Tiedon lajit

Pohdintoja tiedon lajeista ja esimerkkitapauksena siihen liittyen kysymys sielusta.

Kaikkiin kysymyksiin ei saada vastausta (tieteenkään keinoilla), eikä kaikkea voida todistaa niin ettei epäilylle jäisi sijaa - eikä ilman uskonvaraisia oletuksia.

Tilanteemme on mielenkiintoinen: ei ole kysymys vain siitä, että emme nyt tiedä kaikkea, vaan lisäksi on sellaisia kysymyksiä, jotka jo periaatteessa ovat mahdottomia vastattaviksi, mistä seuraa, että on hämmästyttävän mutkikasta osoittaa analyyttistä tietoa todeksi sitovasti ja aukottomasti. On asioita, joita me tiedämme todeksi, mutta emme voi todistaa niitä sataprosenttisesti. Oma olemassaolomme samoin kuin ulkomaailman olemassaolo ovat sellaisia asioita: tiedämme intuitiomme kautta, että me olemme olemassa, mutta ei voida vastaansanomattomasti todistaa, että ulkomaailma on todella olemassa eikä vain omassa mielessämme oleva harha.

Intuitiivinen ja analyyttinen tieto

Intuitiivinen tieto on kokonaisvaltaista tietoa, joka merkitsee sitä, että ihminen kyllä tietää jotain, muttei voi sitä todistaa (numeroilla, mittauksilla, kokeilla, havainnoilla). Tunnemme jotain, oivallamme jotain siitä, mitä maailmassa on intuitiollamme ja me tiedämme sen ja juuri sen tähden, että kyseessä on intuitiivinen tieto, mutta sen todistaminen oikeaksi tai vääräksi ei ole mahdollista.

Analyyttisen tiedon arvostuksesta modernissa länsimaisessa kulttuurissamme nousee myös se vaatimus, että uskonnollinen usko tulee todistaa oikeaksi, tai muuten uskonnollinen usko on vain virheellistä luuloa, toiveajattelua tai kuvittelua (ellei jopa mielenterveysongelma joidenkin käsityksien mukaan!).

Miten todistaa intuitiivisen tiedon olemassaolo jos todistaminen tehdään analyyttisen tiedon menetelmillä?

Ilmeinen kysymys seuraa: onko olemassa analyyttisen tiedon vastakohtana olevaa intuitiivista tietoa? Todistaminen pitäisi kuitenkin edetä analyyttisen tiedon keinoin. Ongelma on siinä, että intuitiivista kokonaisvaltaista tietoa ei kyetä todistamaan olevaksi analyyttisilla keinoilla, jolloin päätelmä on, että intuitiivista tietoa ei ole.

Analyyttiseen tietoon liittyvästä kehäpäätelmästä sitä tiedon lajia todistellessa

Tuloksena on argumentointivirhe kehäpäätelmä. Johtopäätös, on olemassa ainoastaan analyyttistä tietoa, on näin ollen mitätön, sillä se on jo sisäänrakennettu lähtökohtaan (ainoastaan analyyttiset todistukset ovat päteviä tiedon lähteinä), eikä ulkoa saada mitään lisäinformaatiota. Määritelmän mukaisesti, naturalismin puitteissa ja analyyttisen tiedon keinoilla, mistään yliluonnollisesta tai ei-materiaalisesta objektista - sielu, jumala(t), henkiolennot - ei tietenkään saada periaatteessakaan mitään mitattavia, havaittavia koetuloksia. Siksi minkä tahansa jumalaa tai sielua etsivät kokeen lopputulos tiedetään jo etukäteen: se on puhdas nolla, mitään ei löydy (ei mitään jumalaa, henkeä eikä sielua).

Meillä ei ole myöskään mitään itsestäänselvää tai etukäteistä varmuutta siitä, että tiede pystyy selvittämään kaikki maailman arvoitukset (vaikka tieteen avulla ollaankin paljon saatu selville ja tiedettä voidaan pitää tähän asti parhaimpana menetelmänä tuottaa tietoa maailmasta).

Tarvitsemme sekä analyyttistä että intuitiivista tietoa, kummallakin tiedon lajilla on oma vahvuusalueensa

Yleinen inhimillinen kokemus on, että pystymme olemaan varmoja useista asioista, kuten omasta ja tajuntamme ulkoisen maailman sekä minuutemme (tai "sielumme" jos tätä vanhaa käsitettä halutaan käyttää) olemassaolosta, vaikka emme pysty todistamaan niitä sitovasti ja kiistattomasti. On mahdollista jopa pitää uskoa tiedon korkeampana muotona siinä tapauksessa, että usko on intuitiivista, oivaltavaa, synteettistä ja kokonaisvaltaista tietoa maailmasta ja sen luonteesta.

