentävästi noin suurta muutosta teologiassa ja maailmankuvassa.

Jesajan luvussa 26 puhutaan siitä, että Jahven omat uskolliset saavat ylösnousemuksen kuolleista (Jes.26:7-19, ”Tuomion jälkeen pelastus, kuoleman jälkeen ylösnousemus”). Mutta Jesajan tekstin mukaan jumalattomat eivät herää eloon kuolleista. Jumalattomien lopullinen kohtalo on yksinkertaisesti kuolema, tuhoutuminen ja heidän muistonsakin poispyyhkiminen Jes.26 mukaan.

VT:n teologiassa ei tunneta kreikkalaisten uskoa sielun kuolemattomuuteen eikä dualismia kuolevan ruumiin ja kuolemattoman, ruumiista erillisen sielun välillä. Koko elävä, hengittävä ihminen on sielu Vanhassa testamentissa, kuten näkyy jo jahvistisesta luomiskertomuksesta.

Mutta joistain VT:n kuolleiden tilaa kuvaavista teksteistä voidaan päätellä, että kuolleilla on vain pelkkä varjoksi haalistunut olemassaolo jäljellä tuonelan pimeydessä. Ja sekin voi olla vain runollinen kielikuva ja tarkoittaa, että kuollut on vapaa kokonaan tämän elämän ahdingoista ja vaikeuksista. Kuolema säilyy Jumalan ankarimpana rangaistuksena yleensä VT:ssa - ei helvetin piina "kuolemattomille sieluille".

Mihin ihminen kaatuu, siihen hän maatuu on vallitseva käsitys kuolleiden osasta yleensä VT:ssa. Yleisesti uskottiin, että Jumala ei ole yhteydessä kuolleisiin, ei edes vanhurskaisiin ja ihmiselle elämä on mahdollista vain täällä maan päällä.

Mistään tuonpuoleisesta rangaistuspaikasta ja piinahelvetistä VT ei puhu kuvauksissaan tuonelasta/haudasta, eikä tuonelasta (sheol) ollut luvassa ylösnousemusta useimpien traditioiden mukaan (joissakin VT:n teksteissä mainittu pelastuminen tuonelasta tarkoittaa, että Jumala pelasti hurskaansa kuolemanvaarasta. Ei siis siitä ole kyse noissa maininnoissa, että hurskaat olisivat olleet oikeasti kuolleita ja heille olisi annettu ylösnousemus).

Tuntematon oli myös uskomus hurskaiden ikuisesta autuudesta taivaallisessa paratiisissa heti kuoleman jälkeen.

Taustaa viimeinen tuomio aikojen lopussa -uskolle VT:ssa 

Mutta VT:n profeetallisissa kirjoissa kuvataan lopunajallista, tulevaa messiaanista aikaa, Jumalan valtakuntaa, jossa vallitsee rauha ja kaikkinainen hyvyys - niin ihmisten kuin eläinten kesken (kun Herra on tuominnut ja tuhonnut Israelin kaikki viholliset). Niinpä VT sisältää paljon lähtökohtia ja juuria uusitestamentalistiselle uskolle lopunajalliseen viimeiseen tuomioon.

Silti profeettojen kirjoissa viimeinen tuomio ei ole johdantoa jumalattomien ja pakanoiden ikuiseen kidutukseen helvetissä. Heidän loppunsa tuomiolla aikojen lopulla (eli "Herran päivänä") on pääsääntöisesti hirvittävä tuhoutuminen ja kuoleminen lopullisesti (annihilaatio).

Danielin kirja ajoitetaan yleensä vasta 160-luvulle eKr. ja siinä kuvataan luvussa 7 tuomiopäivää Jumalan valtaistuimen näkökulmasta. 

Tässä VT:n nuorimpiin kirjoihin kuuluvassa Danielin kirjan luvussa 12 puhutaan yleisestä kuolleiden ylösnousemuksesta ja sen jälkeen tulevasta ikuisesta elämästä hurskaille ja ikuisesta kauhusta / rangaistuksesta jumalattomille (ja siinä on VT:n paras lähtökohta teologialle ikuisesta piinahelvetistä): 

”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun” (Dan.12:2).

(Trito)Jesaja 66:24 ikuinen helvettipiina vai mistä on kysymys?

”Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki, joka niitä nuolee, ei sammu”. 

Kirkkoraamattu jättää pois tärkeän sanan "kuolleita". Jakeessa puhutaan kuolleiden ruumiiden katselemisesta. Kyseessä ei ilmeisesti ole alkutekstin valossa loputon piinaaminen helvetissä, vaan kauhean tuhon, kuoleman, katselu. Raamatun kielessä ilmauksia sammumaton tuli ja madot käytetään esittämään hirvittävää kuluttavaa tuhoa, kalvavaa hävitystä. 

Jumalallinen tuli on sammumaton ja ikuinen, mutta itse rankaisemisen akti on väliaikainen ja päättyy kauhistuttavaan ikuiseen lopputulokseen, kuolemaan, tuhoutumiseen, eroon Jumalan yhteydestä. Ja tähänkin liittyy juuri se, että Raamatussa ei esiinny oppia sielun luontaisesta kuolemattomuudesta, joten tulenkestäviä häviämättömiä syntisiä sieluja ei ole olemassa. 

Kuningas Jaakon käännös kääntää tämänkin jakeen oikein: ”And they shall go forth, and look upon the carcases of the men that have transgressed against me: for their worm shall not die, neither shall their fire be quenched; and they shall be an abhorring unto all flesh.” 

Hepreassa on peger peh’gher ja merkitykset ovat corpse, carcass, monument, stela (ruumis, monumentti, steela).

Tarkasti ottaen jakeen sanat eivät siten puhu ihmisten sielujen rankaisemisesta kuoleman jälkeen, vaan Jumalan vihollisten tappiosta ja tuhoamisesta maan päällä. Sanat, jotka kertovat meille, että ”mato ei kuole” ja että ”tuli ei sammu”, viittaavat kuitenkin muuhun kuin tähän, jos luetaan rivien välit. Noista sanoista nimittäin tuli lähtökohta myöhemmän juutalaisuuden ajatuksille Gehennasta / helvetistä (Saarn. 8:17; Judith 16:17 ja Targum tälle kohdalle). Samoin niille sanoille, jotka Jeesus lausui jumalattomien tuomiosta (Mark. 9: 44-48). 

Silti nuokin seikat huomioon ottaen edelleen säilyy selitysopillinen kysymys siitä, ovatko jakeen sanat otettava kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti ja ajatellaanko tekstissä sieluja edustavia ruumiita, joita ei tuhota, vaan vain kidutetaan vai kulutetaanko jumalattomat loppuun tulella ja madoilla (annihilaatio)? Kuitenkin se mitä Tritojesaja painottaa on iankaikkinen vihamielisyys Jumalan vanhurskauden ja ihmisen vääryyden välillä, ja siihen sisältyy vääryyden rangaistus niin kauan kuin se vääryys on olemassa.

On vaikea sanoa, kuinka suuri osa myöhemmästä teologiasta helvettiin liittyen sisältyy tähän (Trito)Jesajan kohtaan. Mitään ei jakeessa sanota nimenomaisesti kuolleiden kärsimyksestä, vaan vain surkeasta spektaakkelista, jonka he esittävät eläville. Voi olla, että kuolleiden ruumiiden on ajateltu runollisesti olevan tietoisia madon ja tulen aiheuttamista kivuista, kuten Dillmann olettaa. 

Genesiksen vedenpaisumuksella tuhottu syntinen ihmiskunta

Vedenpaisumus Jumalan rangaistuksena syntisille: tuomio oli siis kuolema ja kuolintapa veteen hukkuminen, eikä Genesiksessä ole sanaakaan, että nämä vedenpaisumuksessa kuolleet ihmisparat olisivat vielä ”kuolemattoman sielunsa” puolesta joutuneet samantien helvetin piinaan, joka ei lopu koskaan. 

Tosin Uuden testamentin puolella on hieman arvoituksellinen teksti 1 Piet.3:18-20 vankeudessa olevista hengistä, jotka ennen vedenpaisumusta eivät totelleet Jumalaa. Nuo ”henget” voivat olla 1 Pietarin kirjeen tekijän mielestä Nooan aikaisen ihmiskunnan ihmisiä, jotka jatkoivat hukkumisen jälkeen olemassaoloaan kuolleiden valtakunnassa, sheolissa, haadeksessa. Heidän tarkempaa olotilaansa ei 1 Pietarin kirjeen tekijä kuitenkaan kuvaile. 

