Uskontokritiikistä arvioita 1

Kriittisiä huomioita uskontokritiikistä vastapainoksi tietynlaisen jokseenkin naiivin ja asioita yleistävän ja kärjistävän uskontokritiikin (jollaista mm. jotkut vapaa-ajattelijat ovat harjoittaneet) ruotimiseksi.

Toivottavaa on, että omalta osaltaan artikkelini palvelee asiallisemman dialogin edistämistä uskovien ja ei-uskovien välillä sekä auttaa välttämään uskontokritiikissä sellaisia väitteitä, jotka ovat varsin ongelmallisia ja helposti alttiita vastakritiikille teistien taholta.

Yhdenlainen fundamentalisti vastaan toisenlainen fundamentalisti

Esim. ainakin eräät vapaa-ajattelijat ovat esittäneet, että uskonnoissa on kysymys "vain epätosista ja todistamattomista väitteistä". Raamatun ristiriidoilla on merkittävä osuus kyseisessä uskontokritiikissä, kuten yleensäkin Raamatun virheet ja ristiriidat kiinnostavat monia ateisteja sangen paljon.

Tällöin kuitenkin kyseiset kriitikot ovat vain saman janan toisessa ääripäässä fundamentalistiuskovien kanssa: sekä kriitikoille että fundamentalistiuskoville juuri todisteet ovat ratkaisevia Raamattuun suhtautumisessa. Kriitikot katsovat osoittaneensa Raamatun virheelliseksi ja ristiriitaiseksi kun taas fundamentalistit uskovat voivansa todistaa Raamatun erehtymättömäksi ja ristiriidattomaksi (ja sellaisena väittely Raamatusta voisi jatkua loputtomiin). 

Mutta Raamatun historiallisessa tutkimisessa ei Raamatun ristiriidoilla tai "virheillä" ole itsessään suurta merkitystä eikä kiinnostavuutta (ne ovat vihjeitä lähteistä, yhteen punottujen traditioiden saumakohdista, toimitustyöstä yms.).

Fundamentalistiskristillinen raamattuperiaate on kristikunnan historiassa sitä paitsi melko nuori, sen alkujuuret menevät 1600-ja 1700-luvuille. Sen ajan rationalismista ja valistusajattelusta sikisi se näkemys, jonka mukaan Raamatun kertomukset ovat kirjaimellisen, sanatarkan historian lähde, joka on tutkimuksella todennettava.

Tämän saman rationalistisen Raamattuun suhtautumisen kannattajia ovat, ehkä suorastaan ironisesti, myös monet ateistit ja vapaa-ajattelijat, jotka väittelevät yhtä antaumuksella fundamentalistiuskovien kanssa Raamatun ristiriidoista, kuten siitäkin ovatko Raamatun kertomukset tarkkoja "poliisiraportteja" todellisista tapahtumista (ja jos eivät ole sellaisia raportteja, ei Raamatun kertomuksilla nähdä monestikaan mitään arvoa, vaan niitä pilkataan esim. "vuohipaimenien saduiksi"). 

Sekä uskonnolliset fundamentalistit että "ristiriitoihin" ja "virheisiin" pääpainon kristinuskon arvostelussaan keskittävät vapaa-ajattelijat ovat kuin kolikon kaksi puolta fundamentalistikristittyjen rationalistisen raamattunäkemyksen kanssa: fundamentalistiuskovaiset vain Raamatun puolesta ja vapaa-ajattelijat Raamattua vastaan. Tällainen asetelma on aika pinnallinen uskonnollisesti ja hedelmätön.

Raamatun kertomuksien tarkka historiallisuus oli epäoleellista yhteisöille, joissa Raamatun tekstit syntyivät

Mutta kristinuskon sisällä on useita erilaisia raamattunäkemyksiä, eikä oikeastaan muiden kuin biblisismin (näkemys, joka tulkitsee Raamatun tekstit kirjaimellisesti välittämättä kirkollisen selitysperinteen ja maailmankuvan kehityksestä) ja jäykän fundamentalistisen raamattuteorian (sanainspiraatio-oppi) puitteissa internetissä monilukuisina esiintyvillä pitkillä ristiriitaluetteloilla ole teologista ja uskoa uhkaavaa merkitystä.