Toisaalta "kilpailu" tiedon lajien välillä siitä, kumpi on korkeampaa ja mikä vähemmän korkeaa tietoa on jokseenkin epäoleellista ja se jää ratkaisemattomaksi. Mikä tai mitkä ovat ne kriteerit, joiden perusteella tiedon lajeja arvostetaan, miltä kannalta katsoen tai minkä päämäärään saavuttamiseksi tämä tai tuo tiedon muoto on "korkeampaa" kuin jokin toinen? Sekä analyyttisellä että intuitiivisella tiedolla on omat vahvuutensa ja rajoituksensa.

Jos kriteerinä on selitysvoimaisuus, kyky kuvata ja selittää eksaktisti maailmaa ja tuottaa elämälle hyödyllisiä sovelluksia (teknologia, terveydenhoito yms.) on analyyttinen tieto täysin ylivoimainen. Juuri noissa asioissa analyyttinen tieto on hyvää ja omimmalla alueellaan. Intuitiivisella tiedolla ei tehdä siltojen lujuuslaskelmia, sääennusteita eikä lähetetä satelliitteja muille planeetoille.

Mutta jos kriteerinä on kokonaisnäkemys, syvempi oivaltaminen asioiden välisistä yhteyksistä sekä eräät perustavanlaatuiset varmuudet (esim. mainitsemani oma ja maailman olemassaolo), on analyyttinen tieto alakynnessä, mutta intuitiivinen tieto on tällöin etusijalla.

Vastaukseni kysymykseen "onko olemassa muita teitä tietoon kuin (luonnon)tieteellinen metodi?" on siten: kyllä, tarvitsemme molempia tiedon lajeja, emme vain jompaa kumpaa. Vaikka jotain ei voida todistaa (sitovasti ja ehdottomalla varmuudella), se voidaan silti tietää, vaikka tiedettävä asia ei antautuisi analyyttisen - erittelevän, osiin purkavan, mittaavan ja laskevan - tiedon hankintametodien löydettäväksi.

Sielun olemassaolon ja olemattomuuden todistamisen mahdottomuus

Eräs esimerkki on myös väittely sielun olemassaolosta. On yritetty todistaa, että ihmisellä on sielu. Sielu tässä yhteydessä tarkoittaa ihmisen "olemuksen korkeampaa osaa", joka on jotain enemmän kuin vain aineellinen havaittava ja mitattava aivotoiminta. Sielu voi kyllä käyttää aivoja toimintansa orgaanina, välineenä. Ihmisillä on intuitiivista tietoa, että heillä on sielu (yhtä hyvin voisi sanoa, että tajunta tai minuus. Termi sinänsä ei ole olennaisinta). Sielun olemassaolemattomuuden todistaminen näyttäytyy samoin kehäpäätelmäksi ja kaatuu virheellisenä käsityksenä sielun/minuuden/tajunnan luonteesta.

Kun tunnemme iloa, rakkautta tai surua, ovat nämä tunteet sielullisia eivätkä jäännöksettömästi mitattavia suureita. Ne eivät redusoidu, typisty, vain sähkökemiallisiksi ilmiöiksi intuitiivisen tiedon näkökulmasta. Mutta koska sielu, määritelmän mukaisesti, ei ole eräs osa aineellista maailmaa hermosolujen tavoin, ei sielua voida mitata eikä vangita näkyville millään tutkimuslaitteella. Kehäpäätelmä on juuri siinä, että aineelliseen maailmaan kuulumaton ilmiö pitää pystyä todistamaan aineellisen maailman sisällä olevaksi asiaksi. Ja koska sitä ei voida tehdä (analyyttisen tiedon keinoilla), päädytään johtopäätökseen, että sielua ei ole olemassa - mikä on argumentointivirhe, kehäpäätelmä.

Sielu kommunikoi aineellisen välikappaleen - aivojen, kehon, aistien - välityksellä materiaalisen maailman kanssa, mihin se vaikuttaa (ja samoin maailma voi vaikuttaa sieluun), eikä sielun aineellinen välittäjä ole epäyhteensopiva sielun olemassaolon intuitiivisen tietämisen kanssa. Kysymys ihmisen tahdon vapaudesta on samanlainen ongelma. Yllä olevat huomautukset eivät toisaalta ole todisteita sille, että ihmisellä on ei-aineellinen sielu (tai vapaa tahto, jota osa aivotutkijoista pitää nykyään illuusiona).

