Uskonnollinen puhe ja resonanssi

Uskonnollinen puhe ja resonanssi

Körttiläinen evoluutiobiologi Aura Raulo puhui huhtikuun Hengellisessä Kuukauslehdessä uskosta varsin mielenkiintoisia ajatuksia. Hän sanoo, että taide ja uskonto ovat kommunikaatiota. Niiden kieli ei pyri siirtämään informaatiota, se pyrkii resonanssiin. Taiteen ja uskon kieli on aika samanlaista, se on mystiikan kieltä. Ne luovat tilaa olla tuntemattoman edessä.

Aura sanoo myös, että toista ei voi johdattaa uskontoon, vaikka moni yrittää. Usko on jotain, joka resonoi. Sen voi jakaa ja tunnistaa toisissaan, mutta uskoa ei voi antaa toiselle. Ja on heitäkin, joita ei kosketa mikään uskonnollisuus.

Ja sekin seikka vielä, että Aura Raulo on kristitty evoluutiobiologi. Eli hänkin yhdistää samassa persoonassa uskonnollisen uskon körttiläisittäin tieteelliseen tietoon ja tutkimustyöhön (niitä toisiinsa sotkematta) sekä hyväksyy tieteen tulokset kuten juurikin evoluutioteoria sekä evoluution tosiasia luonnossa.

Miksi lähteä tyrkyttämään omaa uskontoaan toisille?

Omat loppulauseeni. Niinpä, joten miksi edes yrittää tunkea muiden ihmisten kurkuista alas sitä omaa uskontoaan ja uskoaan? Jos se ei resonoi toisissa eikä kosketa niitä muita ihmisiä, niin eikö kannattaisi keskittyä vain nauttimaan siitä omasta uskostaan ja kunnioittaa muiden ihmisten uskonnonvapautta? Yksi uskoo ja toinen ei usko, vaikka mitä tekisi, ja sillä siisti. Eletään silti rauhassa ja sovussa, mikäli mahdollista.

Ja ihan kristillisessä kontekstissa usko Jumalaan ja Jeesukseen ei ole ihmisen oma teko, ansio, aikaansaannos eikä järjen voimalla tehty suoritus. "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt" (Johanneksen evankeliumi).

Jumala itse siis synnyttää ihmisessä uskon Henkensä kautta välikappaleina käyttäen Raamatun sanaa ja joskus myös erilaisia elämänkohtaloita ja -tilanteita.

Saahan sitä uskosta puhua niin paljon kuin haluaa, mutta jos se ei resonoi, "kolahda", kosketa eikö löydä toisessa ihmisessä yhteistä rajapintaa niin ei sitä toista ihmistä väenväkisin uskovaiseksi pysty tekemään.

Usko ja informaatio. Kenellä se aito informaatio uskonasioista sitten on ja "kuollut aivousko" ei hyödytä?

Oma lukunsa on se, että uskonnon kentällä - ihan jo pelkästään kristinuskon puitteissa - on peräti vaikeaa erottaa se asiallinen informaatio kaikenlaisesta disinformaatiosta ja muusta vääristelystä. Mistä me siis lopulta tiedämme, että juuri meillä olisi sitä oikeaa  informaatiota Jumalasta ja tuonpuoleisesta - suuresta tuntemattomasta? Mistä me sen voimme varmuudella tietää, että juuri se uskonto, jonka keskuudessa olemme syntyneet ja kasvaneet on se ainoa oikea tai edes paras mahdollinen uskonto?

Ihmisillä kun on taipumus mennä harhaan, olla erehtyväisiä ja alkaa mukavuudenhaluisesti ja laiskasti uskoa sellaiseen, mikä kivalta tuntuu ja mitä muutkin uskovat eli ajelehtia muotien ja trendien vietävinä, eikä välttämättä jakseta tarkistaa ja tutkia asioita enempää.

Sitä paitsi ainakin eräiden kristillisyyden versioiden mukaan se informaatio (teoreettinen "pään tieto" ja teologisten oppien järjen tasolla totena pitäminen eli ns. aivousko) ei riitä, vaan se on kuollutta uskoa. Sellainen teoreettinen totenapitäminen uskonasioissa ei ihmistä hyödytä eikä pelasta häntä. Se ei ole aitoa, elävää, elämää uudistavaa uskoa. Kristillisyydessä olennainen pointti on juurikin se elämän uudistuminen, "parannuksen teko", minkä vaikuttaa itse Jumala.

Olennaista on antautua suhteeseen, sisäiseen yhteyteen jumaluuden kanssa ja antaa Jumalan alkaa uudistaa elämäänsä, jotta vanhat pahat, tuhoisat tavat ja elämäntyylit karsiutuvat pois ja tilalle tulee uutta, elämää palvelevaa parempaa sisältöä. Rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiin, itsekuria ja itsehillintää, raittiutta, rehellisyyttä, sopuisuutta, sävyisyyttä, nöyryyttä ja seksuaalista puhtautta. Esimerkkeinä sanoen. Ja kristillisyydessä uskotaan, että tämä yhteys jumaluuteen tapahtuu Jeesuksen Kristuksen välityksellä, jossa on ilmoitettu lopullinen sanoma Jumalasta ihmiskunnalle.