Ateismi antiikissa

Ateismi antiikissa

Kuvailen ateismin historiaa antiikin Kreikassa ja roomalaisessa sivilisaatiossa kolmena eri aikajaksona painottaen erityisesti klassista aikaa sen tärkeyden tähden ateismin syntymisen kannalta.

Ateismi antiikin Kreikassa: ateismin alisteisuus historiallisille olosuhteille

Ateismi loisti lähinnä poissaolollaan keskiaikaisessa Euroopassa, kuten ranskalainen historioitsija Louis Febvre totesi tutkimuksessaan vuodelta 1942, mutta antiikin kreikkalais-roomalainen kulttuuripiiri ei poikennut keskiajasta. Antiikin ajalta meillä on tietoja vain joistain uskonnon läpäisemästä ympäristöstä poikkeavista yksilöllisistä ajattelijoista, jotka ilmaisivat julkisesti epäuskoaan jumalia kohtaan sekä filosofeista, jotka tarjosivat vaihtoehtoisia teoria jumalien ja uskonnon alkuperästä. Yleensä nämä ajattelijat eivät laittaneet teorioitaan käytäntöön eivätkä hylänneet kaikkia uskonnollisia tapoja. Sikäli kuin löydämme ateismia ylipäätään antiikista, se oli tavallisesti "pehmeää" ateismia. Tai kuten eräissä tapauksissa, ihmiset luettiin ateisteiksi keinona viedä heiltä maine ja uskottavuus, kun nämä ihmiset kannattivat vain erilaisia filosofis-uskonnollisia käsityksiä (ja kuitenkin uskoivat jumalaan/Jumalaan).

Ateismin ja skeptisyyden esiintyminen on joka tapauksessa ollut ja on nykyäänkin historiallisista olosuhteista riippuvaa. Eri aikoina on ateismina nähty eri asioita, mikä on oleellista ottaa huomioon tietyn aikakauden ateismia tutkittaessa. Jonain myöhempänä kautena on pidetty ateismina sellaista ajattelua, mikä omana aikanaan oli sallittua tai vain eräs hyväksyttävä teoria uskontojen ja jumalien alkuperästä. Antiikin Kreikan ja Rooman ateismia tutkittaessa on siksi huomioitava ne erilaiset jaksot, joina ateismia esiintyi ja miten myöhemmän ajan kreikkalaiset ja roomalaiset ateismia tulkitsivat.

Philodemuksen käyttämä kolmijako ateisteista

Epikurolainen Philodemus (n. 110 - 35 eaa.) luokitteli erityyppiset ateistit kolmeen ryhmään:

Ne, joiden mukaan on tuntematonta onko mitään jumalia tai millaisia he ovat
Ne, jotka avoimesti sanovat, että jumalia ei ole olemassa
Ne, jotka selvästi edellyttävät jumalien olemassaolemattomuuden (osana maailmankuvaansa, vaikka eivät suorasanaisesti kiistäkään jumalien olemassaoloa).

Philodemuksen jaottelu jää käsitteelliselle tasolle, sivuuttaa ateismia käytännössä harjoittaneet ja mikä vakavinta, jaottelu jättää pois myös ateismin käytön leimausaseena - jumalaan uskovien - uskonnollisten ja filosofisten vastustajien mitätöinnissä. Tämän tähden on parempi jakaa antiikin kausi - kuten Jan N. Bremmer tekee teoksessa The Cambridge Companion to Atheism,  Cambridge University Press, 1 edition, 2006 - kolmeen kauteen:

Antiikin ateismin kolme aikajaksoa

1. klassinen aika (400-luvun jälkipuoli eaa.)
2. hellenistinen kausi
3. Rooman vallan aika, jolloin pakanat kutsuivat kristittyjä ateisteiksi sekä päinvastoin.

Hellenistisellä kaudella ryhdyttiin luokittelemaan ateisteiksi aikaisempia ajattelijoita sekä kehitettiin "pehmeä" ateismi, jonka avulla yritettiin pelastaa jumalien olemassaolo tulkitsemalla jumalat ja heidän alkuperänsä älymystöä paremmin tyydyttävällä tavalla. Roomalaiskaudella esiintyneen ateismin historiaa koskevan kiinnostuksen tähden on hedelmällisintä painottaa klassista kautta tässä esityksessä. Kuten Jan N. Bremmer tekee tutkielmassaan antiikin ajan ateismista, termi "ateismi" tarkoittaa löyhästi niitä ihmisiä (filosofeja tai muita), jotka kielsivät jumalien olemassaolon tai ehdottivat teorioita jumalien olemassaolon selittämiseksi.