Teksti, joka on selitysopillisesti Uuden testamentin vaikeimpia, ellei vaikein, voi tavallisten ihmisten asemasta viitata kuitenkin jumalien poikien ja ihmisten tyttärien yhtymisen tuloksena syntyneisiin ”jättiläisiin” eli ”muinaisajan sankareihin”, ja koska heidän isänsä oli ylimaallinen henkiolento, ne jälkeläiset saattoivat olla kuolemattomia, toisin kuin tavalliset ihmiset (1 Moos. 6:1-2,4). 

Katso myös 1 Piet.4:6 maininta ”kuolleille” evankeliumin saarnaamisesta. Tosin tämän jakeen ”kuolleet” on mahdollista luontevasti ymmärtää tarkoittavan ”hengellisesti kuolleita” ja fyysisesti eläviä ihmisiä, joille kerrottiin evankeliumi eli jae puhuu kuolleista, jotka olivat eläessään saaneet kuulla ilosanoman. 

Malakia 4:1 - totaalinen, lopullinen tuho jumalattomille Jumalan tuomiopäivänä

"Katso, se päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni. Kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia. Se päivä tulee ja sytyttää ne liekkiin -- sanoo Herra Sebaot -- eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta."

Tulesta puhutaan usein tuomiopäivän ja Jumalan tuomariksi tulemisen yhteydessä. Se on Jumalan pyhyyden symboli, joka kuluttaa kaiken epäpuhtauden, ja edustaa myös jumalattomien rangaistusta (Psalmi 1: 8; Jesaja 10:17; Jesaja 66:15, 16; Daniel 7: 9, 10; Joel) 2:30; 1. Kor. 3:13; 2. Piet. 3: 7 jne.). Septuaginta (LXX, VT:n kreikannos) lisää sanat "ja se polttaa heidät". 

Teksti on kauhistuttava kuvaus taivaan ja maan suurpalosta kuin uunissa ja viimeisen päivän lopullisesta tuomiosta koko ihmiskunnalle. Kaikki ylpeät ja pahantekijät poltetaan tulessa kuin oljet - erityisesti sellaiset, joista puhutaan Malakian kirjassa 3:15. Kaikki, jotka tekevät pahaa ovat kuin sänki tai olki ja tuleva Herran tuomiopäivä polttaa heidät - kuluttaa heidät kokonaan ja nopeasti.

Se ei jätä heistä juurta eikä oksaa: sananlaskumainen ilmaus tarkoittaa täydellistä tuhoamista ja merkitsee uskottomiin juutalaisiin sovellettaessa, että sekä he että heidän perheensä tuhoutuvat kokonaan. Ilman toivoa, että jumalattomat enää ikinä voisivat palata elämään takaisin. Tämä on mitä voimallisin kuvaus annihilaatiosta, totaalisesta tuhosta pahantekijöille, mutta mistään ikuisesta kidutuksesta helvetissä tuonpuoleisuudessa Malakia ei puhu mitään.

Kirjallisuus:

Kari Kuula: Helvetin historia, 2006

Ellicott's Commentary for English Readers

Cambridge Bible for Schools and Colleges 

Benson Commentary

Barnes' Notes on the Bible

Kirkkovuoden lopulla saarna

Tämä sunnuntai 15.11. on kirkollisesti valvomisen sunnuntai. Jeesuksen ja apostolien opetuksissa esiintyy monta kertaa "valvominen", kehotus valvomaan. Kyse on hengellisestä merkityksestä eikä siitä, että ihminen ei saisi nukkua. Valvominen merkitsee raamatullisesti valmiina olemista ja odotusta, pysymistä valppaana kun tarkataan tätä aikaa ja sen merkkejä.

Mitä tarkoitusta varten sitten Jeesus ja apostolit kehottavat meitä valvomaan eli odottamaan ja olemaan valmiit? Jeesuksen toista tulemista ja sitä edeltäviä lopunajallisia koettelemuksia ja kaiken tämän jälkeen alkavaa pelastuksen täyttymystä, Jumalan näkyvän valtakunnan perustamista. 

