Pelastus ja Raamattu

"Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?" on kysymys Raamatussa ja kristinuskossa se on keskeisin kysymys. Mutta millaisia erilaisia teologioita Raamattu sisältää pelastuksesta? Tässä artikkelissa tarkastelen juutalaisuutta ja pelastusta (taustana kristilliselle pelastus-teologialle).

Pelastus-uskon taustaa juutalaisuudessa

Vanha Israelin uskonto keskittyi pelkästään maanpäälliseen hyvinvointiin, eikä tunnettu oppeja joskus "lopun aikoina" tai kuoleman jälkeen tapahtuvasta pelastumisesta ikuiseen elämään tai joutumisesta ikuiseen kadotukseen/helvettiin piinattavaksi. Vanhassa Israelissa ajateltiin vain, että Jumalan siunaukset koetaan jokapäiväisen elämän hyvissä asioissa, kuten terveydessä, menestyksessä, perhe-elämässä ja yhteisössä koetussa varjeluksessa. 

Pelastus oli siten täysin tämänpuoleinen ja merkitsi vihollisarmeijoista selviytymistä ja valitun kansan varjeltumista vaaratilanteissa.

Vastaavasti Jumalan tuomio ja rangaistukset olivat täysin tämänpuoleisia pelkästään: sairautta, nälkää, kuolemaa sodassa tai petoeläinten tappaman sekä kaikenlaista elämän kurjuutta. Ja kuoleman jälkeen kaikki, niin hurskaat kuin jumalattomat, päätyvät tuonelaan, jonka pimeydessä kukaan ei kiitä eikä ylistä Jumalaa (eikä paistu helvetin liekeissä). 

Mutta kun Juuda tuhoutui, Jerusalem hävitettiin ja kansaa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan, pelastuskäsitys muuttui juutalaisuudessa. Pelastuksen odotus alkoi muuttua yksilöllisemmäksi sekä osittain vasta tuonpuoleisuudessa tapahtuvaksi. Jumala ei pelasta koko Israelin kansaa, vaan ainoastaan hänelle uskolliset hurskaat. Yksilöiden elämä tultaisiin arvioimaan tulevalla tuomiolla aikojen lopulla.

Tuomion jälkeen hurskaat pääsevät nauttimaan Jumalan tuomasta pelastuksesta joko maanpäälliseen Jumalan valtakuntaan tai taivaaseen. Mutta jumalattomat tuhotaan (joko tyhjiin raukeamalla tai he joutuisivat kärsimään loputtomiin helvetissä).

Tuomiolla kriteerinä sen määrittämiseksi pelastuuko ihminen vai tuhoutuuko hän, ovat ihmisen teot, toisin sanoen hänen kuuliaisuutensa Jumalan lakia (tooraa) kohtaan. Juutalaisuudessa eivät armo ja laki ole mitään toistensa vastakohtia, vaan ne kuuluvat yhteen. Se, että Israelin kansa sai tooran, on Jumalan rakkautta. 

Siihen liittyy vastuu huolehtia vähäosaisista ihmisistä (lesket, orvot, muukalaiset) ja Jumalan lain käskyt palvelivat arjen pyhittämistä. Kyseessä ei siis ole mikään omahyväinen ansioajattelu eikä ulkonainen moralismi (eli aivan päinvastoin mitä kristillisessä polemiikissa usein väitetään virheellisesti).

Liittonomismi ja juutalainen pelastustie

Yleinen nimitys teologiassa normaalille juutalaiselle asenteelle tooraa kohtaan on liittonomismi. Tooran antamisen edellä Jumala oli osoittanut rakkautensa ja armonsa pelastamalla kansan Egyptin orjuudessa, ilmaisten siten olevansa kansan hyväntekijä ja kuningas.

Tuolla perusteella Jumala saattoi odottaa vapauttamiltaan ihmisiltä kuuliaisuutta käskyjään kohtaan. Jumala solmi Siinain vuorella liiton Israelin kansan kanssa, ja suhde Jumalan sekä ihmisen välillä perustuu Jumalan armoon ja laupeuteen.

Silti myös ihmisellä on oma osuutensa. Ihminen pääsee liiton jäseneksi Jumalan armosta, kun hän syntyy juutalaiseen kansaan. Ihmisen on kuitenkin otettava vastuu pysymisestä tässä liitossa. Ihmiseltä odotetaan kuuliaisuutta tooraa kohtaan, mikä näkyy lainmukaisessa oikeassa elämäntavassa.

Ihmisen heikkous tiedostetaan, eikä Jumala vaadi täydellisyyttä ihmiseltä. Jokainen on syntinen, mutta se ei ole murhenäytelmä. Riittää hyvin, että ihminen haluaa ja pyrkii noudattamaan Jumalan lakia. Jumala oli antanut armossaan teitä syntien anteeksiantamiseen, kuten uhrikultti. Mutta niin kuin profeettojen kirjoituksissa sanotaan, tärkeintä oli uhraajan oikea mielenlaatu, katumus ja parannus, eikä ulkonainen uhrin toimittaminen sinsänsä.

Näin ollen ei edes toisen temppelin hävitys Jerusalemissa vuonna 70 jaa. ollut uskonnollinen katastrofi. Juutalaisilta ei voitu ottaa pois kääntymyksen mahdollisuutta, parannuksen armoa. 

Juutalaisuuden varsinainen pelastustie onkin, kuten on sanottu, katumus tai kääntymys, tarkemmin sanottuna syntisen paluu anteeksiantavan Jumalan luokse.

Qumranin juutalaisyhteisön pelastususko ja varhainen kristillisyys

Myös Qumranin yhteisön teksteissä kuvataan Jumalan armon ja ihmisen osuuden suhdetta. Qumranin yhteisö piti itseään pienenä valittuna jäännöksenä ja oikeana liiton kansana. Qumranilaiset oli määrätty saamaan pelastus, mutta ei heidän omien ansioidensa perusteella.

On mielenkiintoista, että Qumranin yhteisön teksteissä viljellään pelastuksesta samoja ilmauksia, jotka kristityt liittävät Jumalan toimintaan Jeesuksessa. 

Mutta vaikka Qumranin yhteisö korosti voimakkaasti Jumalan armoa, ei ihminen voinut päästä yhteisön jäseneksi ilman merkittävää omaa aktiivisuutta. Jäsenyyten pyrkivän ihmisen täytyi alistua pitkään koeaikaan, luovuttaa omaisuutensa yhteisölle sekä suostua tiukkoihin sääntöihin. Jumalan armon kokenut ihminen sitoutui täyttämään Jumalan lain mahdollisimman tarkasti.

Tätä ajattelua voidaan kutsua "synergismiksi", jos niin halutaan (eli Jumalan ja ihmisen yhteisvaikutukseksi pelastumisessa, ihmisen myötävaikuttamiseksi Jumalan armon kanssa), mutta se ei suinkaan erota Qumranin yhteisön (ja ylipäänsä varhaisen juutalaisuuden) näkemyksiä kristittyjen näkemyksistä, vaan pikemminkin yhdistää ne toisiinsa.

Kristinusko on armouskonto, joka poikkeaa muista armouskonnoista siinä, että kristinuskossa armo kytketään ainoastaan siihen, mitä kristityt uskovat Jumalan tehneen Messiaan eli Jeesuksen välityksellä, hänen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa.

Kirjallisuus:

Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat, 2011