"In all cases, we will use the term "atheism" rather loosely for those thinkers and people who denied the existence of the gods or put forward theories to explain the existence of the gods" (Bremmer, s.12).

Uusien papyruslöytöjen ansiosta meillä on aiempaa tarkempia tietoja antiikin ateismista.

Klassinen aika: Protagoras agnostikkona ja Ksenofanes ihmismäisiä jumalia vastustavana monoteistinä

Kreikassa ateismista tuli näkyvää varsinkin Ateenan kaupunkivaltiossa 400-luvun toisella puoliskolla, vaikkakaan ensimmäiset tunnetut ateistit eivät olleet Ateenasta. Protagoras (n. 490 - 420 eaa.) oli ensimmäinen, jälkeenpäin ateistiksi luokiteltu huomattava filosofi ja hän oli kotoisin Abderan kaupungista. Samassa kaupungissa filosofi Demokritos (n. 460 - 400 eaa.) vaikutti (Demokritos olisi voinut kehittää ateistista filosofiaa, mutta ilmeisesti hän ei tehnyt niin). Sofisti Protagoras kirjoitti teoksessaan Jumalista:

"Mitä Jumaliin tulee, en kykene saamaan selville onko jumalia olemassa vai ei tai millaisia he ovat, sillä on monia esteitä tietämiselle, aiheen epäselvyys ja elämän lyhyys" (Bremmer, s.12).

Protagoras on selvästi agnostikko eikä ateisti oheisen lainauksen perusteella, niin kuin olivat Cicero (De natura deorum) ja Galen (De propriis placitis). Protagoraan agnostisismi on selitettävissä vain hyvin yleisellä tasolla, lähinnä vain koskien sitä älyllistä ilmapiiriä, missä hän eli, koska tiedot Protagoraasta ovat hyvin niukkoja. Protagoras kuului sofistiseen liikkeeseen, joka on väljä termi kriittisille älyköille, etenkin 400-luvun jälkipuolella vaikuttaneille filosofeille.

Ksenofanes ja Heraclitus olivat huomattavia filosofeja, jotka hyökkäsivät tulisesti Homeroksen ja Hesiodoksen ihmisenkaltaisia jumalia vastaan (olympolainen jumalperhe, ylimpänä Zeus). Vaikka Ksenofanes oli kriittinen ihmistä muistuttavaa Olympoksen jumalperhettä kohtaan, hän silti julisti yhtä tosi jumalaa, joka on suurin jumalten ja ihmisten joukossa, joten Ksenofanes ei ollut ateisti, ei edes agnostikko, vaan monoteisti. Ksenofanes ja hänen aikalaisensa yrittivät esitellä uudenlaisia käsityksiä jumaluudesta sen sijaan, että he olisivat pyrkineet tuhoamaan jumalakäsitystä kauttaaltaan.

Taivaita koskevien spekulaatioiden ja ateismin välinen yhteys antiikissa: Anaxagoras, Sokrates, Prodikos

Mutta Anaxagoras (n. 500 - 428 eaa.), ensimmäinen tunnettu Ateenaan asettunut filosofi, toi muutoksen. Anaxagoraan väite auringosta tulikuumana metallimassana ei meidän korvissamme ole vallankumouksellinen, mutta Ateenassa väite oli uskonnolliselta kannalta mullistava, koska ateenalaisille aurinko oli jumala (Helios) ja Anaxagoras kumosi teoriallaan auringon jumalallisen luonteen. Anaxagoras oli niiden filosofian tienraivaajien joukossa, jotka yrittivät löytää luonnollisia selityksiä ilmiöille vetoamatta jumalallisiin toimijoihin, mikä oli käänteentekevää ajattelua Euroopassa.