Pelastushistoriallisen tai eksistentialistisen raamattunäkemyksen viitekehyksissä koko tämä Raamatun ristiriitoihin ja erehdyksiin huomion kiinnittäminen on epäoleellista, eikä minkäänlainen uhka tuollaisia raamattuteorioita kannattaville kristittyjen uskolle, mutta tätä merkittävää seikkaa mm. vapaa-ajattelijat eivät yleensä ollenkaan huomioi.

Voidaankin kysyä, että jos ne Raamatun ristiriidat ja virheet olisivat kaikki kaikessa, niin miksi sitten kristinusko ei ole jo kuihtunut pois? Siihen aikaan kun Raamatun traditiot syntyivät ja niitä välitettiin suullisesti ja kirjallisesti eteenpäin ei ollut mitään merkitystä sillä, ovatko kerrotut tapahtumat olleet historiallisesti tosia ja "virheettömiä" sananmukaisesti (tai oliko traditioiden välillä "ristiriitoja"). 

Traditioiden kokoajat ottivat Raamattuun mukaan kaikki erilaiset, toisilleen vastakkaiset perimätiedot, jotta mitään pyhinä pidettyjä perimätietoja ei jäisi pois, vaikka totta kai redaktorit (toimittajat) näkivät, että traditioissa on keskinäisiä eroja.

Joidenkin uskontokriitikoiden tiedekäsityksen naiivi pinnallisuus ja simppelimäisyys

"Kaiken, mitä esim. kristinusko sisältää, me voimme selittää luonnollisilla syillä tarvitsematta turvautua sellaisiin todellisuudelle vieraisiin olioihin ja asioihin kuten enkeleihin tai taivaaseen ja helvettiin, ja siten raamatussa esitetyt asiat ovat vain myyttejä" (s.5) "Mutta tosiasia on, että me tiedämme. Meillä on keinot erottaa todellinen keksitystä. Meillä on niin paljon ja niin varmaa tietoa todellisuudesta ja nimenomaan tieteellistä tietoa," (s.174). 

Molemmat sitaatit A. Enqvistin teoksesta Tiede ja uskonto.

Tiedekö selittänyt kaiken mitä kristinusko sisältää, kuten kaikkeuden sekä elämän alkuperän ja kaiken, mitä ihminen on (mind-body, tahdon vapaus, tietoisuus)? On yhdenlaista uskovaisuutta olla niin naiivin optimistisesti tiedeuskoinen, että oletetaan kaikkien jäljellä olevien ongelmien - joista osa on todella suuren luokan kysymyksiä - selviävän vääjäämättä kun tiede vaan "edistyy tarpeeksi".

Ei ole mitään takeita siitä, että voisimme koskaan saada todennettua, todistettua vastausta kysymyksiin esimerkiksi siitä, onko ihmisellä vapaa tahto, mikä on mielen ja kehon suhde (mind-body -ongelma), mitä on tietoisuus, mitä tapahtui maailmankaikkeuden synnyn nollahetkellä ja mitä oli sitä ennen (tai oletukset multiversumista)? 

Meillä ei ole vieläkään maailmankaikkeuden ja olemassaolon kokonaisselitystä, niin sanottua "kaiken teoriaa" eikä ole takeita siitä, että sellainen olisi edes tehtävissä - ja että se kaiken teoria olisi sitten lopullinen, varma vastaus.

Tieteellisessä tiedossamme on perustavanlaatuinen puute, sillä kaksi keskeisintä fysikaalista todellisuutta kuvaavaa teoriaamme, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, ovat keskenään ristiriidassa: jompi kumpi on virheellinen ainakin joiltain osin, sillä ääriolosuhteissa ne eivät toimi (ja juuri ääriolosuhteista on kysymys olevaisuuden peruskysymyksin kohdalla).

