Usko vs. epäusko

Usko vs. epäusko

Lokakuisen sunnuntain aihe luterilaisessa kirkossa on usko ja epäily / epäusko. Itselleni ja varmasti monille muillekin kirkossa se on erittäin läheinen aihe ja ongelma. Ei ole mitään kummallista siinä, että samassa ihmisessä vaihtelee (jopa saman päivän aikana) uskominen ja epäileminen.

Ei siinä ole ristiriitaa, eikä mitään pelättävääkään. Sen sijaan sokea, kriittisyyteen kykenemätön, kyselemätön ja kyseenalaistamisen (esim. helvetillä pelottelemalla) tukahduttava usko on pelottavaa ja voi johtaa fanaattisiin tekoihin. Sokea uskominen vie helposti harhaan ja voi johtaa isoon pettymykseen.

Uskoon pitäisi sisältyä oikeastaan aina myös tervettä epäilyä (skeptisyyttä), kriittisyyttä, kykyä ja halua myös itsekriittisyyteen ja älyllisesti hankalien kysymyksien tekemiseen omasta uskontoperinteestä ja uskotusta jumaluudesta. Uskovan ei pitäisi ulkoistaa ajattelemista papeille (eikä ylipäätään teologeille), vaan hänen pitäisi uskaltaa ajatella itse. Pitäisi olla valmiutta korjata ja tarkistaa omaa uskonnollista maailmankuvaa ja -katsomusta, silloin kun faktat ja esitetyt rationaaliset argumentit antavat siihen perusteita.

Tulisi olla lupa tutkia itse uskontokysymyksiä, ajatella itse sekä käyttää niitä aivoja ja järkeä, jotka olemme saaneet. Ei se Jumala siitä suutu, eikä olemattomaksi muutu - jos Jumala on olemassa.

Ja eikö kristittyä ole nimenomaan kutsuttu etsimään totuutta ja rakastamaan sitä, siitä riippumatta, että paljastuuko totuus kenties epäedulliseksi omaa uskoa ja sen pyhää kirjaa kohtaan? Eikö tärkeintä ole löytää totuus (jos se yleensäkään on löydettävissä metafyysis-uskonnollisissa asioissa) ja seurata sitä, eikä dogmattisesti inttää jääräpäisesti jotain joskus omaksuttua uskomusjoukkoa totuudeksi, ottamatta selvää kestääkö se uskomusjoukko kriittistä tarkastelua?

Uskalla ajatella, kristitty!

Uskoon kuuluu rohkeutta, kyselyä, epäilyä. Myös huumorin tulisi olla sallittua (vaikka sitten uskovainen postailisi Instagramissa vitsejä Jeesuksesta ja muista uskovaisista, ei siinä mitään moraalitonta ole).

Moni teisti (jumalaan uskova) on tieto-opillisesti agnostikko. He voivat kyllä uskoa jumaluuden olemassaoloon ja toimintaan maailmassa, mutta he katsovat, että heiltä puuttuu tieto jumaluudesta. Varmuuskin. He voivat myöntää olevan mahdollista, että heidän uskomaansa Jumalaa ei edes ole. Silti he uskovat, vaikka vain vähän. Edes joskus.

Uskonnollisen uskon minimin onkin sanottu olevan toivo siitä, että olisi olemassa hyvä Jumala.

"Vaikka vaellus on vaivaista, minä jaksan silti toivoa, olen kahden maan kansalainen ",

kuten Siionin virsissä veisataan.

Raamattukin tuntee skeptisiä, epäileviä ihmisiä, jopa Jeesuksen omien apostolien joukossa. Kuuluisin on epäilevä Tuomas, joka halusi saada havaittavaa todistusaineistoa siitä, että Jeesus on todella noussut ylös kuolleista. Kuulopuheet eivät Tuomaalle riittäneet. Hänelle annettiin ne todisteet, eikä Tuomasta skeptisyytensä takia tuomittu ja heitetty helvettiin. Tokin lempeästi hieman ojennettiin, mutta ei Tuomaalta otettu pois apostolin virkaa (Joh.20:24-29).

Ehkä vähemmän tunnettu on Matteuksen evankeliumin lopussa oleva teksti, jossa ylösnoussut Jeesus ilmestyy apostoleilleen Galileassa, mutta muutamat heistä epäilivät. Siinäkään ei sanota mitään negatiivista ja tuomitsevaa noista epäilijöistä (Matt.28:16-17).

Epäily pitää uskovan ihmisen pienellä paikalla ja auttaa olemaan luulottelematta liikoja itsestään ja omasta uskostaan. Epäily auttaa myös ymmärtämään paremmin ateisteja ja muita uskontokriitikoita. Uskova voi jopa myöntää, että monissa uskontokriitikoiden huomioissa ja argumenteissa on paljon hyvää ja oikeaan osuvaa, terävää analyysia uskonnoista.