Klassisen ajan kreikkalaiseen ateismiin sisältyi yhteys taivaiden luonnetta koskevaan älylliseen spekulointiin, kuten ilmenee Platonin Apologiassa (1bbc), jossa Sokrates kuvailee, mitä hänen syyttäjänsä toteavat Sokrateesta miehenä, jolla on teorioita taivaista. Mutta sofisti Prodikos (n. 465 - 395 eaa.) meni vielä pitemmälle radikaalissa ajattelussa, vaikkakin hänen tuotannostaan on vähän säilynyt (Horai eli vuodenajat tarjoaa parhaiten tietoa Prodikoksen ajattelusta). Prodikos oli niitä filosofeja, jotka spekuloivat taivaiden luonteesta, mutta hänen maineensa ei perustu pääasiassa siihen, vaan hän meni vielä edemmäksi.

Philodemuksen mukaan Prodikos väitti (perehdyttyään attikalaiseen mytologiaan), että suosittujen uskomuksien jumalia ei ole olemassa, vaan alkukantainen ihminen oli alkanut jumaloida ensiksi niitä luonnon elementtejä, joista hänen elämänsä oli riippuvainen (maa, aurinko, kuu, joet jne.). Ja toisessa vaiheessa alettiin jumaloida niitä ihmisiä, jotka kulttuurisina hyväntekijöinä keksivät, miten hyödyntää luonnon antimia (kuten valmistaa viinirypäleistä viiniä ja viljasta leipää). Prodikoksen mukaan oli ollut aika, jolloin jumalia ei ollut, vaikka ihmisiä oli jo olemassa. Prodikos oli siten jumalien ja uskonnon syntyä koskevan teorian kehittäjä ja hän piti ilmeisesti maanviljelyä uskonnon alkuna.

Prodikoksen lisäksi ainoat tunnetut 400-luvun ajattelijat, joiden tuotannossa on selvästi ateistisia väitteitä ovat Euripides ja Kritias, mutta Euripideen kohdalla elämäkerrallinen todistusaineisto hänen ateistisuudestaan perustuu ensisijaisesti päätelmiin hänen runoistaan, joita ovat muokanneet usein pahantahtoisesti myöhemmän kirjoittajat. On vain yksi kappale (käsikirjoitus on kristilliseltä ajalta) Euripideeltä (näytelmä Bellerophon), jolla on selkeä ateistinen sisältö. Bellerophon lausuu näytelmässä:

"Sanooko joku, että todellakin on jumalia taivaassa? Ei ole, ei ole, jos ihminen ei halua luottaa typerästi muinaiseen järkeilyyn. Harkitse itse, älä perusta mielipidettäsi minun sanoihini" (Bremmer s. 16).

Tässäkin tapauksessa ateismi on nimenomaan selkeä kieltävä väite, kanta jumalia kohtaan, nimittäin että jumalia ei ole (taivaassa). Kyseisessä runossa Euripides jatkaa sen ongelman käsittelyä, että jumalaton menestyy, mutta hurskas kärsii (kuten eräät Vanhan testamentin kirjoittajatkin tekivät). Euripideen vastaus ongelmaan on, että jumalat ovat voimattomia ja uskonto on kuvittelua, mutta näytelmän lopussa vallitseva järjestys palautetaan. Niinpä Bellerophonin ateistiset vuorosanat ovat pikemminkin vain näytelmään kuuluva repliikki, jonka kirjailija laittoi hänen suuhunsa eikä Euripideen henkilökohtaisen maailmankatsomuksen ilmaisu, kuten Bremmer huomauttaa. Mahdollinen toinenkin ateismia ilmaiseva kappale saattaa olla Euripideelta, mutta sen aitous on hyvin kiistanalaista tutkimuksen piirissä - sitä on pidetty Kritiaan tekemänä ja siitäkin kiistellään tutkijoiden joukossa.

Ateenalaisten asteittainen jumalia koskeva mielenmuutos 400-luvun lopulla eaa.