Tiede ei siten ole vieläkään selittänyt kaikkea ja kognitiivinen sulkeuma voi tehdä mahdottomaksi löytää koskaan niihin ymmärrystä ja todistettua tieteellistä vastausta. Aivan kuin muurahaiselle on mahdotonta ymmärtää kvanttifysiikkaa tai Beethovenin sinfonioita. Koskaan ei tietenkään pitäisi sanoa jyrkästi "ei koskaan" (eli että ei voida tietää), mutta vähintäänkin tässä vaiheessa meillä ei sellaisia tietoja ole ja on joka tapauksessa se vakava mahdollisuus olemassa, että ihminen on niin kognitiivisesti "rakentunut", että emme voi ymmärtää ja selvittää kaikkia suuria kysymyksiä.

Kuten matemaatikko Osmo Pekonen on kirjoittanut Filosofisessa aikauslehdessä, metafysiikalla on edelleen olemassaolon oikeus, eikä koko todellisuutta voida matematisoida jäännöksettömästi. Matemaatikot ovat saaneet tehokkaan suojauksen sellaista "suuruudenhullua kuvitelmaa" vastaan kuin Kaiken Teoria. Suojarokotteen antaja on kuuluisa matemaatikko Kurt Gödel, joka epätäydellisyyslauseillaan osoitti, että matematiikka ei sulkeudu itseensä ja että matematiikkaan kuuluu aina sellaiset väitteet, joita ei kyetä todistamaan oikeiksi tai vääriksi.

Asiat ovat edelleen kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, "varmoja" ja helppoja, vaikka Enqvistin ja joidenkin muidenkin uskontokriitikoiden puheista/kirjoituksista sellainen asioiden simppeliys paistaa läpi. Mutta kuten Skeptikko-lehden 4/2008 puheenvuorossaan Ville Lähde on osuvasti todennut, olisi kiinnitettävä huomiota siihen retoriikkaan, mitä käytetään kun yritetään vaikuttaa ihmisiin valistustyössä. Olisi mietittävä miten tähän kysymykseen suhtaudutaan

"osana yhteiskuntaa eikä julistavan profeetan perspektiivistä" (Skeptikko 4/2008 s.42).

Koska, kuten Ville Lähde jatkaa tärkeässä puheenvuorossaan, sekulaarisen ajattelun ja tieteellisen sivistyksen kehitys ovat "melkoisessa vaarassa", on oleellista välttää asioita naiivisti yksinkertaistavaa ja vastakohtia korostavaa puhetapaa. Se kolahtaa omaan nilkkaan ja aikaan pikemminkin torjuntaa sellaisissa ihmisissä, jotka muutenkin ovat epäluuloisia ja epäileviä tieteellisiä teorioita kohtaan. Riski on suuri jos esim. evoluutio kuvaillaan

"ilmiselvänä, ongelmattomana monoliittina, luonnon kertomuksena" (Skeptikko 4/2008 s.42).

Tällöin vaarana on ihmisten vieraantuminen luonnontieteistä, sillä "änkyräateistisesta" ja tiedeuskoisesta puheesta huolimatta tieteeseen kuuluu oleellisesti epävarmuus, havaintojen tulkinnanvaraisuus sekä tieteenalojen sisäiset kiistat. Kiistojen ja koulukuntaerojen olemassaolo juuri osoittaa sen, että tiede on kaikkea muuta kuin yksioikoista ja simppeliä, naiivia "luonnon katsomista sellaisena kuin se on".