Se, joka pysyy vahvana ja uskollisena Kristukselle loppuun asti - Raamatun opetuksien mukaisesti - on pelastuva tuhoutuvasta maailmasta Jumalan ikuiseen valtakuntaan, jossa ei ole enää sairautta, yksinäisyyttä, kuolemaa eikä muutakaan kärsimystä, vaan kaikilla siellä on hyvä olla.

On mahdollista, että lopun aikojen täyttymys, Kristuksen toinen tuleminen, ei ole enää kovin kaukana. Toki me emme voi tietää tarkkoja aikoja eikä hetkiä. 

Eräs merkki siitä, että Kristuksen näkyvä paluu voi olla lähellä, on tämä suuri luopuminen kristillisestä uskosta ja Jumalasta. Kuten Jeesus sanoi Raamatussa: kun Ihmisen Poika (Jeesus siis) tulee niin löytäneekö hän uskoa maan päällä? Eli raamatullista uskoa Jeesukseen siten kuin Jeesus apostoleineen sitä opetti alunperin.

Uskonnollisuutta, henkisyyttä ja kaikenlaista uskonnollista puuhailua kyllä riittää maailmassa ja monet ovat avoimia kristillisyydelle vieraille uskonnollisille ja henkisille liikkeille ja virtauksille sekä uskomuksille. Lisäksi maailmassa on ollut ja on edelleen vääriä messiaita, pelastajia ja valheprofeettoja. Noistakin Jeesus varoitti.

Oikeastaan maallistuneissa länsimaissakin mikä tahansa henkisyys ja uskonnollisuus käy ja on jopa muodikasta, kunhan siinä ei vaan ole mukana Raamattu, Jeesus ja kolmiyhteinen Jumala - sillä tavalla, kuin Raamatussa opetetaan ja miten kirkko on perinteisesti Raamatun ymmärtänyt. Nykyään ollaan ns. suvaitsevaisia, mutta ei suvaita perinteisiä kristittyjä ja raamatullisia opetuksia.

Ihmisten vieraantuminen kirkosta

Kenties eräs syy monien ihmisten vieraantumiseen kirkosta ja kristillisyydestä liittyy kieleen, jota luterilaisessa kirkossa käytetään uskonasioista. Se uskonnollinen puhe termeineen voi kuulostaa nykysuomalaisesta täydeltä muinaispersialta, eikä se ole puhuttelevaa. Lisäksi siihen liittyy eräs ongelmallisuus, jopa ristiriita.

Toisaalta siis jumala-asioissa on kyse siitä, että yritetään sanoittaa sanatonta, lausua jotain lausumattomasta, selittää selittämätöntä ja kuvata kuvaamatonta. Ollaan mysteerin edessä. 

Mutta sitten kuitenkin - ainakin joissakin piireissä - kohta jo tiedetäänkin erittäin yksityiskohtaisesti tämän mysteerin tahto ja aivoitukset. Etenkin sen suhteen, miten ihmisten pitäisi elää ja ajatella. Tiedetään tarkkaan, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Ja sitä kielto-osastoa varsinkin on pitkä lista.

Ei siis ihme, että monia voi hämmentää ja heitä ei oikein kiinnosta eikä kosketa kirkollisuus ja uskonto.

Mennäänpä kysymään joltain nuorelta tavalliselta suomalaiselta, että "haluatko tulla vanhurskautetuksi Jumalan edessä?". Tai aletaan puhua "sovituksesta", "lunastuksesta", "uudestisyntymisestä", saatika sitten vaikka "henkikasteesta" ja "kolmiyhteisestä Jumalasta". Sekä aletaan tuomitsemaan "synteinä" kaikenlaista tavallista moderniin aikaan ja elämänmenoon kuuluvaa. 

Ei taitaisi löytyä nykyään paljon vastakaikua eikä ymmärtämystä eikä kiinnostusta.

Ja sitten on sekin syy, että monille varsinkin nuoremmille ihmisille tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat keskeisiä arvoja. Koska luterilaisessa kirkossa kompastellaan ja riidellään noiden arvojen tiimoilta ja käytännön toteutukset kirkossa ovat mitä ovat, niin ei ole ihme, että monet ottavat etäisyyttä kirkkoon eivätkä halua enää lapsiaankaan kirkon jäseniksi liittää.