Joka tapauksessa Euripideen tai Kritiaan näytelmä kuvastaa osuvasti asteittaista muutosta ateenalaisten mielissä koskien jumalia 400-luvun lopulla. Lähteet tarjoavat tietoa ateenalaisten hermostuneesta mielenlaadusta tältä ajalta. Juuri tuohon aikaan hyvin vartioidut Eleusiin mysteerit joutuivat kahdesti hyökkäyksen alaisiksi. Vähän ennen kuin  Ateenan laivasto lähti purjehtimaan Sisiliaan huomattiin, että melkein kaikki Hermes-jumalan kuvat oli silvottu julkisilla paikoilla. Tihutyöntekijöitä syytettiin myös Eleusiin mysteerien häpäisemisestä. Kaiken tämän mieliä järkyttäneen rienauksen lisäksi Diagoras, Meloksen saaren kansalainen, pilkkasi Eleusiin mysteereitä avoimesti sen jälkeen kun ateenalaiset olivat polkeneet jalkoihinsa hänen kotisaartaan pahasti. Diagoraan uskontokritiikki asettuu siten tiettyyn poliittiseen kontekstiin ja se oli selkeästi tähdätty ateenalaisia vastaan.

Myöhempien lähteiden (arabilainen Mubashshir 1000-luvulta) mukaan Diagorasta kutsuttiin harhaoppiseksi tai luopioksi, joka piti kiinni tekopyhyydestään, epäuskostaan ja ateismistaan. Attikan maakunnan hallitsijat tavoittelivat Diagorasta tappaakseen hänet. Ateenalaiset jopa lupasivat runsaan palkkion Diagoraan tappamisesta tai vangitsemisesta. Kuitenkin lähteistä voidaan päätellä, että Diagoras oli elänyt vuosia Ateenassa rauhassa huolimatta uskonnonvastaisista näkemyksistään, mutta lopulta hänen harrastamansa pilkanteko jumalia vastaan meni liian pitkälle (Bremmer s. 18). Epikuros mainitseekin Diagoraan ja Kritiaan sekä Prodikoksen "arkkiateisteina". Diagoras pysyy kaikkein huonomaineisimpana ateistina antiikin klassisella kaudella, jonka auringonlaskuna historian yöhön hellenistisen kauden tieltä oli Sokrateen kuolemantuomio "nuorison turmelemisen" tähden ja jumalanpilkasta syytettynä (Sokrateen katsottiin kunnioittavan valtion jumalien asemasta "vieraita, itse keksimiään daimoneja". Sana "daimon" tarkoitti jumalolentoa, joka on ihmisen kaksoisolento tai suojelushenki, eikä kristillisen viitekehyksen mukaisia "riivaajia").

Vanha "atheos"-sana liitettiin jumalien olemassaolon kieltäjiin Sokrateen kuoleman jälkeen. Ateistit olivat harvinaisia antiikin Kreikassa

Kreikan klassisen kauden lopulla, vuosikymmen Sokrateen kuoleman jälkeen, lähteissä alkaa esiintyä sana atheos, jota oli alunperin käytetty merkityksessä jumalaton, ilman jumalia, jumalanhylkäämä. Tuossa vaiheessa sana atheos liitettiin älykköihin, jotka kielsivät kaupungin jumalien olemassaolon tai minkä tahansa muun jumaluuden. "Atheos" jumalankieltäjänä vastasi siten historiallista todellisuutta - oli filosofeja ja runoilijoita, jotka nimenomaan kielsivät jumalat ja kritisoivat varsinkin perinteistä uskoa ihmismäisiin jumaliin. Ateisti jumalien olemassaolon kieltäjänä ja epäilijänä ei ollut mikään "uskonnollisten propagandistien" keksintö, joka ei vastannut todellisuutta, vaan olemassaoleva asiantila - jumalankieltäjien ja jumalien epäilijöiden toiminta - antoi aiheen kytkeä sana atheos näihin uskontokriitikoihin.

Tämä nimenomainen merkitys sanalle atheos on luonnollisesti voinut olla jonkin verran vanhempi, mutta sen ajoitus Sokrateen teloituksen jälkeiseen aikaan sopii hyvin vaikutelmaan, joka saadaan 400-luvun viimeisten vuosikymmenten älyllisestä ilmastosta. Juuri siihen aikaan esiintyi kasvavaa kritiikkiä ja epäilyä perinteisiä (ihmismäisiä) jumalia koskevia uskomuksia kohtaan niin filosofien kuin runoilijoiden taholta, ja jotkut ajattelijat tekivät väistämättömän johtopäätöksen: jumalia ei ole olemassa. Kuitenkin perinteisen polyteistisen jumalauskon ja Platonin teismin yhteisvoima sai aikaan sen, että "todelliset" ateistit (ne, jotka kielsivät jumalien olemassaolon eivätkä uskoneet niihin) pysyivät kreikkalaisessa kulttuurissa aina harvinaisina henkilöinä.