Tieteen avulla ei voi kumota Jumalan olemassaoloa tai todistaa Jumalaa olemattomaksi - eikä olemassaolevaksikaan. Se ei ole tieteen tehtävä

Voidaan oikeutetusti myös sanoa, että ei tiede kumoa Jumalan olemassaolon mahdollisuutta (tieteen tehtävä ei edes ole muodostaa Jumalan olemassaoloon mitään kannanottoa). Tiede ei ole ristiriidassa uskonnon kanssa (poislukien jyrkkä fundamentalistinen uskonnollisuus, mutta se ei ole valtavirtaa kristikunnassa), vaan ristiriita on naiivin skientismin (tiedeuskovaisuus) ja siihen liittyvän materialismin / fysikalismin sekä uskonnollisen uskon välillä.

Kaikki tietäminen, kaikki politiikka, tiede, terveydenhoito jne. perustuu aina perimmältään joihinkin aksiomaattisiin lähtökohtiin, eli perusoletuksiin, selviöihin, jotka hyväksytään viime kädessä uskon kautta, "annettuina". Niitä ei voida todistaa oikeaksi aksiomaattisen systeemin sisältä käsin. 

Olemmepa teistejä tai ateisteja tai mitä muuta tahansa, me kaikki otamme uskon kautta vastaan perimmäisen ajattelumme perustan, aksioomat. Jos niillekin aksioomille olisi vielä jokin perustavammanlaatuinen perustus, eivät ne aksioomat olisikaan selviöitä, vaan joutuisimme perääntymään loputtomiin taaksepäin hankkimaan aina uusia perusteita.

Jossain vaiheessa perustelu ja todistelu loppuu aina, ja jotakin hyväksytään kuin ilmassa riippuvana, itse itseään kannattelevana "superkilpikonnana", joka omaksutaan uskon välityksellä alkuperustaksi tai vähintään työhypoteesiksi. Näin tehdään myös tieteessä. Ateistikaan ei voi osoittaa kaikkia perusteitaan tosiksi, vaan hän joutuu hyväksymään joitain perusteita "annettuina", eli uskomaan niihin. Ateistitkin joutuvat tekemään uskoon perimmältään perustuvia olettamuksia.

"Tälle väittelylle ei kuitenkaan voi olla mitään järkevää ratkaisua, koska lopulta jokin superkilpikonna on otettava uskon asiana (tai ainakin hyväksyttävä toistaiseksi työhypoteesina), ja päätös, mikä niistä valitaan, heijastaa väistämättä kannattajan kulttuurista ennakkoasennetta. Tiedettä ei voi käyttää kumoamaan yliluonnollisen Jumalan olemassaoloa, ja uskontoa ei voi käyttää kumoamaan itseään tukevien fysiikan lakien olemassaoloa...

Jotta vältettäisiin loputon perääntyminen (kilpikonnien torni), jotakin on hyväksyttävä uskon asiana, jopa tieteellisissä selityksissä, mutta tuon jonkin pitäisi olla niin yksinkertaista kuin mahdollista." - Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, s.232, 228.

On suuri virhe vaatia uskovia ja ketään muutakaan todistamaan kaikki perustelut tosiksi

On suuri virhe vaatia ketä tahansa ihmistä, kuten kristittyä, osoittamaan kaikki perustelut tosiksi. Juuri sen tähden, että jokainen todiste pitäisi aina osoittaa todeksi jollain todisteella ja sitten taas niiden todisteiden todisteet, jolloin seuraus olisi äärettömiin jatkuva todisteiden ja todistamisvaatimuksien sarja (ad infinitum). Jos pitäisi todistaa lukemattoman suuri määrä väitteitä tosiksi, ei koskaan voitaisi todistaa mitään väitettä, onpa väite myönteinen tai kielteinen. Ongelmana on miten lopettaa loputon selittämisen ja selityksien ketju, kuin torni toistensa päälle kasattuja kilpikonnia (selityksiä ja selityksien selityksiä, perusteita ja perusteiden perustuksia).

