Elämänfilosofiaa

 Ajatuksia elämästä ja sen rajallisuudesta sekä tiedollisesta, katsomuksellisesta epävarmuudesta.

Epävarmuuteen suostuminen ei ole pelottavaa. Rajallisuutensa hyväksyminen on realismia

Eräs keskeinen oppimani asia on epävarmuuden hyväksyminen ja siihen suostuminen ja epävarmuuden pitäminen jopa ihan positiivisena, vapauttavana asiana: mitä se minun arkiseen elämänmenooni vaikuttaa ja sitä mitenkään haittaa jos en tiedä jotain metafyysistä perimmäistä "totuutta" tai en tiedä mikä on olevaisuuden olemus sinänsä, mitä mahdollisesti oli ennen alkuräjähdystä (jos koko kysymys on edes mielekäs!). Tai jos en tiedä, mitä esim. se maailmankaikkeuden pimeä energia on. Osaan pyörittää arkeani ihan hyvin, vaikka en tiedä noiden kysymyksien vastauksia.

Mikä pakko minun on tietää maailmankaikkeuden kaikki salaisuudet tai mitä se minua arkielämässäni hyödyttää jos tietäisin, miten vaikkapa se elämä syntyi maapallolla? Epävarmuudessa on avoimuutta, tilaa kasvulle ja muutokselle, dynaamisuutta kun taas "varmat lopulliset totuudet" ovat staattista siitä "varmasta" opista kiinni pitämistä. Suostuessaan epävarmuuteen, ihminen suostuu rajallisuuteen: sekä oman että ihmislajin rajallisuuteen eikä kerskaa enää kuvitellusta "varmuudestaan" ja "absoluuttisen erehtymättömän totuuden omistamisestaan".

Elämää on olemassa, mikä on ilmeinen tosiasia, syntyi se miten sattui syntymään, ja sehän on tärkeintä. Arkielämälleni ei ole merkitystä millä täsmällisellä tavalla elämä alkoi. Epävarmuuteen suostuminen on oman ja ihmislajin rajallisuuden hyväksymistä.

Se on vapautumista laukkaamisesta pää kolmantena jalkana lahkosta lahkoon, gurulta gurulle, profeetalta profeetan luo jotain ihmeellistä "Perimmäistä Lopullista Totuutta" etsimässä - ja pettymästä kun ei se toiminutkaan arjen kamppailuissa. Olen kokenut, että sellaisen oletetun perimmäisen absoluuttisen totuuden ja lopullisen vastauksen saaminen ei ole mikään "sydämen tyydyttymisen" tila, vaan se on runsauden sarvi täynnä lisää kysymyksiä, vastaväitteitä, kritiikin aiheita, ihmettelyä ja niin edelleen loputtomiin.

Senkin olen oppinut, että mitä ihmeellisempiä lupauksia joku latelee ja mitä upeampaa tulevaisuutta joku maalailee jos vaan hänen uskoonsa uskotaan ja mitä enemmän joku vakuuttaa, että hänen ismillään kaikki ongelmat ratkaistaan niin sitä enemmän on syytä olla hyvin varauksellinen ja kriittinen. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta niin se todennäköisesti ei ole totta - tämä on hyvä elämänviisaus (se auttaa myös internetin vaaroissa ja huijausyritelmissä).

Olen oppinut, että jokainen ihminen on itsensä paras liittolainen viime kädessä eikä perusturvallisuuttaan ja onnellisuuttaan voi rakentaa jonkun näkymättömän olennon eikä toisten ihmistenkään varaan. Minulla on vastuu onnellisuudestani, ei sitä kukaan näkyvä tai näkymätön voi minun mieleeni kaataa.