Hellenistinen kausi: filosofit ottivat opikseen Sokrateen kohtalosta. Pehmeää ateismia

Sokrateelle annettu kuolemantuomio oli alkusoittoa klassista aikaa seuranneelle hellenistiselle jaksolle. Useimmat filosofit olivat ymmärtäneet Sokrateen kolkon kohtalon viestin ja pysyivät varovaisina näkemyksiensä ilmaisemisessa. Tosin oli joitain poikkeuksia, varsinkin Theodorus Kyreneläinen (n. 340 - 250 eaa.), joka on useasti mainittu Diagoraan kanssa ennen kaikkea ateistina. Mutta todisteet ovat enimmäkseen vain anekdootteja ja on sen tähden vaikeaa yrittää ennallistaa, mikä Theodoruksen teologia tosiasiassa oli.

Epikuros ei ollut ateisti, vaikka sellaista joskus virheellisesti väitetään

Hellenistisen ajan kaksi tärkeintä kehityspiirrettä ateismissa ovat maininnan arvoisia. Ensinnäkin on löydetty ateistien listoja (index atheorum), mistä vanhin esimerkki on filosofi Epikurokselta (341 - 270 eaa.) hänen kahdennessatoista kirjassaan Luonnosta (noin vuodelta 300 eaa.). Luultavasti Epikuroksen kritiikki Protagorasta, Prodikosta, Kritiasta ja mahdollisesti Diagorasta vastaan "riehuvina hulluina" perustui siihen kontekstiin, kuinka he olivat ensin uskoneet jumaliin ja palvelleet niitä. On syytä korostaa, että Epikuros ei ollut ateisti. Sen sijaan myöhemmät filosofit, luultavasti stoalaiset, hyökkäsivät Epikuroksen fysikaalisen filosofisen järjestelmän premissejä vastaan. Stoalaiset päättelivät, että jumalilla ei ollut välttämätöntä paikkaa epikurolaisessa systeemissä ja niinpä stoalaiset näkivät hyväksi luokitella Epikuroksen ateistiksi.

"Epicurus himself was not an atheist, but later philosophers, probably the Stoics, attacked the premises of his physical system, inferred that the gods had no necessary place in his system, and happily labeled him as an atheist" (Bremmer s. 19).

Epikuroksen jälkeen ateistien listaa täydensi Akatemian skeptikko Clitomachus toisen vuosisadan lopulla eaa. tutkielmassaan Ateismista. Tärkein Akatemian skeptikoista Carnades (n. 214 - 128 eaa.) oli todennäköisesti olettanut, että Epikuros ei todella tarkoittanut, mitä hän oli sanonut jumalista. Carnadesta seurasivat Cicero (De natura deorum), Pseudo-Aëtius (n. 50 - 100 jaa.) ja toisen vuosisadan lopulla ajanlaskun alun jälkeen Sekstos Empeirikos (Adversus mathematicos, Matemaatikkoja vastaan 9.50-8).

Toinen kehitysaskel ateismin kannalta oli Prodikoksen jumalateorian saama nopea menestys, Euripideen ja myöhempien runoilijoiden sekä historioitsijoiden jälkeiseenkin aikaan asti. Prodicuksen kuuluisin seuraaja eli kuitenkin paljon myöhemmin.

Uskontoteoria: jumalat ovat tärkeitä kuolevaisia, jotka aikalaiset julistivat jumaliksi

Kolmannen vuosisadan alussa eaa. elänyt  Alexandrian Euhemerus kirjoitti teoksen Pyhät merkinnät tavoitteenaan säilyttää jumalat, mutta esittää heidät muodossa, jossa sivistyneet ihmiset voisivat hyväksyä heidät (viittaus siihen, että perinteisten olympolaisten jumalien uskottavuus oli jatkanut heikkenemistään sivistyneistön parissa). Sekstos Empeirikos teki yhteenvedon Euhemeruksen näkemyksistä kirjoittaen, että

"perinteiset jumalat olivat tärkeitä kuolevaisia ja sen tähden heidän aikalaisensa korottivat heidät jumaliksi ja palvoivat heitä jumalina" (Bremmer s. 20).