Uskovaisuus luetaan eräiden tahojen uskontokritiikissä psykiatrian alaan kuuluvaksi ja "perusteettomaksi kuvitteluksi"

A. Enqvist edustaa hyvin jyrkkää linjaa "teoriassaan" uskonnollisesta uskonnosta: se on 

"kuvittelua", 

"mielikuvituksen tuote", 

minkä lisäksi uskovaisuus kuuluu 

"psykiatrian alaan" (s.178). 

Enqvist halunnee viestittää uskovien olevan hulluja ja hoitotoimien kohteita. Samaan kontekstiin Enqvist liittää vielä Jumalan olemassaolon testaamisen 

"materiassa tehdyissä kokeissa" (s.178).

Miten järkevää ja asiallista on julistaa filosofis-teologisen keskustelun toinen osapuoli "psykiatrian alaan" kuuluvaksi, eli mielisairaiksi tai häiriintyneiksi? Sellainen retoriikka ei edistä ainakaan keskustelua syvällisistä ja mutkikkaista filosofisista sekä teologisista kysymyksistä, että toinen osapuoli julistautuu järjen valoksi ja toinen leimataan hoitotoimia tarvitseviksi mielisairaiksi.

Miten voidaan kuvitellakaan tasaveroista keskusteluasetelmaa ja hyvää ilmapiiriä, jos yksi ryhmä on etukäteen leimattu psykiatrin hoitoa tarvitseviksi? Ehkäpä keskustelua ei edes toivota, vaan halutaan vain julistaa yhtä oikeaa "totuutta", joka vain on päinvastainen kuin niiden kuvittelevien uskovaisten totuus.

Enqvistin kirjassa toistuvasti esiintyvä naiivi, simppeli tiede- ja todellisuuskäsitys toistuu samassa kontekstissa, kun Enqvist väittää, että "tosiasiat" eivät tue uskovien "kuvittelua":

"...tosiasiat eivät tue tällaisiakaan kuvitelmia [Jumala on kaikkialla ja osaa lukea ihmisten ajatukset], koska missään kokeissa ei ole löydetty mitään tällaista substanssia, jumalaa, joka ilmenisi materiassa tehdyissä kokeissa. Kaikissa kemiallisissa, fysikaalisissa ja ydinfysiikan kokeissa löydetään vain tieteen keinoin kuvattavaa materiaa, ei muuta ja sillä perusteella tätä muuta ei ole olemassakaan. Toisin sanoen Jumalaan uskominen on vain perusteeton väite, mielikuvituksen tuote" (s.178-179).

"Kristinusko sellaisena kuin se ilmenee raamatussa on aina vedonnut sairaaseen psyykeen...jotka perustuvat pelkästään kuvitelmiin siitä, miten asioiden toivotaan olevan, jossa mielisairaiden kuvitelmat ovat saaneet todisteen arvon, jossa mahdoton esitetään mahdolliseksi satujen tapaan..." (s.154, 182).

Se, että jotain ei löydy jossain luonnontieteellisissä "kokeissa", ei ole todiste olemattomuudesta etenkään metafyysisten entiteettien kuten jumaluuden suhteen (todisteiden poissaolo ei siis todista olemassaolemattomuutta - muttei toki olemassaoloakaan).

On tautologiaa ja kehäpäätelmä väittää, että fysiikan ja kemian kokeissa löytyy vain materiaa. Tietysti materiaa löytyy tieteen keinoin tehtävissä kokeissa, mitä muuta niistä edes voisi löytyä, koska tiede ei edes voi löytää mitään muuta kokeellisesti kuin materiaa, jotain havaittavaa ja mitattavaa (tieteen raja tulee vastaan)? Jos mittariin tai koeputkeen ei jää mitään (paitsi sitä materiaa), Enqvist päättelee, että sitä mitään muuta ei ole. 

Mutta siitä löytymättömyydestä ei seuraa johtopäätös, että mitään muuta ei ole olemassa ja kaikki mahdollinen muu on "vain mielikuvituksen tuotetta" (tai jopa jotain mielisairautta).