Toiselta puolen yritykset todistaa sielun olemattomuus rakentuvat väärille oletuksille (eli että sielu kuuluisi aineelliseen maailmaan) sekä kehälliseen päättelyyn. Sielun osoittaminen onnistuneesti olemassaolemattomaksi, jos se edes olisi tehtävissä, näyttäisi toteen vain sen, että olemattomaksi (löytymättömäksi paremmin sanoen) todettu ilmiö ei ole sielullinen. Näin ollen ei ole mahdollista todistaa sen enempää sielun olemattomuutta kuin olemassaoloa. Olemassaolemattomuuden todistaminen (negatiivinen todistus) on ylipäätään mahdotonta filosofisesti ja myös käytännössä.

Sielun olemassaolemattomuuden todistelu on näin ollen epäpätevää (perustuu loogiseen virheeseen, kehäpäättelyyn) ja rakentuu virheelliselle oletuksille siitä mitä sielu on. Meillä on intuitiivinen tieto, tai varmuus, että inhimillinen tunne (rakkaus, suru, ilo jne.) ei ole suure, jota voidaan mitata, vaan sielullinen tunne. Se, että tunteet heijastuvat kehoon ja aivojen kuvaamisella (PET tai toiminnallinen magneettikuvaus fMRI) voidaan paikallistaa tietyt aivoalueet, joissa tunne-elämä on, ei poissulje sitä, että ihmisellä ei voisi olla sielua.

Kumpi on ensisijaista ja kumpi sekundaarista, tunne vai kehon reaktiot? Oletus, että aivojen toiminnan mittaaminen ja selittäminen sähkökemiallisten prosessien avulla selittää tyhjentävästi kaiken ja sulkee pois sielun turhana olettamuksena, on virheellinen ja todistamaton riidattomasti.

Se on harhaista, koska sielu, määritelmänsä mukaisesti, ei ole aineellista, vaikka se on yhteydessä maailmaan aineen kautta ja aineellinen (kuten lääkkeet ja fyysiset vauriot) vaikuttavat sieluun. Jos sielun voisi kuvantaa aivokuvauksella ja mitata, se olisi vain fysiikan, kemian tai biologian selitettävissä olevaa ainetta. Siitä, että "jotain" ei löydetä analyyttisen tiedon mukaisilla luonnontieteellisillä menetelmillä, ei loogisesti seuraa, että sitä "jotain" ei ole eikä edes voi olla olemassa. Keinot löytää se "jokin" ovat vain vääriä eivätkä tavoita etsittävää kohdetta.

Intuitiivinen tieto sielusta asettuu oikeaksi tai vääräksi todistamisen ulkopuolelle. Ei ole, korostettakoon vielä, merkitystä mitä käsitettä haluamme käyttää, sielua tai vaikka minuutta, tietoisuutta tai persoonallisuutemme ydinhahmoa. Kyse on inhimillisestä rajallisesta kielestä, joka jollain vajavaisella tavalla yrittää kuvata kuitenkin samaa todellisuutta, vaikka käytetyt käsitteet olisivat erilaisia. Ei edes ole tarpeen pelätä uskonnollisia käsitteitä ja symboleja, sillä nekin ovat vain puutteellisia kielellisiä kuvauksia samoista kysymyksistä ja ilmiöistä, joista ateistikin puhuu, mutta toisenlaisella sanastolla.

Avainkysymys ei ole käytetäänkö sanaa usko vai ei, vaan millä tavalla ihminen mieltää todellisuuden, kuten professori Hämeen-Anttila korostaa.

Arvot ovat eri tasolla kuin logiikka ja rationaalisuus

Intuitiivinen tieto liittyy myös arvokysymyksiin, kauneuteen, rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen. Emme voi analyyttisellä tiedolla tai logiikalla todistaa oikeaksi (se on vähintäänkin hyvin vaikeaa ja epätodennäköistä), että vähäosaisista yhteiskunnan jäsenistä pitäisi huolehtia, mutta se (eli vastuumme vähäosaisia kohtaan) voidaan oivaltaa sanattomasti, logiikan ja rationaalisuuden ylittävällä tavalla, jota voisi kutsua vaikka sisäiseksi näkemiseksi.

Se, että nämä useimmille ihmisille hyvin tärkeät arvot ovat todistamattomia, ei vähennä lainkaan niiden tärkeyttä. Miten voitaisiin edes todistaa analyyttisesti tai loogisesti, että henkilö a rakastaa "oikein" rakastaessaan henkilöä c ja henkilö b rakastaa "väärin" kun hän rakastaa henkilöä d? Koko kysymys on naurettava.

Lisätietoa:

Jaakko Hämeen-Anttila: USKO, 2005