Euhemerus tuli hyvin suosituksi Roomassa, jossa runoilija Ennius (239 - 169 eaa.) käänsi hänen teoksensa latinaksi, kenties valmistaakseen henkistä ilmastoa sopivaksi Karthagon taistelun voittajan ja Hannibalin kukistajan Scipio Africanuksen jumalaksi julistamista varten. Ennius ei tehnyt kirjaimellista käännöstä ja lisäksi hän selitti kreikkalaiset nimet roomalaisille. Enniuksen työtä lukivat Varro ja Cicero ja viimein Ennius tuli tarjonneeksi ammuksia kristityille heidän kritiikkinsä kreikkalais-roomalaisia jumalia kohtaan.

Antiikin ateistisilla ajattelijoilla niin klassisella kuin hellenistisellä kaudella oli siten tiettyjä teorioita ja väitteitä jumalien ja uskonnon alkuperästä ja kehityksestä sekä jumalien luonteesta (kuten että ne ovat merkittäviä ihmisiä, jotka jumalallistettiin palvonnan kohteiksi).

Käytännössä ateistit olivat silti harvinaisia: "ateisti" oli leima filosofisille vastustajille

Laajennettujen ateistien listauksien ei pidä kuitenkaan peittää sitä tosiasiaa, että historiallisessa todellisuudessa ei ateismia käytännössä harjoittavia ateisteja mainita aikakauden lähteissä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisten kahden vuosisadan aikana ajanlaskumme alun jälkeen ateismi oli tullut nimilapuksi, joka liimattiin filosofisten vastustajien päälle heidän saamiseksi negatiiviseen valoon ja vähättelemisekseen.

Sen tähden jonkun henkilön nimitystä "ateistiksi" antiikin teksteissä ei pidä ottaa liian vakavasti, koska kyseessä oli tavanomainen poleeminen kielenkäyttö. Asiaa pitää tutkia tarkemmin tapauskohtaisesti sen mukaan miten lähteitä ylipäätään on saatavilla (asianmukaista lähdekritiikkiä unohtamatta). Juutalaisetkin tiesivät tämän aikakautensa kielipelin ja sovelsivat sitä egyptiläisiin (Bremmer s. 20). Niinpä kristittyjäkin nimitettiin "ateisteiksi", vaikka he uskoivat Jumalaan, mutta torjuivat kreikkalais-roomalaisen jumalien joukon. Korinton piispa Polykarpuksellekin vihainen väkijoukko huusi, että "pois nuo ateistit". Lyonissa vuonna 177 teloitettiin joukko kristittyjä ja eräs heistä, Vettius Epagathus, halusi selittää prefektille, että kristityt ovat syyttömiä ateismiin ja epähurskauteen.

Kristityt ja juutalaiset olivat "ateisteja" roomalaisen sivistyneistön silmissä

Kristittyjen syyttäminen ateisteiksi oli mitä ilmeisimmin laajalle levinnyttä, sillä kristityt apologit (uskon puolustajat) tekivät monesti parhaansa kumotakseen sen syytöksen. Tatianos mainitsee 2. vuosisadan lopulla jopa, että kristittyjä oli sanottu "kaikkein ateistisimmiksi" (atheotatous). Justinus Marttyyri sen sijaan Apologiassaan myönsi, että väite ateismista on oikea, nimittäin pakanallisten jumalien suhteen.

Syytös kristittyjen ateistisuudesta eli pitkään, se esiintyi vieläpä neljännellä vuosisadalla (filosofi Celsus, kirkkoisä Origeneen lainaamana teoksessaan Contra Celsum - Celsusta vastaan - piti kristittyjä sivistymättöminä ihmisinä, joilla ei ole jumalia eikä temppeleitä, samanlaisina kuin barbaariset skyytit). Ei ole ihmeellistä, että juutalaisiakin syytettiin ateisteiksi, vaikka heillä olikin ollut (roomalaisten tuhoama) temppeli. Julianus Luopio totesi kristittyjen perineen ateisminsa juutalaisilta (Contra Galileos, 43).