Jumalaa aineettomana substanssina (henkenä) ei voisikaan löytyä mistään fysiikan ja kemian kokeista, mutta siitä ei seuraa johtopäätös, että Jumalaa ei voisi olla. Tieteessä käytetyssä metodologisesta naturalismista (vain luonnolliset selitysperusteet hyväksytään) ei seuraa johtopäätöksenä metafyysinen naturalismi eli että vain luonto on olemassa eikä mitään muuta ole.

Enqvist itse sitoutuu tietynlaiseen julkilausumattomaan metafysiikkaan sekä tieto-opillisiin oletuksiin (ontologia ja tietoteoria liittyvät läheisesti toisiinsa), mutta Enqvist ei esittele omaa metafysiikkaansa eksplisiittisesti eikä problematisoi sitä mitenkään yksipuolisessa polemiikissaan uskovaisia vastaan. Se on tyypillistä internetissä esiintyvässä uskontokritiikissä.

Eräät vapaa-ajattelijat ovat ihan yhtä evidentialistisia kuin jotkut uskovaiset

Enqvistin mukaan todisteilla (tutkimustuloksilla) pitäisi olla ratkaiseva asema jumalakysymyksessä. Hän on saman kolikon toisella puolella evidentialististen uskovaisten kanssa, jotka niin ikään katsovat, että todisteet ovat keskeisessä asemassa kun kysytään onko Jumala olemassa vai ei. Enqvist asettuu vain saman janan toiseen ääripäähän. Eikä hän ole ainoa tuollainen uskontokriitikko.

Yksinkertaistava ja problematisoimaton käsitys havainnoista ja todellisuudesta

Enqvist korostaa havaintoja tieteellisen totuuden välttämättömänä kriteerinä. Havainto on hänelle olemassaolon kriteeri eli kaikki tieteelliset väitteet on aina varmennettava havainnoilla (s.171). Jos jotain ei havaita, sitä ei ole, paitsi jos jokin asia on ainakin periaatteessa havaittavissa vaikka jotkut yksilöt eivät itse voisi sitä havaita (kuten pikkuplaneetta Pluto). 

Mutta Enqvist ei tarkemmin erittele havainto- ja tietoteoriaansa. On syytä tiedostaa kaikkien havaintojen pohjautuminen jollain tavalla teoriaan, joka havainnon tekijällä on (havaintojen teoriapitoisuus -teesi). Teoria on läsnä jo havainnon hankinnassa sekä varsinkin havaintojen tulkinnassa (mistä havainto oikeastaan kertoo, mitä todella on havaittu). Lisäksi on huomioon otettava se asiantila, että kun meillä on mikä tahansa määrä luotettavia havaintoja, ne voivat sallia useita teorioita, jotka ovat hyvin perusteltuja - eri teorioilla voidaan samat havainnot selittää eri tavoilla.

Näyttää siltä, että Enqvist edustaa lapsellista realismia, mikä on varsin ongelmallinen käsitys, vaikkakin arkijärjen mukainen teoria havaitsemisesta. Mutta havaitseminen ei ole ongelmatonta eikä varsinkaan havaintojen tulkinta: harha-aistimukset, samasta onnettomuudesta voi olla silminnäkijöillä toisistaan poikkeavia todistuksia, vaikka kaikki silminnäkijät ovat havainneet samaa onnettomuutta, mutta omasta näkökulmastaan. On siten helppoa saada ristiriitaisia havaintoja samasta kohteesta ja tehdä erilaisia tulkintoja havaitusta. 

Aiheen käsittely jatkuu toisessa osassa tätä artikkelikokonaisuutta.

Kirjallisuus:

Anders Enqvist: Tiede ja uskonto, 2001

Skeptikko 4/2008

Skeptikko 2/2008

Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, 2007

Kari Kuula: Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta manaajaan, 2006

Paul Davies: Kultakutrin arvoitus. Miksi maailmankaikkeus on juuri sopiva elämälle, 2007

Vartija 1/2009

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla, 2006