Kristillinen aikakausi antiikissa: osien vaihtuminen

Kristityt eivät viivytelleet sen mahdollisuuden hyödyntämisessä, että vastustajat saataisiin nimettyä "ateisteiksi" (siitä riippumatta uskoivatko ne vastustajat tosiasiassa jumaliin/Jumalaan vai eivät). Jo Justinus Marttyyri nimitti

"ateisteiksi ja epähurskaiksi harhaoppisiksi" (Bremmer s. 21)

toisia kristittyjä, joiden käsityksiä hän ei hyväksynyt. Kesti kuitenkin jonkin verran ennen kuin kristityt saivat kehitettyä strategian kumotakseen vastustajiensa syytökset ateismista. Kirkkoisä Tertullianus teoksessaan Apolegeticus (24) noin vuodelta 200 koetti torjua syytteen ateismista väittämällä, että pakanoiden jumalat eivät edes ole jumalia, vaan demoneja.

Tämän seurauksena kristityt eivät voi olla ateisteja. Origenes puolestaan syytti pakanoita "ateistisesta polyteismistä" tai "polyteistisestä ateismista". Kleemens Aleksandrialainen (n. 150 - 215) sen sijaan esitti, että todellisia ateisteja ovat ne, jotka eivät usko Jumalaan ja hänen kaitselmukseensa, ottaen esimerkiksi erityisesti Epikuroksen (joka ei kuitenkaan, kuten sanottu, ollut ateisti, vaan stoalaiset julistivat hänet jälkeenpäin ateistiksi). Yllättävästi Kleemens palautti "kanonisten" ateistien maineen, - Diagoras, Euhemerus, Theodorus - väittämällä, että he olivat ainakin tiedostaneet pakanoiden jumalakäsityksien typeryyden.

Yhteenveto ateismista antiikin aikana

Loppusanoiksi voidaan todeta kolmeen eri kauteen jaksotetun antiikin tärkeys ateismin historiassa ainakin kolmessa suhteessa.

1. kreikkalaiset keksivät teoreettisen ateismin, josta on sanottu, että se "voidaan nähdä eräänä tärkeimmistä tapahtumista uskonnon historiassa" (Bremmer s. 22). Ateismin lisäksi myös agnostisismi oli tunnettu kanta jo kreikkalais-roomalaisessa kulttuuripiirissä.

2. kreikkalaiset kehittivät termit ateisti - atheos: a = ei + theos = jumala - sekä ateismi. On lisäksi merkittävää se, että klassinen ateismi oli epäuskoa jumalia (varsinkin homeerista Olympoksen jumalaperhettä) kohtaan sekä vaihtoehtoisten teorioiden ehdottamista jumalien synnyn ja uskontojen alkuperän selittämiseksi luonnollisilla tavoilla (jumalat nähtiin esimerkiksi suurmiehinä tai kulttuuristen saavutuksien keksijöinä, jotka aikalaiset korottivat palvottaviksi jumaliksi). Klassisen ajan ateismi oli yhteydessä rationaalisiin spekulaatioihin taivaiden luonteesta. Roomalainen Cicero omaksui atheos sanan ja toi sen latinaan sanana atheus, mistä moderneina aikoina saatiin termit ateisti ja ateismi.

3. kreikkalais-roomalaiset, niin pakanat kuin kristityt, huomasivat pian hyödylliseksi keinoksi parjata ja saattaa huonoon valoon filosofisia ja teologisia vastustajiaan nimittämällä heitä ateisteiksi (vaikka he olisivat uskoneet jumaliin/Jumalaan). Ateismin keksiminen merkitsi tien avautumista älylliselle vapaudelle, mutta kääntöpuolena oli uuden keinon löytyminen vastustajien leimaamiseksi. On sen tähden syytä olla varovainen arvioitaessa kuinka paljon ateisteja (eli niitä, jotka todella eivät uskoneet jumaliin) tosiasiassa oli antiikin maailmassa, sillä "ateistin" leiman sai yhtälailla jumaliin uskova pakana tai Jumalaan uskova kristitty jos hän vain tulkitsi asioita filosofiassa tai teologiassa eri tavalla.

Lisätietoa:

Jan N. Bremmer teoksessa Michael Martin (toim.): The Cambridge Companion to Atheism (Cambridge University Press, 1 edition), 2006